omaenck.jpg

Tartuin kirjastossa kiinnostuneena Harri Kalhan kirjaan Tapaus Magnus Enckell ja luin takakannesta: "Mistä oikeastaan puhumme, kun puhumme taiteesta? Mistä jätämme puhumatta, mistä puhumme rivien välissä? Tapaus Magnus Enckell tutkii kielen, taiteen ja seksuaalisuuden hauraita kosketuskohtia syventyen yhteen historialliseen tapausesimerkkiin, taidemaalari Magnus Enckelliin (1970-1925)." Enckellhän oikeastaan kuuluu ns. Suomen kultakauden taiteilijoihin, mutta eipä häntä useinkaan mainita samassa yhteydessä kuin Gallen-Kallela, Edefeldt, Halonen, Simberg, Sallinen. Edelleen takakannessa sanotaan, että "tuloksena on rikkaasti polveileva historiografinen tutkimus, joka purkaa kanonisoituneita mielikuvia Suomen taidehistoriasta ja yhdestä sen salaperäisimmistä ja kiehtovimmista hahmoista". Kyllä, teos on rikkaasti polveileva, paikoin minulle vaikeasti avautuvaa tieteellistä tekstiä ja outoja käsitteitä, paikoin kuin jännityskertomusta Enckelliä tutkineiden henkilöiden tulkinnoista, paikoin silmiinpistävän arkisia käsitteitä ranskankielisten sitaattien keskellä. Vai, mitä arvelette käsitteistä "pervis, mätä, jeesustelu, mättää, tiirata, märehtiä", vain muutamia mainitakseni. Salaperäisyys ja kiehtovuus pyörii taas Enckellin homouden ympärillä, joka on aikoinaan ollut vaikeasti hyväksyttävissä, tai ainakaan sitä ei ole voitu sanoa ääneen.

Mielestäni erityisen hyvin on analysoitu Enckellin "värivammaa" suhteessa viivaan. Aikoinaan oli helpompaa käsitellä hänen maalauksiaan viivan ja värin kautta kuin niiden mielleyhtymien kautta, mitä ne katsojassa herättävät. Hänen katsottiin Italiassa ja Roomassa jotenkin sortuneen liialliseen värinkäyttöön, koska samanaikaisesti hänen maalauksiinsa alkoivat ilmaantua sensuellit mieskuvat. Ja vielä kirkkain keltaisin ja punaisin sävyin, sävyin, joilla miehiä ei ollut tapana maalata. Osa arvostelijoista kieltäytyi kokonaan käsittelemästä värikylläisiä maalauksia osa moitti niitä taiteellisesti huonoiksi. Kiintoisaa, miten vaikeasti kuvista esiin nouseva seksuaalinen lataus oli aikoinaan hyväksyttävissä. Ja niin puhuttiin maalauksissa väreistä, Enckelliin itseensä liitettiin ominaisuuksia, jotka pyörivät hermoherkkyyden, hillittömyyden ja salaperäisyyden ympärillä. Eräs arvostelija löysi värimaalausten jälkeen värittömämmän, joka osoitti Enckellin "kehittyneen terveempään suuntaan". Tutkija huomauttaa kiintoisasti, että Enckellin maalauksia arvioitiin hyvin usein terveyteen liittyvillä käsitteillä, ongelmallista kun oli ruumiillisuuden, sukupuolen ja seksuaalisuuden käsittely. Estetiikka ja etiikka sotkeutui.

