Vesipisara tipahtaa ja mereen katoaa,
pölyhiukkanen on pelkkää maan multaa.
Mitä merkitsee käyntimme maailmassa?
Mitätön hyönteinen syntyy ja katoaa.
Olemme varmaan useat lukeneet tämän kaltaisia ja lempeämpiäkin Omar Khaijamin nelisäkeitä elämänahdistuksemme helpottamiseksi. Luin kahden lämpimän mökkiviikon välisenä sateisena viikonvaihteena Amin Maaloufin Samarkandin, jossa Khaijam seikkailee. Käytän tässä pläjäyksessä lukemisen välillä nappaamiani otoksia luonnosta, vaikka ne ovat sekä ajallisesti että paikallisesti mahdollisimman kaukana lukemastani tekstistä. Vastakohdat täydentäkööt tosiaan!!!
Amin Maalouf on kirjoittanut Samarkandin jo 1988. Vasta nyt Gummerus on julkaisut sen Annikki Sunin suomentamana. Kirjasta tavoittaa hyvin Kaija Saariahon oopperoiden Kaukainen rakkaus ja Adriana Materin libretistin. Jos olisin lukenut kirjan aiemmin, olisin varmaan sanonut, että oopperoiden libretot löytävät taustaansa Samarkandin tapahtumista. Siis minun mielessäni, mikä lie asiantuntijan kanta? Toivottavasti saadaan käännöksiä myös muista Maaloufin romaaneista. Kiintoisaa muuten, miten vasta 20 vuotta kirjoittamisen jälkeen saamme kirjan eteemme, eihän Ranska nyt niin kaukainen maa ole.
Yksinäinen keltano huojuu lempeässä tuulessa.
Suna-Marija Önder toteaa Kiiltomadossa seuraavaa: ”Kirjassa käsitellään suuria aiheita. Siinä kuljetaan Persian historiaa 1000-luvun uskonnollisten ääriliikkeiden syntyvaiheista aina uudelle ajalle, jolloin Persiasta on tullut kilpailevien siirtomaaimperiumien kenttä ja maa ajautuu perustuslailliseen vallankumoukseen 1911.Voima-lehden haastattelussa Maalouf kertoo romaanin syntyneen yrityksenä ymmärtää Iranin islamilaista vallankumousta laajemman asiayhteyden kautta. Ymmärtääkseni tuo laajempi asiayhteys löytyi Persiassa vaikuttaneen runoilijan, oppineen ja elämännautiskelijan Omar Khaijamin (n. 1048–1131) nelisäkeisistä mieterunoista (ruba’it). Runoista tulee se pinta, jota vasten maan historialliset tapahtumat näyttäytyvät. Samarkand on kirja kirjan kirjoittamisesta, metafiktio, jossa pohditaan kirjan ja todellisuuden suhdetta. Kuten Khaijamin käsikirjoitus ei ole tarkoitettu omistettavaksi – kahlittuna käsikirjoitus jähmettyi, haipui iäksi – ei romaanin monitulkintaisuuttakaan voi pysäyttää yhteen analyysiin tai tulkintaan kuten ei elämääkään.”
Syksyn merkkejä, vaikka elokuu on ihan alussa.
Kirjassa on paljon Khaijamilta tuttuja ”syvällisyyksiä”. Hän ja viini tulevat hyvin toimeen keskenään, kumpikaan ei kaataisi toista maahan. Siinäpä oppia meille kaikille! Khaijamin rakastettu ahmii aikaa, Khaijam maistelee sitä. Hitaus ja levollisuus ovat luonteenomaista Khaijamille, alussa kirjan hitaasti etenevä tempo ilmentää tätä. ”Hallitsemiseen tarvittavilla ominaisuuksilla ei nousta valtaan. Valtionasioiden hyvän hoitajan pitää unohtaa itsensä, olla kiinnostunut vain muista ihmisistä ja etenkin kaikkien onnettomimmista. Mutta valtaan päästäkseen pitää olla miehistä ahnein, pitää ajatella vain itseään, olla valmis nujertamaan lähimmät ystävätkin.” Ja niin edelleen, viisauksia viisauksien perään. Ei Maaloufkaan vallan hullumpi filosofi ole.
Kirjaa on arvioitu hyväksi mm. sen seikkailullisen luonteen vuoksi. Onhan se sitä. Alussa seikkailee itse Omar Khaijam ja loppupuolella kirjan kertoja Benjamin O. Lesage. Loppukin on yllättävä, kuten aina hyvissä jännitystarinoissa. Alussa jo havaitaan, että Khaijam on juuri tuollainen rauhaa, kauneutta, viiniä ja naisia rakastava persoona kuin hänen runonsa ilmentävät. Hän joutuu seikkailuihin ja korkeiden hallitsijoiden neuvonantajaksi. Hän kirjoittaa nelisäkeitään. Kirjan loppupuoli käsittelee tuon kirjan kohtaloita 600 vuotta myöhemmin. Kirjassa soditaan ja juonitellaan, uskon ja pelkän valloittamishalun kiihottamana. Kirjassa rakastutaan ja rakastellaan. Tapahtumien, ihmisten ja paikkojen määrä on niin hengästyttävä, että välillä on ihan vaikea pysyä mukana. Kirja pitää otteessaan.
Tämän näyn tavoittaakseen pitää olla jalkeilla jo varhain.
Itse ajattelin lukiessani, että eipähän ole maailma paljoa muuttunut tuhannessa vuodessa, ei yhteiskuntien eikä yksilön tasolla. Vallanhimo ja rakkaus se maailmaa keikuttaa. Valtaa hamutaan ja sitä käytetään mitä julmimmin. Vaikka ei omassa maassa sota vallitsekaan, ei tarvitse kauaksi ajatuksen rientää, kun esimerkkejä vallanhimon seurauksista löytyy vaikka millä mitalla. ”Eikö kaksinkertaisesti rangaista ministeriä, joka tietää asiat paremmin kuin kuninkaansa, vaimoa, joka tietää enemmän kuin miehensä, sotilasta, joka on osaavampi kuin päällikkönsä? Heikot eivät saa olla oikeassa.”
Ja rakkautta, sitähän on maailma pullollaan, niin kuin ininää sen puutteestakin. Kirja kertoo myös rakkaudesta vallankäytön välineenä ja naisen oveluudesta heikon miehen selän takana. Lienee tätä päivää sekin. Kiintoisaa, että vuosisadasta toiseen kirja toisensa jälkeen nostaa peilin silmiemme eteen, eikä meno muutu. Täytyy tarrautua siihen vähään, mihin Samarkandinkin seikkailijat, yhteen ainoaan ystävään. Vallasta puheenollen, ehkäpä tässä pihlajanmarjojen maku tuntuu kielellä, vaikka ne ovat vasta kypsymässä. Hyvähän se on eläkeläisen nuolia heitellä tyynen järvenselän auetessa ikkunan takana.
Voisin suositella myös toista äskettäin lukemaani kirjaa, nimittäin Norman Mailerin Adolfin Linna. Historiaa siteeksi, kuten edellisessäkin teoksessa, mutta pääasiana hulvaton tarina. Kirjan kertoja on paholainen. Tulemme tietämään, millä keinoin paholainen loi Hitleristä sen, mikä hänestä sitten tuli. Viihdyttävä, ei lainkaan vakavasti otettava.
Siinä on emolla puuhaa saada pesue lentokuntoon syksyyn mennessä.
Kommentit