Tämän pläjäyksen vaikein ongelma oli otsikon keksiminen ja mitään sanomaton siitä tulikin. Olkoon. Se on Mika Saarelaisen kommentti Hesarissa 26.11. hänen arvioidessaan Kenneth Greven uusittua Joutsenlampea. Kotimaisissa prinsseissä kun olisi ollut laatua ihan omasta takaa tarvitsematta tuoda tilalle ulkolaista. Ja toden totta, laatua oli myös kuulemassani Keski-Pohjanmaan kamariorkesterissa Juha Kankaan johtamana ihan omasta takaa. Väkinäinen alku, eikö vaan?

Joutsenlampi, jonka tarinaa en toista, kuului oopperan kausilippuun. Saattaapa olla, etten olisi muutoin mennytkään sitä katsomaan. Klassinen baletti kun on minulle varsin vaikea pala. Nyt Greve (yllä oopperan lämpiössä) oli uusinut tätä Pjotr Tsaikovskin paljon esitettyä balettia. Hän oli lyhentänyt musiikkia, siirrellyt kohtauksia ja muuttanut prinssin rakkauden kohteen joutsenen naiseksi. Nainen tosin näyttäytyi vain lyhyen aikaa. Saarelainen piti Greven toimia riskialttiina mutta päätyi lopulta pääosin kehuskelemaan esitystä. Saarelaisen pelkäämiä näppylöitä esityksessä näki ainakin eräs ratikassa maalaisteatteriksi esitystä arvioinut mieshenkilö. Musiikki oli pätkitty hänen mukaansa aivan käsittämättömäksi. Onneksi en ole niin syvällä Tsaikovskin Joutsenlammessa, että olisin ymmärtänyt siitä asiasta häiriintyä.

Prinssinä tässä kokoonpanossa nähtiin Saarelaisen kaipaama suomalainen Jaakko Eerola ja hyvin hän tanssikin. Kuitenkin pahis von Rotbartia tanssineen Yusuke Hikichin hypyt olivat korkeampia ja nostot näyttävämpiä. Prinssin rakkauden kohde Odette eli Petia Ilieva oli hivenen epätasainen. Pienten joutsenten tanssi esitettiin neljän joutsenen voimin ja aivan tavattoman taitavasti. Ihan rinnasta otti! Olivat kuin yhtä jalkaa ja kättä, tosi nautittavaa katsottavaa. Tanssi oli ylipäätään jossain määrin kurinalaisempaa kuin edellisessä näkemässäni klassisessa baletissa. Jos kerran on tanssittava rivissä, niin silloin on tanssittava rivissä. Epämääräisestä askeltamisesta minä kyllä häiriinnyn. Joutsenet yhtä hyvin kuin espanjalaiset ja venäläisetkin tanssijat eivät nyt aivan olleet ”vaativaan makuuni” (ohhoh, mitä tuli sanotuksi).

Uutispäivän Annikki Alku ihmettelee klassisten balettien pyhää koskemattomuutta. Saahan Shakespearenkin näytelmistä tehdä jos jonkinlaisia sovituksia. Olisiko musiikki- ja erityisesti balettiyleisö konservatiivisempaa kuin teatteriyleisö? Tarinaahan minä tietysti yritin seurata, vaikka mielestäni osasin nyt nauttia myös ”erillisistä asiaan kuulumattomista” tanssikohtauksista aiempaa paremmin. Oli se hienoa kuulla kaunista musiikkia ja nähdä upeaa tanssimista hienoissa puvuissa ja lavasteissa. Erityisesti ne kohdat, joissa oli yksinäinen viulu, sello tai ne harppuun yhdistettynä oli todella tunteisiin vetoavaa. Ja sitten otettiin niitä asentoja tanssikohtauksen lopussa, jotta yleisö sai välilläkin taputtaa!

Kiinnitin huomiota myös jalkatyöhön. Joutsenet tanssivat balettitossuissa, miehet sukkajaloin. Myöskään kansantanssikohtauksissa ei pidetty balettitossuja. Mitä sen takana piilee? Joutsenten uusimalliset syviä lautasia muistuttavat hameet olivat parempi ratkaisu kuin vanhat tyypilliset ”balettihamoset”. Myös joutsenten ”tukkasulat” olivat hameisiin yhdistettynä todella kauniit.  Lavastus oli upea ja joutsenen muuttuminen naiseksi usvapilven takana oli toteutettu hienosti. Nuori valaistusmestari Mikki Kunttu tekee jatkuvasti yhä hienompia valaistusratkaisuja. Mihin vielä ehtiikään? Kaunista musiikkia, kaunista tanssia kauniissa asuissa ja upeassa lavastuksessa, kyllä siitä kelpasi nauttia.

Tarkoitukseni ei ollut mennä heti balettia seuraavana iltana kuuntelemaan Keski-Pohjanmaan kamariorkesteria, mutta kun Juha Kankaasta kirjoitettiin Hesarissa, niin päätökseni alkoi horjua. Ja kuultuani solistien, viulisti Ulf Wallinin ja alttoviulisti Lars Anders Tomterin haastattelut radiossa tuntui, että kyllähän sinne on mentävä. Hieno ilta siitä tulikin. Moderni Anders Eliasson kahden klassikon Joseph Haydn´n ja Wolfgang Amadeus Mozartin välissä oli oikein tasapainoinen yhdistelmä. Eliassonin konsertto oli tilaustyö ja kantaesitys. Vähän tasapaksuksi minä sitä arvelisin, mutta solistit pyörittelivät kyllä säveliä taitavasti.  Haydn´n sinfonia nro 89 oli kepeä ja kaunis. Mozartin sinfonia nro 40 oli varsin tuttu, mutta soitto oli niin taitavaa, niin taitavaa, että meinasi henki salpaantua. Ensimmäinen osa Molto Allegrohan on tunnettu Jarkon ja Lauran lallatuksena, jossa sanotaan jotenkin, että älä mene pois. Se hieman häiritsi alussa, mutta muut osat olivat sitäkin hienompia. Ei se valtava volyymi vaan se hiljainen herkkyys, se se taitoa vaatii. Yleisö oli tosi otettu, mikä kuului puheista salista poistuttaessa.

Juha Kankaan johtamistapa on aivan ainutlaatuinen. Oikealla kädellä heilutetaan puikkoa ja vasemmalla näytetään ikään kuin vaakatasossa lainehtivia aaltoja ja välillä kaapaistaan säveliä läheltä lattianrajaa. Välillä osoitellaan yhtä tiettyä soittajaa joko sormilla tai puikolla. Tulee ihan menninkäinen mieleen. Mutta hienoa työtä on mies tehnyt ja kaukana maailman metropoleista. Nytkin pieni orkesteri täytti soinnuillaan koko Finlandia-talon.

Ulkona sitten odotti Finlandia trumpetilla soitettuna. Hämärästä huolimatta erotin, että soittaja ei ollut suomalainen. Trumpettikoteloon tipahteli ropoja nopeaan tahtiin. Oivan markkinaraon oli kaveri keksinyt!

Helsingin, Espoon, Vantaan, Kauniaisten ja Lahden tulevan muotoiluvuoden kunniaksi pistän tähän oman kuvani Finlandia-talosta. Siellähän minä kotimaakunnan (katoavaa käsitteistöä) orkesteria kuuntelin.