 
Magnus Enckell, Poika rannalla

Poika rannalla

Erityisen ongelmallista oli maalauksen Fauni käsittely, siinähän maalauksen mies katsoo vastaan ilmeellä, jota voitaisiin kuvata seksuaalisen halun ilmaisuilla. (Muistamme, että tämä maalaus oli muutama vuosi Tennispalatsissa olleen Enckellin näyttelyn julisteessa.) Ja niinpä  eräs arvostelija onkin riemuissaan siitä, että on löytänyt naista kuvaavan maalauksen, jossa "tyttö on kuvattu sangen viehkeällä tavalla, suu kauniissa supukassa ja katse omituisen kaihoisana." Puhutaan myös hienovireisestä henkisyydestä ja neitseellisyydestä. Kukaan ei ole paheksunut Edefeldtin Virginien katsetta, vaikeaa on vain ollut ilmaista, että kyseessä mitä ilmeisemmin oli rakastajatar. Eikä kovin sairaaksi ole luonnehdittu Sallisenkaan naiskuvia, vaikka mielestäni niitä voitaisiin kuvata yhtä "sairain" termein kuin Enckellin mieskuvia. Taidekriitikko Edvard Richter, joka siis moitti Enckellin Heräävän faunin, arvioi Sallisen maalauksia "maskuliinisesti varmoiksi, intensiivisiksi, intohomoisiksi ja suggestiivisiksi". Käyttäisin Enckellin maalauksista ihan samoja käsitteitä.

Kiintoisa on tutkijan useaan kertaan mainitsema toteamus, kuinka Enckellin seksuaalisesta suuntautumisesta vaiettiin hyvin äänekkäästi. Miltähän tuntuisi esimerkiksi Salme Sarajas-Kortteesta lukea tänä päivänä omia analyysejaan Enckellin taiteesta. Mahtaisiko hävettää? Hän kun on itsekin omistanut yhden Faunin! Analyysissään hän toteaa juuri Faunin aikoihin Enckellin paenneen fantasian ja irrationaalisuuden maailmaan. Tutkija kysyykin, että onko kyse "paosta" silloin, kun taiteilija alkaa ilmentää seksuaalisuuttaan aiempaa avoimemmin. Miehet ovat saaneet kautta aikain maalata alastomia naisia hyvinkin seksuaalisväritteisesti ja totta vie, ovat sen myös tehneet. Tietysti aikalaiset kirjoittivat sillä näkemyksellä, joka silloin vallitsi ja niin jouduttiin puhumaan salaperäisesti Enckellin synnistä, rikoksesta, sairaudesta ja häpeästä, joka täytyi piilottaa. Kyseessä oli tutkijan mukaan siis taidepuhe kaapissa ja asian sulkeistaminen (sulkeissa mainiten: samoin kuin edellisen pläjäyksen Tallgren sulkeistettiin naisena). Tutkijan mukaan asian sulkeistaminen tuotti outoja painotuksia ja vääristymiä, kun ei voitu käsitellä taitelijan seksuaalista suuntautumista, täytyi puhua sairaasta värimaailmasta. Homous voidaan kyllä mainita vieraan kielen ja kulttuurin yhteydessä, tässä tutkija siis viittaa siihen, että Thomas Mannin yhteydessä kyllä voitiin puhua homoudesta samalla kun Enckell kotimaassa joutui maksamaan kovan hinnan omasta kärismyksestään.

Suoraan sanoen kiintoista kirja osui käteeni Kallion kirjastosta. Välillä olin suorastaan kiihtyneen loukkaantunut Enckellin puolesta, välillä ihastelin kirjoittajan analyysejä, joskin välillä myös pitkästyin loputtomiin viittauksiin aikaisempiin tutkimuksiin. Lopusta löysin vihreallä kynällä tehdyn alleviivauksen ja rivien väliin kirjatun lisäyksen "kenen". Tutkija sanoo, että mitä Enckellin seksuaalisuuteen tulee, ongelmaa ei ainakaan ratkaista mainitsemalla h-sana tästä lähtien jokaisessa Enckell-tekstissä. Tuntematon lukija haluaa siis kysyä tutkijalta, kenen ongelmasta hän puhuu.

Kuvia etsiessäni löysin kirjasta arvostelun, se on osoitteessa http://www.kirja-arvostelut.com/9517467699. Faunia en, harmi kyllä, läytänyt.

Lisää tapauksesta Magnus Enckell: http://www.edu.fi/oppimateriaalit/kultakausi/magnelam.html

(:&  = angry