Juhani Salokanteleen Sivistystahto Jaan Kross, hänen teoksensa ja virolaisuus on jo pitkään odottanut lukemista. Kävin Kirjamessuilla kuuntelemassa kirjaa koskevan haastattelun ja ostin kirjan. Haastateltavana oli suomalaisen kirjallisuuden virontaja ja Kross –asiantuntija Piret Saluri. Hän kääntää myös Sivistystahdon viroksi. Hän sanoi aina puhutelleensa Krossia Klassikoksi, vaikka tämä olikin ollut hyvin ystävällinen eikä lainkaan etäinen mies. Salurin mukaan virolaiset ylipäätään suhtautuvat Krossiin (1920-2007) hyvin kunnioittavasti.

Toinen haastateltava, Tuglas-seuran puheenjohtaja Toomas Haug valotti haastattelussa pitkään Krossin luonnetta kirjailijana. Kross on kirjoittanut novelleja, romaaneja, esseitä, aforismeja, runoja, puheita, kuunnelman, elokuvakäsikirjoituksia, näytelmiä, oopperalibreton, muistelmat. Haugin mukaan hänen päähenkilönsä olivat aina jotenkin poikkeusyksiköitä. Kross oli poliittinen kirjoittaja, jonka hän itse myönsi, ei postmoderni peluri, jona häntä on myös pidetty. Hän kuvasi diktatuurista järjestelmää ja ihmisten ongelmia. Hänen kirjoitustensa kautta ymmärtää, miksi virolaisista on tullut individualisteja, ihmisen on säilytettävä kunniansa, jos ei muuten niin ainakin omissa silmissään. Yksilö on etualalla, kansalainen.

Piret Saluri

Viron historia on mennyt usein yli ihmisen omien voimien. Haug sanoi, että Raamattua voidaan käyttää Krossin kirjojen metaforana, Kross ei kuitenkaan ollut uskonnollinen. Krossin oli kirjoitettava ovelasti loppuvuosia lukuun ottamatta.  Silloin saattoi sanoa suoraan asioista, joista oli koko ajan kirjoittanut. Kross osoitti että kaikki paha ei ole Venäjällä, sitä on myös lännessä. Se hylkäsi Viron. “Isä, miksi minut hylkäsit” kuvaa 1900-luvun lännen petosta Viroa kohtaan. Krossin kuvaamia jännitteitä on edelleen, on Brysselin sokerikiintiöitä ja Venäjän kaasuputkia. Krossin henkilöille on siis töitä tarjolla, totesi Haug. Suomalaiset ovat lukeneet Krossia koko ajan toisin kuin virolaiset. Krossin tuotannon perusjännite pysyy rautanaulana postmodernissa maailmassa.

 Juhani Salokantelen sivistystahto on varsinainen tietoteos Krossista, Viron kirjallisuudesta ja erityisesti Krossin tuotannosta. Laajin osa kirjaa käsittelee juuri Krossin tuotantoa kiintoisasti vuosisadoittain tapahtumien mukaan. Sitä lukiessa mieli haikailee tarttumaan uudelleen Paikallaanlentoon, Mesmerin piiriin ja muihin Krosseihin. Aina kirjan luettuaan olisi sitten kiintoisaa lukea uudelleen Salokantelen arviointia. Ihailen suuresti Salokanteleen tietotasoa, hän vertailee suvereenisti Krossin eri teoksia ja niiden henkilöitä, yhdistää kirjojen tapahtumia Krossin elämään ja Viron historiaan. Lisäksi hän aika ajoin muistuttaa, miten mikin asia nähtäisiin Suomessa. Kirjan lopussa hän arvioi, että hän ehkä sittenkin saattaa suomalaisena tulkita Krossia väärin. Salokanteleen kieli on värikästä, esimerkkinä ”marxilainen terminologia ruskeaan voimapaperiin käärittynä”. Salokannel aivan selvästi ihailee kohdettaan.

 

Jaan Kross nuorena abiturienttina vuonna 1938

Salokannel katsoo, että Krossin elämää ja kirjallista työtä voidaan luonnehtia sivistystahdoksi. ”Jaan Kross välkyttelee kirjoissaan iloisesti vieraita kieliä, loistaa tiedoillaan eikä liiemmin peittele sitä, että oli nuorena luokan priimus.” Onhan hänen kielitaitonsa ollut laaja: viron lisäksi venäjä, englanti, saksa, ranska, ruotsi, suomi ja unkari. Krossin lapsuus oli turvallinen, hän oli ainoa lapsi. Vanhemmat eivät olleet paljon koulua käyneitä, mutta Viron mittapuun mukaan kuuluivat sivistyneistöön. Ensimmäisen runonsa Kross kirjoitti jo vajaa 10-vuotiaana. Kysymys sivistyksestä oli Krossille tärkeä. Muita tärkeitä teemoja ovat yksilön ja vallan suhde, miehen suhde naiseen ja kohtalon pohdiskelu.

