Elokuun lähetessä loppuaan muistelen paria kesän taidenäyttelyä, Salmelaa ja Mänttää. Mänttää odotin innostuneena, koska ”suuri taideauktoriteettini” Otso Kantokorpi oli sen kuratoinut. Kävin näyttelyssä alkukesästä ja ajattelin käydä paikalla vielä toistamiseen jollakin mökkireissulla. Ajomatkat kävivät kuitenkin muita teitä ja toinen käynti jäi. Salmelassa kävin menomatkalla Kuhmoon. Tavattoman kuuman päivän ja vatsan reistailujen vuoksi näyttelystä jäi sekava tunnelma. En kyennyt keskittymään. Harmittelen, etten tullut käyneeksi Pyhäniemessä. Salmela-reissuun yhdistettynä olisi taiteen vastaanottokykyä koeteltu liikaa, enkä toennut erillistä matkaa tekemään. Itä-Suomen reissujakaan en tehnyt, joten Retrettikin jäi näkemättä. On siis todettava, että aika vähälle on Suomen maakuntakesän taiteen katsominen jäänyt. Alla yleiskuva Mäntän Pekilosta.

Mäntässä olen käynyt ties kuinka monena kesänä peräjälkeen. Se on mielessäni profiloitunut yltiönykytaiteellisena. Ei se ehkä sellainen ole ja kesät ovat erilaisia, ehkä muutamat kissanraadot vitriineissä, poltetut autot järven rannassa, pumpulilla täytetyt huoneet ja muut vastaavat hämmennyksen aiheet leimaavat liikaa ikiomaa Mänttäkuvaani. Tämä kesä oli toisenlainen, rauhallinen ja tasapainoinen. Kantokorven blogissa olin jo seuraillut näyttelyn rakentamista, mikä sinänsä oli kiehtovaa. Uskomattoman ahkera taidebloggaaja tämä ratikkamies, on tässä välillä todettava. Aihe Kunnioita isääsi ja äitiäsi oli yllättävä.  ”Näyttelyn nimi valikoitui Raamatusta, mutta vain kulttuurihistoriallisista syistä. Näyttely on itse asiassa mahdollisimman vähän evankelis-luterilainen. Sen tarkoitus ei siis ole Katekismuksen tavoin tarjota selitysosaa jollekin esitetylle ongelmalle, vastata yksioikoisesti kysymykseen ”Mitä se merkitsee” eikä ole luomassa oppia taiteen tavasta käsitellä ihmiselämän keskeisiä kysymyksiä.” Noin sanoo kuraattori itse näyttelykirjassa. Mielestäni tuo on hyvin kantokorpimaista, monenlaisen ilmaisun sallivaa, taiteilijan omia näkemyksiä kunnioittavaa, töitä ei tarvitse pohjaan saakka selittää, riittää kunhan katsoo ja yrittää kasvattaa omaa tietämystään. Alla useamman taiteilijan yhteisteos Ilomiehet.

Kantokorpi on rehellinen mies, joka ei halua mystifioida tekemisiään. Yksinkertaisia asioita ei pidä monimutkaistaa, sanoo hän. Kuratoiminen on taiteilijoiden ja teosten valitsemista ja välillä aitoa kuratoimista (lat. curare) eli taiteilijoista huolehtimista. Näyttelykirjassa hän kertoo myös yrittävänsä ylittää arvostamansa kuraattorit, Veli Granön, Tuula Karjalaisen, Jani Leinosen ja Annu Vertasen. En ole asiantuntija sanomaan, miten kilpailussa kävi, näyttelyn ripustuksesta kuitenkin pidin, väljä, sopivasti veistoksia, installaatioita, valokuvia ja maalauksia, eikä nykytapaan liikaa videoita. Huumorimieskin Kantokorpi on. Tyypillisenä nykytaidenäyttelynä hän pitää Haarautuvien polkujen puutarha tms. –nimisiä näyttelyitä, jossa kaikki mahdolliset taiteen polut pistetään kulkemaan ihan minne tahansa. Sanoo itsekin joskus toimineensa näin. Innoituksen näyttelyn teemaan hän ilmoittaa saaneensa Ilkka Väättiltä ja Leonhard Lapinilta, jotka kummatkin olivat kertoneet lapsuuden vanhempien työn kautta tulleen värimaailman vaikuttaneen taitelijuteensa. Osan taiteilijoita ja heidän teoksiaan hän valitsi valmiiden töiden joukosta, osa taiteilijoista teki työnsä nimenomaan Mänttää varten.

