Panu Rajalan kirjoitti 19.5. Hesarissa artikkelin ”Juhani Ahon vaeltaa taas Pariisissa”. Kyse on Yksin-nimisesti romaanista, poimin sen hyllystäni mukaani tänne mökille. Juhani Ahohan oli kirjallisuutta lukiessani minulle hyvinkin tärkeä henkilö. Suorastaan kuvittelin tekeväni laudaturiin kuuluvan kirjallisen työn aiheesta Vieraantuneisuusteema Juhani Ahon teoksessa Papin rouva. Vieraantuneisuusaihe oli tuohon aikaan jotenkin pop sosiologiassa ja olin löytävinäni sitä Ahon teoksista. Sitten löysin jostain Ahon elämäkertatietoja käsittelevästä teoksesta tiedon, että hän oli tukenut kansalaissodan aikaan valkoisia tai ainakin ollut heidän puolellaan. Hänen Heikki-poikansa oli punaisten puolella. Minulla alkoi tökkiä koko Aho, enkä saanut enää otetta hänen romaaneihinsa. Siirryin tutkimaan Eila Pennasta, mutta ei siitäkään lopputyötä tullut. Jäipähän melkoinen määrä Pennasia hyllyyn. Kuvituksena tässä on kuvia mökiltä löytyneestä kirjasta Suomalaisen Maiseman Neljä Vuodenaikaa, kuvat Ahon aikakaudelta.

Yksin-teokseni on SKS:n vuonna 2003 ottama pokkaripainos, jonka alussa on professori Jyrki Nummen johdatus teokseen ja lopussa kolme aikalaisarvostelua. Parhaillaanhan on menossa Juhani Ahon 150-juhlavuosi, jonka ohjelma on valtaisa. Rajalan kirjoittaa artikkelissaan, että Ahon Yksin-teosta käännetään vihdoinkin ranskaksi. ”Ehkä tunteellisuus, miehen alakulo, rakkauden täyttymättömyys. Aho uskaltaa laskea leikkiä itsestään. Se ei ole yleinen miehen piirre Ranskassa. Kieli on kaunista niin pitkälle kuin sitä voi ymmärtää”, toteaa kääntäjä Bénédicte Villain Hesarissa syyksi kiinnostukseensa. Siinäpä koko teoksen sisältö, täyttymättömän rakkauden kuvaus. Teoksessa on vain muutama ihminen ja hekin tuntuvat olevan siinä vain rakkauden kuvauksen täydellistämisen vuoksi. Ennen Yksin-teosta oli ilmestynyt Ahon romaaneista jo Rautatie 1884 ja Papin tytär 1885. Yksin-teoksen ilmestyessä Aho oli 29-vuotias, eikä mikään yksinäinen haahuilija Pariisissa, vaan aktiivinen lehtimies ja kirjoittaja. Hänhän oli ensimmäinen suomalainen kirjailija, joka hankki elantonsa kirjoittamalla. Aholla oli tiivis suhde Elisabeth Järnefeltin perheeseen, jonka Aino-tyttären sanotaan olleen Yksin-teoksen rakastetun esikuva. Yksin ilmestyi ensimmäisen kerran 1890 ja aiheutti melkoisen skandaalin. Teoksen lopussa Aho kuvailee käyntiään pariisilaisen ilotytön luona, kuvaus on vähän kuin kaislikon heiluminen vanhan suomalaisen elokuvan seksikuvauksessa. On aika muuttunut. Näilläkin sivuilla olen kertoillut teoksista, joiden seksikuvaukset menevät sietokyvyn rajoille. Suorastaan huvittavaan valoon 1800-luvun lopun lukijoiden kauhistelut asettuvat lukiessamme tämän päivän maailman mahtimiesten toilailuista. (Alla osakuva Albert Edelfeltin maalauksesta Kaukolan harju auringonlaskun aikaan.)

