Pitikö minun avata se Toisen linjan divarista käteeni osunut Ritva Haavikon toimittama Kirjailijan muistelmia, jossa Mika Waltari muistelee elämäänsä? Jäin loukkuun. En minä nyt mitään Sinuheja ja Turms Kuolemattomia tässä ala lukemaan, mutta melkein tuhatsivuisen 10 Waltaria jo luin ja Helsinki-trilogian Isästä poikaan, jossa siinäkin oli sivuja yli 700. Melkoinen urakka, vaikka itse tässä kehaisen! Niinpä kirjamessujen löytöni odottavat vielä kasassa senkin päällä. En ole nuoruudessani ollut mikään Waltari-fani ja olen sortunut yleiseen kuvitelmaan hänen oikeistolaisuudestaan. Onhan käsitys ajan mittaan murentunut ja viimeiset harhakuvat siitä vei Panu Rajalan Unio Mystica. Haavikon toimittamat muistelmat on WSOY julkaissut 1980 ja kirja antaa Waltarista jossain määrin toisenlaisen kuvan kuin Rajalan Unio Mystica. Tietysti, sehän on pitkälti kirjailijan omaa kerrontaa. Näytän pläjäyksessäni 28.1.2009 ihastelleeni Rajalan tekstiä, mutta olen silloin jo todennut sen olevan kevyttä luettavaa. Hän etsiskelee mielellään juorulehtimäisiä aiheita. Jo aiemmin olen 19.9.2008 kirjoittanut Waltarista hänen juhlapäiväänsä ja Ateneumin näyttelyyn liittyen.

Ennen elämäkertatyöhön ryhtymistä Waltarista oli tuntunut, että kirjoittamisesta ei tule mitään. Silloin Ritva Haavikko, joka oli kauan tutkinut Waltaria, oli suositellut ajatusten kokoamista yhteen ja niiden siirtämistä nuoremmalle sukupolvelle, koska ”vuosikymmenien laineet ovat vyöryneet jyrkästi ja vaahtopäisinä.” Waltari oli kieltäytynyt, jolloin Haavikko oli sanonut tekevänsä kirjan itse. Kirja onkin syntynyt Haavikon kysymysten pohjalta Waltarin tarinointina, jonka Haavikko on sitten toimittanut. Kirja on hyvin tietopainotteinen ja käsittelee Waltarin teoksia aivan toisella syvällisyydellä kuin Rajalan teos. Jossain määrin raskassoutuinen se on tavanomaisen romaanikirjallisuuden välilukemistona. Saihan se sen aikaan, että kiinnostuin taas Waltarista. Havaitsin, että elämäkerta antaa oivallisen taustan kirjailijan tuotantoon tutustumiselle. Elävien kirjailijoiden kohdallahan tämä ei ole mahdollista. Waltarin teosten henkilöistä löytää aina välillä hänet itsensä, tapahtumissa kertautuu oma elämä ja tapahtumien taustoissa on paljon yhtäläisyyksiä Waltarin elinaikaan. ”Sinä syksynä esitettiin Sibeliuksen Lemminkäinen ja ilmestyi Ahon Panu.” ”Ja aika vyöryi raskaasti ja armottomasti eteenpäin tuokioksikaan pysähtymättä. Saksassa syttyi palamaan Berliinin valtiopäivätalo, kansallissosialistit saivat vallan käsiinsä, Hitleristä tuli uuden Saksan johtaja ja hän alkoi toteuttaa valtavaa uudistusohjelmaansa.”

Waltari sanoo olleensa äidin poika ja äidin poikia löytyy Isästä poikaan trilogian jokaisessa kirjassa. Hän oli eristäytynyt ja koki vierauden tunnetta vähän kaikenlaisessa seurassa, samanlaisia henkilöitä löytyy romaaneista. Juho Sihtola muodostui eräänlaiseksi isähahmoksi, sieltä tulivat virikkeet kuvataideharrastuksiin ja tämä kannusti kirjoittamisessa. Teoksista löytyy aina joku laajasti sivistynyt henkilö, jolta joku päähenkilöistä saa opastusta elämäänsä. Waltarin setä halusi, että tämä lukisi papiksi, pappeja ja pappien uskonnollisia kamppailuja löytyy jokaisesta sukupolvesta Isästä poikaan trilogiassa. Waltari sanoo olleensa nuorena melko koomillinen, näitä idealistisia kirjatoukkia putkahtelee esiin tieltä täältä. ”Miten tuskallista ja samalla kaunista, miten rajua ja erehdyksissäänkin kadehdittavaa on nuoren ihmisen henkinen herääminen!” Gradussaan hän pohtinut sitä, että jokainen väkevästi uskonnollinen ihminen on samalla vahvasti eroottinen.”Erityisesti karismaattiset, johtavat uskonnolliset persoonallisuudet, lahkolaisliikkeiden, jopa uusien uskontojen perustajat ovat saaneet käyttövoiman, hehkun itseensä voimakkaasta eroottisesta pohjavirrasta.” Erotiikkaa löytyy kuvauksista, mutta realistisiksi ei kuvaustapaa voi todellakaan sanoa. Kanervikko siellä vain kahisee kriittisissä paikoissa. ”Ehkä en olisi kirjailija, ellei jossakin sisimmässäni olisi pieni hiven jääkylmää itsekkyyttä, joka on auttanut minua säilymään näinkin murtumatta näinkin kauan,” pohdiskelee kirjailija, vaikka toisaalta hän kokee olevansa voimakkaasti tunneihminen.

