Amin Maaloufin romaani Valon puutarhat on hyvin kaunis, mutta hyvin surullinen kirja. Suomentajan Anna-Maija Viitasen kieli soljuu kauniisti, teksti on luontevaa, ei korulauseita, ei teennäisiä termejä. Korutonta on sanomakin. ”Se mikä minussa oli Pimeyttä palaa Pimeyteen, se mikä minussa oli Valoa pysyy valona”, sanoo Mani, manikealaisuuden perustaja, ennen kuolemaansa opetuslapsilleen näiden odottaessa elämänohjetta. ”Tuonpuoleista lähestyessäänkin ihmiset esittävät vain rooleja, ruumiin lopullinen uupumus tuo esiin yhteisen uskon.” Kirja julistaa kaikkien uskontojen hyväksyttävyyttä tai uskonnottomuutta, sillä niinkin sanomaa voi lukea. Ennen kaikkea kirja julistaa rauhaa kansojen kesken, mutta tyytyy alistuneena toteamaan, ettei sellaista koskaan saavuteta. Kirjaa lukiessa voi jatkuvasti kysellä itseltään, eikö vihanpidosta tule koskaan loppua. Eikä Maalouf toivoa juuri anna, vaikka Valon puutarhat on mitä selvimmin rauhan kirja.

Maalouf.jpg

Beirutissa syntynyt, Ranskassa asuva Amin Maalouf tunnetaan yhteistyöstä säveltäjä Kaija Saariahon kanssa. Hän on kirjoittanut libretot Suomessakin esitettyihin oopperoihin Kaukainen rakkaus ja Adriana Mater sekä La Passion de Simone. Hän on saanut yhteistyön johdosta Suomen Leijonan 1. luokan ritarimerkin. Maailmalla hän on tunnettu ajattelija, kulttuurivaikuttaja ja kirjailija. Teokset Samarkand, Leo Afrikkalainen ja Maailma järkkyy on suomennettu ennen nyt ilmestynyttä Valon puutarhat -romaania. Valon puutarhat on fiktiivinen, vaikka manikealaisuus on uskontona ollut olemassa.

Kirjan kansilehdellä sanotaan manikealaisuuden olleen uskontona väärinymmärretty. Se ei ollut mustavalkoinen, vaan meri, ”johon muut uskonnot kuten zarathustralaisuus, kristinusko ja buddhalaisuus yhtyivät”. ”Mani oli 200-luvulla elänyt persialainen kuvataiteen isä, lääkäri ja filosofi, jota kiinalaiset kutsuivat ”Valon Buddhaksi” ja egyptiläiset ”Jeesuksen apostoliksi”. Hän oli suuri humanisti. joka yritti saada uskontojen keskinäisen taistelun vallasta ja maailmanherruudesta loppumaan.” Fiktiivinen romaani kertoo Manin tarinan syntymästä kuolemaan. Hänen isänsä muutti valkokaavuiksi kutsuttuun eristettyyn uskonlahkon piiriin, palmulehtoon, asumaan hyvin pian Manin syntymän jälkeen ja haki Manin kasvatettavaksi valkokaapujen luona. Mani osoittautuu itsenäiseksi ajattelijaksi, noudattaa hänelle puhuneen ”jumalaisen kaksosensa” neuvoa, jättää valkokaavut ja lähtee julistamaan sanomaansa. Uskollisten opetuslasten joukko seuraa häntä. Mani ystävystyy kuninkaitten kuninkaan Sapurin kanssa, jonka saa suojelijakseen. ”Minun puheeni eivät vuodata verta. Minun käteni ei siunaa yhtään miekkaa. Eikä yhtään uhriveistä. Ei edes puuhakkaajan kirvestä”, on Manin vastaus kuninkaalle tämän pyydettyä häntä valloitusretkelleen. Kuningas Sapur kuolee aikanaan, hänen kuninkaaksi valitsemansa poika myrkytetään ja valtaan noussut toinen poika kuuntelee ennemmin neuvonantajia kuin itseään. Mani vangitaan ja kidutetaan kuoliaaksi. Suurin osa todellisen profeetta Manin kirjoituksista on hävinnyt tai hävitetty, joten tapahtumat ovat siis Maaloufin mielikuvituksen luomaa.

Valon puutarhat voi lukea historiaan perustuvana fiktiivisenä kertomuksena, jännittävänä romaanina itsenäisen ja itsepäisen Manin elämästä tai allegoriana tämän päivän maailmantilanteesta. Minun päässäni pyörivät lukuviikon aikaiset TV-uutiset tai sanomalehtien tekstit. Maaloufin kertomana Manin tarina on eräällä tavalla naiivi, kuin satu hyvän ja pahan taistelusta, jossa paha lopulta voittaa kaikkien ollessa sitä mieltä, että ratkaisu on väärä. Romaani on kuitenkin kaukana sadusta. ”Voitokkaan taistelun jälkeen hän aina pystytti sen muistoksi vastikään runneltuun ruohikkoon uuden kaupungin ensimmäisen kiven ja antoi paikalle nimeksi ”Sapurin voitto” tai ”Sapurin kunnia” tai ”Uljas Sapur”. Jokaiselle joka halusi asettua sinne hän lupasi arvonimiä, etuoikeuksia ja poikkeuslupia”. Näiden voitokkaiden, kunniakkaiden ja uljaiden sapurien edesottamuksia me katselemme televisiosta ilta illan jälkeen. ”Mutta Sapurin alamaisten joukossa oli paljon niitä, joille sota tuotti kärsimyksiä, jotka olivat menettäneet jonkun läheisen tai joiden elämää karavaaniteiden sulkeutuminen pitkäksi aikaa hankaloitti.” Karavaaniteitä on suljettu, mutta missä ovat tämän päivän manit, jotka kiertävät ”provinsseissa ylistämässä rauhaa” ja suvaitsevaisuutta. Mahdollisuus verrata romaanin tapahtumia koko ajan tähän päivään tekee Maaloufin tekstistä niin vaikuttavan.

Suosittelen lämpimästi Valon puutarhojen lukemista, samoin kuin muidenkin Maaloufin suomennettujen romaanien. Odotan jännittyneenä Saariahon oopperaan Emilie, johon Maalouf on tehnyt libreton.