Näyttelyssä kierrellessä katsoja, ainakin siis minä, kelaa omaa elämäänsä ja vanhempiaan. Nähdessään Matti Peltokankaan kirvesvarsien jonon seinällä, suorastaan tuntee käsissään puun kaarevan pinnan. Mukana on myös nostalgiaa, sanoo Kantorpi, niin kuin Liisa Väättin hänen äitinsä virkkaamista patalapuista tehty asetelma tai Martti Jämsän ja Jouko Lempisen mustavalkeat valokuvat. On huumoria, kuten Tommi Toijan nurkassa huutava kaveri ja elämän mustia pilviä. Ilkka Tolosen valokuvat viimeisiä päiviään elävästä isästään ja Sirpa Särkijärven maalaukset letkussa makaavista henkilöistä toivat oman äidin viimeiset tunnit mieleen (yllä). Kovasti pidin Radoslav Grytan kohokuvista isästään ja äidistään, Pia Hentusen lasipalloista, joihin oli ”painettu” vanhoja valokuvia. Virolaisista olen aiemmin tutustunut Leonhard Lapiniin, jonka yksi teos on Vaasan yliopistossa. Anne Koskisen puuveistoksia oli taannoin Sculptorissa, myös Pasi-Erik Karjulan valokuvia olen jossain katsellut. Jaan Tomikin videon symbolisesta tanssista isänsä kanssa ja Kristina Normanin videon katsoimme Hannelen kanssa noin vuosi sitten Tallinnan taidemuseossa. Ainoa teos, joka todenteolla tökki, oli Maarit Suomi-Väänäsen äidin ja tyttären jorpakkoelämää kuvaava video. Syystäkin Kantokorpi sanoo näyttelykirjassa olevansa ylpeä valitsemastaan teemasta. Se ei voi jättää ketään ulkopuoliseksi, sitä se ei todellakaan tee. Hyvä näyttely!

Salmelasta ei ole Mäntän tapaista näyttelykirjaa, vain luettelo eri rakennuksista löytyvistä teoksista. Näyttelyllä ei ole selkeää teemaa. Se on aiemmin profiloitunut nuorten taiteilijoiden näyttelynä, mutta ainakin päärakennus pitää sisällään kaikkea muuta kuin nuoria taiteilijoita. Yllä Laila Pullisen töitä, seinällä Unto Koistinen. Päärakennuksen alakerran ison salin seinät olivat täynnä ihania Koistisia, en ole koskaan nähnyt niin monta samalla kertaa. Alle täytyi kopioida yksi niistä. Jotenkin tuntui, että Koistiset ja Pulliset ovat Salmelassa väärässä seurassa, vai onko muuten vähemmän tunnettujen taiteilijoiden näyttelyä haluttu jotenkin profiloida heillä. En tiedä. Löytyyhän näyttelystä toki muutama muukin tuttu, on Ulla Rantanen, Johanna Häiväoja, Inari Krohn ja Nina Terno.  Kahdessa piha-aitassa oli useita Vesa Syrjäsen kasvokuvia, joista alla muutama esimerkki. Pidin niistä kovasti, tekotapana on patinoitu lyöntimetalli. Myös Maria Laineen öljyväritöistä pidin, olivat isoja hämäriä kasvokuvia. Jo viime kesän blogissani moitin sitä, että huoneet oli pakattu liian täyteen.  Myyntinäyttelyhän Salmela on. Saattaahan olla, että jotakuta miellyttää kuljeskella rakennuksesta toiseen ja nauttia samalla järvimaisemasta. Minusta näyttely on hajanainen ja runsaudellaan pakahduttava.

Salmelassa järjestetään Pyhäniemen tapaan muutakin ohjelmaa kuin taiteen esittelyä. Taidetta on ripoteltu paljon myös ulkotiloihin, mikä on kyllä ihastuttavaa. Musiikkipuolella on kuultu mm. laulajia Jaakko Ryhästä, ja Juha Uusitaloa sekä urkuri Kalevi Kiviniemeä. Olenkohan menettänyt paljon, kun en ollut kuuntelemassa filosofi Esa Saarisen esitelmää Rakkauden sinfonia elämän mittakaavassa. Taide on etuoikeus, sanoo toiminnanjohtaja Tuomas Hoikkala paikan esitteessä.

Useimmat kesänäyttelyt ovat inhimillisesti ottaen liian laajoja. Itse yhdistän ne jonkin reissun yhteyteen, joten aikaa ei ole rajattomiin. Pitäisi päästä paikalle useammin, jotta voisi kunnolla perehtyä. Nyt kokonaisuudesta saamani kuvat ovat luvalla sanoen hataria. Nähty on, mutta onko opittu jotain? Sietää kysyä. Tämän kesän Salmelassa oli aivan liikaa ihmisiä, esimerkiksi Koistiseen olisin halunnut tutustua perusteellisemmin. Mutta miten keskittyä ”tämän ottaisin seinälleni ja tätä en kyllä seinälleni laittaisi”  -kommenttien poristessa ympärillä. Taiteen etuoikeudesta on kuitenkin nautittu!

Lisäys: Selasin Alastoman kriitikon blogia, siis Kantokorven, ja havaitsin, että Mäntän näyttely oli tehnyt historiansa yleisöennätyksen, 10 017 kävijää. Kantokorpi oli iloinen, tietty. Jos selaat tuottoisan kirjoittajan blogia riittävän alas, tulee tämäkin uutinen esiin.