 

Ahon rakkautta ja avioelämän kuvauksia käsitteleviä teoksia on kiintoisaa tarkastella hänen oman avioelämänsä taustaa vasten. Ja vaarallista, muistuttavat kirjallisuuden tutkijat. Vaimonsa Venny Soldan-Brofeldt oli lujatahtoinen taiteilija, joka paljolti uhrasi taiteensa avioliittonsa alttarille, jos hieman kärjistäisi. Niinhän teki tuohon aikaan moni muukin nainen, ylipäätään oli lähes mahdotonta yrittää yhdistää taiteilijuus ja avioelämä. Mielenkiintoinen ajatus on, olisiko Vennyn taide päässyt aikanaan paremmin esille, mikäli hänen ei olisi tarvinnut elää kuuluisan miehensä varjossa. Toisaalta suomalaiset kultakauden naiskuvataiteilijat ovat nousseet esiin vasta oman aikansa jälkeen. Maailma on myös kautta aikain hyväksynyt miehiseen käyttäytymiseen sellaista, mitä se ei naisille hyväksyisi. Ahokin eli samanaikaisesti kahden sisaruksen kanssa ja oli siitä huolimatta arvostettu mies. Venny kiukkuisena hyväksyi sen, että mies ei jättänyt Tillyä eikä myöskään eronnut. Loppuvuosinaan Helsingissä pariskunta asui erillään. Jos tätä päivää elettäisiin, Vennyn olisi noustava naistenlehtiin todistamaan, kuinka hän antaa anteeksi miehelleen ja pystypäisenä seisoo miehensä rinnalla. Kuvittelen itse kohdistavani ivani vallan kammareissa huonosti käyttäytyviin miehiin, vaikka jokin naistenkin käyttäytymisessä mieltä kaihertaa. Onko tässä jotain uutta auringon alla? No on, nykyisin kaikesta keräävät roskalehdet sievoisen voiton. (Alla Sigrid Schaumanin Rantamaisema.)

Mitäpä sanoisin itse teoksesta Yksin? Kahta mieltä oltiin aikoinaan ja näyttää Jyrki Nummikin olevan edelleen epävarma siitä, onko Yksin-teosta luettava yksi yhteen Ahon oman elämän kanssa. Miehen kaksi kihlausta oli purkautunut, kuten romaanin päähenkilölläkin. Järnefeltin Aino oli antanut Aholle rukkaset ja rukkaset sai romaanin päähenkilökin rakastamaltaan Annalta. Annalla on veli, joka on päähenkilön hyvä ystävä ja äitikin vaikuttaa tutulta. Aho oli saanut stipendin Pariisissa opiskelua varten ja siellähän päähenkilökin maailmannäyttelyyn tutustuu ja rakastettuaan kaipailee. Maksullisen naisen kelkkaan päähenkilö lyöttäytyy luettuaan jouluaattona pariisilaisessa ravintolassa suomalaisesta lehdestä Annan kihlausilmoituksen. Järnefeltin Elisabethin kertoessa tyttärelleen lukeneensa Ahon kirjeestä, että tämä edelleen rakastaa tätä, tytär ilmoittaa juuri menneensä kihloihin Sibeliuksen kanssa. Enkä yhtään epäile Ahon ilotelleen Pariisissa maksullisten naisten kanssa, sitähän tekivät muutkin suomalaiset taiteilijat. ”Paasto” kun yhden Yksin-romaanista kirjoitetun aikalaisarvostelunkin mukaan on miehille vaikeata. Mutta saako siitä kirjoittaa, kas siinä se ongelman ydin on. (Alla Berndt Lindholmin kesäaamu metsänrinteessä.)

Koko romaani pyörii päähenkilön rakastumistunteen ympärillä, hienoa ja hienovireistä kuvausta. Päähenkilö kieriskelee varmuuden ja epävarmuuden aallokossa. Pienikin myötämielinen ele Annan taholta saa päähenkilön riemastumaan. ”Kesän kuluessa tuuditan minä itseni siihen unelmaan, että hän todellakin on jo minun, että hän rakastaa minua ja että me emme vaan puhu siitä toisillemme, vaikka tiedämme sen kumpikin.” Vaikka Anna ilmoittaa, että pitää miestä melkeinpä setänä, tämä sittenkin elättelee toiveita. Kun velikin vähän viittaa siihen suuntaan. Kirja jakaantuu kahteen osaan, Suomessa ennen matkaa vietettyyn aikaan ja Pariisin kuvauksiin. Teoksessa on hienoja luontokuvauksia ja mainiota Pariisi-kuvausta. ”Taivaan ranta alkaa ruskottaa ja kipunat katoavat. kuun hopeankalpea neljännes kuvastuu tyyneen veteen läntiseltä taivaalta. Vedet kapenevat ja korkeat mäkiset rannat kohoavat kahden puolen melkeinpä epäluonnollisen isoina tässä kuun ja kaukaa koittavan päivän sekavassa valaistuksessa. Olen nyt melkein varma siitä, että hän minua rakastaa.” ”Menee kuin veriini vähitellen tämä ilma. Hengitän ahnaasti sen hekumata. Saan rohkeutta ja varmuutta silmään, alan tunnustella ja tarkastella, alan valikoida joukosta vartaloita, hakea kasvoja. jotka minua miellyttäisivät. … Te tietysti tulette luokseni tänään? Kun minä lupaan niin painaa hän polvellaan polveani pöydän alla ja juo onnekseni.” (Alla Yrjö Ollilan Rantamaisema Korpilahdella.)