Kaksi asiaa Haavikon toimittamassa elämäkerrassa puhutteli minua erityisesti, en kunnolla muista, miten ne tulivat esille Unio Mysticassa. Ensimmäinen liittyy maailmankatsomuksellisuuteen ja työläinen – sivistyneistö –akselilla käyty pohdiskelu ja toinen uskonnon merkitykseen. Waltarin isä oli väitellyt teologi, uskonnon opettaja ja saarnaaja, joka kuitenkin kuoli varhain. Äiti joutui elättämään kolme poikaansa yksinhuoltajana ja työskenteli pitkään puhtaaksikirjoittajana maanmittauslaitoksessa. Oppikoulu Norssi oli ilman muuta valkoinen. Kesätyökokemuksia Waltari hankki tehtaasta ja tuli työläisten pahoinpitelemäksi. Hänen oli vaikea ymmärtää, mistä siinä oikein oli kyse. Työläisen koti saattoi olla paremmin varustettu kuin virkamiestaustainen oma koti. Waltari kertoo myös siitä, miten hän katsoi valkoisten voitonmarssia Helsinkiin kansalaissodan lopussa. Hänen on vaikea tietää, mihin hän oikein kuuluu. Hän pitää eräänä etuna kirjailijaksi kehittymiselleen ristiriitaista taustaansa. Jotenkin samaistuin Waltariin, niin hullulta kuin se saattaa kuulostaa. Muurari-talonmies-isäni ja keittiöapulainen-äitini tausta teki minusta vasemmistolaisen, opiskelu vei seurustelemaan toisenlaisten ihmisten kanssa. On ollut opeteltava hienoille tavoille, syömään rapuja ja juomaan kuohuviiniä. Sukuni nuoria on naimisissa karjatilallisten kanssa, joten sekin maailma on tullut tutuksi. Olen monesti ajatellut, että elämä olisi ollut yksinkertaisempaa, jos päässä olisi vain yhdenlainen maailma. Korostan varmaan itseäni liikaa, jos sanon ymmärtäväni, mitä Waltari tarkoittaa puhuessaan taustansa hyödyllisyydestä kehittymiselleen kirjailijana?

Uskonnon merkitys Waltarille oli suuri, epäilys ja usko vaihtelivat. Aloittihan hän opintonsakin teologisessa tiedekunnassa.  ”Miksi kieltäisin, että uskonto, nimenomaan kristinusko, on nuoruudesta alkaen ollut elämäni viiltävin sisäinen kysymys. Rauhaa se ei ole minulle antanut kuin joinakin elämäni vaiheina, mutta minun kohdaltani ei liene tarkoituksena ollut itsekäs mielenrauha vaan hehkuva levottomuus ruumiin rappeutumiseen ja kuolemaan asti. Muuten minusta tuskin olisi tullut kirjailijaa.”

Teos 10 Waltaria, jonka löysin kummityttäreni Annen kirjakaapista, on julkaistu 1978. Se sisältää pienoisromaanit Yksinäisen miehen juna, Vieras mies tuli taloon, Jälkinäytös, Kuun maisema, Fine van Brooklyn, Ei koskaan huomispäivää, Kultakutri, Sellaista ei tapahdu, Koiranheisipuu ja Ihmisen ääni. Ensimmäinen ajoittuu vuoteen 1929, jolloin Waltari oli 21-vuotias. Vieras mies tuli taloon on vuodelta 1937, Jälkinäytös 1938. Viimeisin kirjassa oleva Koiranheisipuu on vuodelta 1961, kirjassa on vielä Ihmisen ääni vuodelta 1978. Elämäkerrassaan Waltari ilmoittaa pitävänsä kovasti ns. pienoisromaanien kirjoittamisesta, niissä voi sanottavansa tiivistää lyhyeen muotoon. Eivät ne varsinaisesti mitään suurta kirjallisuutta ole, kiinnostavia ja osin jännittäviä kertomuksia kyllä.