Virolla on monipolvinen ja ristiriitainen historia. Väliin on jopa vaikea pysyä Salokanteleen matkassa. Kuuluminen Saksaan ja miehitykset, neuvostomiehitys ja Natsi-Saksan miehitys.  On ollut ristiriitoja länteen paenneiden ja Viroon jääneiden välillä, Kross ollut tavallaan siinä välissä. Olivatko periaatteen ihmisiä he, jotka lähtivät vai he, jotka jäivät. Salokanteleen mukaan pakolaiset auttoivat ratkaisevasti Viron kulttuuria säilymään. Rajoja Virossa oli paljon, kommunistit ja ei-kommunistit, kommunistien sisällä stalinistit ja ei-stalinistit, jäsenkirjattomien sisällä myötäjuoksijat ja uppiniskaiset, ja näiden eri väliryhmät, eri sukupolvet, tallinalaiset ja tarttolaiset.  On myös aina kotona asuneet ja leiriltä palanneet, joihin Krosskin kuului. On kulttuurien törmäys, on Viro ja Venäjä ja on Viro ja Suomi. Virossa elettiin aikoja, jolloin mitään muuta virolaista ei ollut kuin kieli ja kulttuuri. Tämä selittää kirjallisuuden ja myös Krossin asemaa. Neuvostovalta tuhosi kirjallisuutta mittaamattomassa määrin, jakoi ja hajotti kansakunnan, kotimaassa se kahlitsi kirjailijoita sensuurilla ja esti nousevia lahjakkuuksia.

Jaan Kross sellaisena kuin hänet muistamme

Krossin henkilöt ovat mielenkiintoisia, usein poikkeusyksilöitä kuten Haug sanoi. Salokanteleen mukaan henkilöissä on Krossia itseään, jopa yhden kirjan kahdessa päähenkilössä samanaikaisesti. Ja juuri kun lukija kuvittelee Krossin kirjoittavan omaa historiaansa, hän tekeekin jonkun omalaatuisen käännöksen. Hänen kiroissaan kohtaa yllättäen jossain sivuosassa jonkun toisen kirjan päähenkilön. Samoin kirjoissa kohtaa oikeita historiallisia henkilöitä, esimerkkinä Hella Wuolijoki. Samoin hän ripottelee aitoja tapahtumia kirjoihinsa. Vaikka kirjoissa on paljon Krossia itseään, pääasiana hänellä on Salokanteleen mukaan ollut kirjoittaa ”historiallisen romaanin näköistä historiallista romaania”, jolloin koko tuotannosta muodostuu eräänlainen Viron historia. Salokannel neuvookin, että Krossin aikeet ja tarkoituksen kannattaa unohtaa. ”Teos syntyy silloin kun sitä luetaan, ei silloin kun sitä kirjoitetaan.” Hän siteeraa Milan Kunderaa: ”jos haluat puhua totta, kirjoita romaani, jos taas valehdella, kirjoita muistelmat”.

Mainitsin aiemmin Klingen viimeisintä päiväkirjaa käsitellessäni, että tämä arvosteli rankasti Salokanteleen kirjaa. Klinge puuttuu kritiikissään Viron maaorjuuden aikaan, joka Salokanteleen mukaan erottaa Suomea ja Viroa, ja jonka Salokannel Klingen mukaan nostaa liian tärkeään osaan. Kumpikin on tavannut Krossin, Salokannel haastatellut usein, Klingellä Kross ja vaimonsa Ellen Niit ovat olleet illallisella. Ero on siis Viron historiankäsityksessä. Klinge painottaa saksalaisvaikutusta myös kulttuurissa. Kulttuuri oli olemassa saksaksi ja ruotsiksi, se piti vain kääntää. Klinge tapansa mukaan korostaa myös Suomen ruotsin kieleen tukeutuvaa historiaa, siis sekään ei ole ollut yhtenäinen, kuten Salokannel Klingen mielestä väittää. Huutomerkein Klinge kysyy, onko Viron kulttuuria mahdollista tutkia ilman saksan kielen osaamista. Salokannel ei osaa saksaa. Kun Salokannel puhuu meistä tarkoittaen suomalaisia, hänen pitäisi Klingen mielestä puhua vain itsestään, omaa provinsiaalista maailmaansa, nationalistista, epäeurooppalaista, suppeaa. Sehän on kymmenen vuotta vanhemmalle koulussa Horatiusta lukeneelle Klingelle ahtaan tuntuista. Salokanteleen ja Klingen suomalaiset ”alku”kirjailijat näyttävät olevan eri henkilöitä, Salokanteleella korven neroja ja Klingellä Runebergin kaltaisia. Ehkä Klingeä närästää sekin, että Salokannel ei mainitse hänen Krossia koskevaa tutkimusta.

Kirjan loppuun Salokannel on sijoittanut luvun Jaan krossin henkilökuvasta, joka sisältää pitkäaikaisen tuttavan ja niin ikään leirillä olleen runoilija Ain Kaalepin haastattelun sekä Krossin ja hänen kolmannen vaimonsa Ellen Niitin haastattelun. Kiintoisia kumpikin. Lopussa käsitellään myös kaksiosaista omaelämäkertaa, ensimmäinen osa ilmestyi 2003 ja toinen 2008. Rakkaat kanssavaeltajat kertoo kirjailijan elämänvaiheista, mutta avaa niiden ohella yhteyden kirjailijan tuotantoon. Salokannel mainitsee, että Krossilla romaani ja omaelämäkerta ovat poikkeuksellisen lähellä toisiaan.

Olen tehnyt tässä vain pistomainintoja Salokanteleen tekemistä laajoista kirja-analyyseistä. Pistän nyt kuitenkin Sivistystahdon hyllyyn ja annan ajan näyttää, saanko joku päivä kimmokkeen palata taas kerran Jaan Krossiin. Sivistystahdon lopussa on kirjallisuusluettelo, josta on helppo poimia aikajärjestyksessä Salokanteleen analysoimat teokset. Toisaalta saattaahan Sofi Oksasen seuraava viroaiheinen kirjakin pakottaa palaamaan aiheeseen. Oletettavasti Rakkaat kanssavaeltajat täytyy myöhemmin etsiä käsiin ja ainakin hieman hipelöidä niitä.

 Kirjallisuusaiheen lopuksi sopii suositella sähköisiä värssyjä.