Mainiota oli lukea kirjan lopusta kolme aikalaisarvostelua, joista yksi nimetön teilaa kirjan täysin. Kiinnostava tämän päivän Hesarin ”tulitikkulaatikkoarvosteluja” lukiessa on se, miten pitkiä arvostelut ovat. Päivälehden Kasimir Leinon juttukin on lähes seitsemän sivua pitkä. Arvosteluissa kirjailijan tyyliä ylistetään. Teoksen kieli on tämän päivän lukijalle paikoin vanhahtavaa, joka ei kuitenkaan lukunautintoa häiritse. Teoksessa ei todellakaan ole mitään sielun syövereiden kaivelemisen ulkopuolelle menevää, ellei Pariisin kuvauksia sellaisena pidä. O.Relander sanookin Valvojan arvostelussa, että ”ne (kirjan sankarit) ovat hyvin individuaalisia, hienotunteisia, mutta heikkoja luonteita, jotka eivät jaksa voimakkaasti tarttua maailman menoon; heidän elämänsä on kääntynyt sisäänpäin. Lukiessa saattaa semmoinen kirja tehdä syvänkin vaikutuksen, mutta perästäpäin tulee tyhjyyden tunne, siinä on ollut niin vähän elinvoimaa. Tämmöinen kirja ei lukijalle avaa näköaloja minnekään päin, tai ainakin hyvin vähän.” Nummen mukaan kriittisimmin romaaniin suhtautuneet eivät olleet lukeneet sitä eivätkä aikoneet lukeakaan. Mitäs uutta tässä sitten on?  (Alla Werner Holmbergin Torppa Kurussa.)

Vaelleltuani Ahon mukana suomalaisessa maisemassa ja Pariisissa siirryin vaeltelemaan nettimaailmaan. Sieltähän löytyi vaikka mitä, ihan kaikkea googlen noin 450 000 tuloksesta en katsonut. Siellä on äänikirjana mm. Rautatie. Romaani Papin rouva ilmestyi 1993, sen satuin löytämään Yle Areenasta. Sitten kun en enää jaksa viidettä linjaa kirjastoon kömpiä, enkä kunnolla näe lukea, voin kuunnella vaikka mitä ihanaa Hoksasin, että olisi mainio ajatus kuunnella ja kirjoittaa ajatuksia muistiin samaan aikaan. Ahon veljenpojan Sakari Brofeldtin ajatuksia löytyy täältä. Tohtori Aho siinä vierailee Iisalmen pappilassa, joka on Koljonvirralla, käynytkin olen siellä pari kolme kertaa.  Kuulin esityksestä, että Tuonelan jokea varten Ahon arkkuun laitettiin paras vapa ja parhaat perhot sisältävä lipas. Se kammio Ahon aivoissa, jossa olisi pitänyt olla musiikin tajua, oli lohiperhoja, toteaa muistelija. Hän kun erehtyi luulemaan Finlandia-hymniä Porilaisten marssiksi. Paljon on sivuilla kirjallisuudesta. Peter von Baghin Sinisestä laulustakin voisi Ahosta hakea tietoa.  Moni muukin on ollut kiinnostunut Ahosta, esimerkiksi peruskoulun kahdeksasluokkalainen Lasse Härkönen. Ihana löytö, olen itsekin seurannut nuorten sukulaisten kirjallisuuden tutkielmien ketoa. Linkkisateen lopuksi vielä linkki Ahon 150-juhlavuoteen. Liittyisinkö Juhani Aho-seuraan, no enkä liity. Tulipahan tästä vähän kuin tajunnanvirtaa, jota Yksin ei Nummen mukaan ollut, vaikka siksikin sitä on tulkittu.

Vanhojen opintojen muistelemisen aasinsiltaa pitkin laskettelen pari päivää sitten pidetyn Vaasan yliopiston promootion aktin muisteluihin. Siellä kunniatohtoriksi vihitty Jorma Ollila totesi, että hän ken viihtyy menneisyydessä, ei näe tulevaisuuteen, tai jotain sinne päin. Menneisyys pitkä, tulevaisuus lyhyt, totean ja päätän juttuni täältä kylmän ja tuulisen järven rannalta.