Kirjoittaa pieni Jenna päiväkodissa sedälle tarkoitettuun korttiin, jolloin tädeille selviää, että setä on vankilassa. Jenna on Annin ja Danin tytär ja veli on Sami Susanna Alakosken saman nimisessä  romaanissa. Alakoski on syntynyt Vaasassa, mutta muuttanut pienenä perheineen Ruotsiin. Romaani on ilmestynyt tänä vuonna, äskettäin myös suomennettuna. Alakosken edellinen romaani Sikalat ilmestyi Katriina Savolaisen suomentamana vuonna 2007 ja se on sovitettu näytelmäksi ja esitetty Wasa Teaternissa. Alakoski palkittiin Sikaloista Ruotsin Finlandialla Augus-palkinnolla. Jos haluat välttyä järkytyksiltä, älä lue näitä kirjoja. Voimme varsin hyvin sulkea silmämme kaikenlaisilta sosiaalitapauksilta ja kurjalta elämältä ja vain kauhistella, jos silmiimme osuu joku laitapuolen kulkija housut puolitangossa viinakassia kantaen. Alakosken kirjoissa rosoinen elämä leviää silmiemme eteen kaikessa kauheudessaan, eivätkä kuvat jätä rauhaan moneen päivään.

Sikalat kuvaa suomalaisia maahanmuuttajaperheitä Ystad-nimisessä kaupungissa. Tuntuu kuin koko kaupunginosassa olisi vain yksi tai kaksi raitista ihmistä. Lapset survoutuvat juoppojen vanhempien jalkoihin ja etsivät turvaa toisistaan. Elämää kuvataan 11-vuotiaan Leenan näkökulmasta, tyttö yrittää aluksi kantaa huolta myös veljistään, mutta lopulta kyse on siitä, miten itse pystyy selviämään. Kuva on kerta kaikkiaan lohduton, vaikka romaanien loput herättävätkin lieviä toiveita. Jälkimmäinen romaani on moniulotteisempi, se ottaa mukaan koko ruotsalaisen yhteiskunnan, jolloin hyvinvointivaltion sosiaalihuolto byrokratioineen saa irvokkaita piirteitä. Anni on itse sosiaalihoitaja, veli Sami on huumeidenkäyttäjä. Samat vanhemmat, toinen selviää, toinen ei. Toisesta tulee sosiaalihoitaja toisesta sosiaalitapaus. Alakoski ei ole saanut moitteita ruotsalaisen yhteiskunnan varjopuolien avaamisesta, eiväthän kirjoissa esitetyt ongelmat ole vieraita alkuperäisväestöllekään. Alakoski sanoo myös suoraan sen, että Ruotsi on käyttänyt hyväkseen halpaa suomalaistyövoimaa rakentaessaan omaa hyvinvointiaan. Niinhän Suomikin tekee nyt, vain toisten kansallisuuksien kustannuksella. Ei tarvitse kuin matkustaa Hesassa bussilla ja katsoa, kuka siellä ohjaamossa istuu.

Pidin enemmän vankila-kirjasta. Sikaloiden kieli on soljuvaa sekin, mutta vankila-kirjassa se on terävää ja iskevää, joskin eräät arkikielen termit jäävät minulle ymmärtämättä. Alakoski käyttää paljon tehokasta luettelointia ja yksi tai kaksisanaisia virkkeitä, jopa niin, että yhdellä rivillä on vain yksi sana tai lause. Virkkeet ja kappaleet alkavat pienillä kirjaimilla, välimerkeistä ei ole väliä, mutta jotenkin teksti on tavattoman ilmaisuvoimaista. ”Du skall sitta inne, så att jag kan vara ute,” –tyyppisiä viisauksia löytyy kirjoista paljon, eivätkä ne vaikuta mitenkään opettavaisilta. Avaavat vain silmiä.

Annin ongelma Samin suhteen on se, että hän toivoo, että Sami kuolisi, saa heti sen jälkeen ajatuksistaan huonon omantunnon, mutta toivoo taas hetken kuluttua, että veli kuolee, koska se olisi parasta kaikille. Sikaloissa samaa ongelmaa pohtivat lapset katsellessaan humalassa tappelevia ja toisiaan telovia vanhempiaan. Parasta, että kaikki kuolisivat! Annin perhe yrittää auttaa Samia, mutta pettyy kerta toisensa jälkeen, huuume- ja alkoholiongelmaisten elämää leimaa pelkkä itsekkyys, mihinkään lupauksiin ei voi luottaa. On jo edistystä se, että Sami varastaa pyörän eikä autoa, vaikka sellainenkin olisi ollut tarjolla. Kirjat kuvaavat hyvin sekä alkoholismin että huumeongelman syntyä ja sitä, miten ihmisestä vähitellen tulee täysin outo läheisilleen. Kirjoilla on vahva todellisuuspohja, onhan kirjoittaja itse sosiaalialan asiantuntija ja nähnyt elämästä sen karuimmatkin puolet. Hän tietää mistä kirjoittaa. Taas on vain todettava, että hyväkään mielikuvitus ei luo niin karmeita tilanteita, etteikö todellisuus ne aina voittaisi.

Kirjoista löytyy paljon ilmiöitä, jotka ovat sosiaali-ihmisten arkipäivää, tai ainakin pitäisi olla. Mikä on ydinperhe? Sekö, jossa lapsi on turvassa vai biologisten vanhempien muodostama, jossa lapsi kärsii ja pelkää. Miksi koulu ei kysy, miten sinulla menee kotona? Saako elämän viidakossa puoliaan pitänyt lapsi ADHD-leiman ja siirron tarkkailuluokalle, kun hän olisi tarvinnut turvaa ja kannustusta. Kirja irvailee yhteiskunnan ja sen sosiaalihoidon ja markkinavoimien kustannuksella kerrassaan riemastuttavasti. Ja siten, että asioista on pakko olla samaa mieltä. Jos lääkäri katsoo, että ihminen ei tarvitse kaikkia hampaitaan, koska poisvetäminen tulee halvemmaksi kuin hoitaminen, niin mitäs sosiaalihoitaja siinä voi. Kirjoittaa sellaisen maksulapun kuin lääkäri määrää.

Kirjassa siteerataan asiantuntijoiden artikkeleita ja kirjoja. Ironisesti. Anni tuskastuu, että luetaan ”för att bli Observationsklasselev skulle ha de vanligaste beteendepromlemen; aggression, bristande koncentrationsförmåga …”, mutta ei lueta ”att forsknigen har visat att sådana barn egentligen kan vara mycket begåvade”. Itse vanhana byrokraattina ajattelin, että tilanne on juuri noin kuin Alakoski kuvaa. Voit kotisohvalla lukea sosiaalihuollosta ja koululaitoksesta tehtyjä tutkimuksia ja ne tuntuvat varsin päteviltä, oikeaan osuvilta kerrassaan. Mutta auta armias, kun tutkimukset läpivalaistaan todellisella elämällä, teksti muuttuu naurettavaksi. Eikä tilanteesta voi edes syyttää ketään, niin se vain on. Voit ottaa pienen ruotsin tunnin kuuntelemalla tätä.