Yksinäisen miehen juna perustuu omiin kokemuksiin heti maisteriksi valmistumisen jälkeen ja tapahtumat ovat matkalta Konstatinopeliin, Stambuliin, Pariisin ja Berliiniin. Waltari on nuori ja tekstissä on paljon nuoren miehen kypsymättömyyttä. ”Kaikki naiset kykenevät lukemaan, mutta suhteellisen harvat todella sulattamaan ja omaksumaan lukemaansa ja tekemään johtopäätöksiä siitä,” toteaa kirjailija viisastelevasti. Kirja kuvastaa kiihkeää elämänhalua ”Minä tahdon sukeltaa eri maitten ja kansojen lävitse, - tuntea ja elää itsessäni jokaisen kirpeän yksilöllisyyden.” Lopulta yksinäisyys ahdistaa ja matka on eräänlainen pettymys, mitään niin suurta hän ei kokenut kuin oli odottanut. Kirjassa nousee esiin nuorten rauhattomuus, tyhjyys ja vaelluksen kaipuu, on melankolisia ja sentimentaalisia kuvauksia eri kaupungeista. ”Viini on täynnä illusionin pettävää onnea.” Juomia kulutettiin, mutta kotiinlähdön tilanne oli toinen: ”Lähden laskut maksettuina ja aivan selvänä. Harvinainen ja originelli lähtö.” Muitakin pienoisromaaneja leimaa usein vieraantuminen, turhautuminen ja kyllästyminen. 36-vuotiaana Waltari kirjoittaa: ”Miehen on vaarallista rakastaa, kun hänen ohimonsa ovat jo harmaat ja hän luulee kokeneensa kaiken mitä maailmassa on koettavaa ja polttaessa viimeiset laivat takanaan.” Vieras mies tuli taloon sisältää romanttista maalaisihannointia ”Täällä hän oli vapaa, täällä hän oli maan huoltaja, välttämätön mies. Täällä ei kukaan toinen ollut hänenkaltaisensa, ei kukaan toinen hänen vertaisensa.” Sinänsä on kiintoisaa, miten asiantuntevasti Waltari kirjoittaa maaseudun tekemisistä.

Isästä poikaan sisältää romaanit Mies ja haave (1933), Sielu ja liekki (1934) ja Palava nuoruus (1935). Teoksessa käsitellään kolmea sukupolvea taustana kehittyvä Helsinki, maaseudun kuvausta on näissäkin mukana. Historiatietoa kirjailija oli hakenut mm. vanhoista sanomalehdistä. Mies ja haave perustuu monin osin siihen, minkä käsityksen Waltari oli saanut vaarinsa vaiheista. Siitä edetään aina kirjailijan omaan aikaan, mukana on kuvauksia radan rakentamisesta, Helsingin kaupunginosien kehittymisestä, yliopiston rakentamisesta, maan itsenäistymisestä, työväenliikkeen synnystä ja kansalaissodasta. Eräs päähenkilö tutustuu nuoriin runoilijoihin, Uuno Kailaaseen, Katri Valaan, Elina Vaaraan ja muihin. Kaikkiin romaaneihin sisältyy traagisia piirteitä, raadollisen arkielämän kuvauksia ja sivistyksen leviämistä eri kansankerroksiin. Jännitteitä on: uskovaiset / maalaiset, kaupunki / maaseutu, työväestö / sivistyneistö, köyhät / rikkaat, koulutetut / ei koulua käyneet ja Palavassa nuoruudessa jopa naisliike nostaa päätään. Lukiessa minulle tuli voimakas dejavuu-tunne. Yhdenmukaisuus Kjell Westön Helsinkiä käsitteleviin kirjoihin on mielestäni jotenkin ilmeinen. Käsitellään useamman sukupolven elämää kehittyvässä Helsingissä, Westöllä on eri kirjoissa samoja henkilöitä, mutta ei niin selvästi saman suvun eri sukupolvia. Sitähän minä en tiedä, onko Westön kirjoissa yhtä paljon yhteyksiä häneen itseensä kuin Waltarilla. Mutta niin kiintoisa tämä havaintoni on, että olisi joskus kiva lukea kumpikin romaanisarja rinnan.

Hannelen aloitteesta otin ratikka 8:n reittiin tutustumisretkellä kuvia Veikko Hirvimäen tekemästä Kuningasajatus -muistomerkkistä Eliten puistossa. Hannele sanoi oivaltavasti, että kolme eri kivenjärkälettä kuvaavat Waltarin eri puolia, vaikka olihan hänessä niitä enemmänkin kuin kolme. Kuvissa on ikävästi aina jos jonkinlaista pylvästä ja markiisia. Kuvat muutin mustavalkoisiksi matkien Pentti Sammallahtea, jonka näyttelyyn Valokuvataiteen museossa kävimme tutustumassa. Kannattaa käydä. Näyttelyn esitteeseen Unkarin mustalaiskuvien yhteyteen oli liitetty hänen veljensä Pekka Sammallahden runo:

Hevosen kavioista syntyi onnesi / siitä kuinka / se tuhannesti astuu.

Tarpeeksi. / Et pyytänyt mitään. / Nyt olet jo ohi, / sinä ja veljesi: / ajavat nuoret pojat / yli sadan kepeän yön.

Tie on auki / kylät nukkuvat / oriinne kavio käy.