”Näytelmissäni on iso kaunis, peili, josta näemme isoäidin, tulevaisuuden, kaloja, itsemme lapsena ja niin edelleen. Otan tämän peilin ja rikon sen ja sirpaleet lentävät eri puolille lattiaa. Katsojat näkevät palaset, jotka tuntuvat kuin ne eivät kuuluisi millään lailla yhteen. Mutta jos nousemme korkeammalle, näemme, että sirpaleista muodostuu kokonaisuus.” Näin sanoo Andry Zholdak Turkuun viemänsä Elämä idiootin kanssa näytelmän yhteydessä tehdyssä haastattelussa. Hannelen kanssa katsoimme alkuviikosta Zholdakin Klockriketeaternin Diana-näyttämölle ohjaaman Vanja-enon. Kuvitan juttuni Pink Twinsin videosta ottamillani kuvilla, niiden räjähtävä luonne kuvaa näytelmää, ainakin jotenkin.

Tauolle menimme suuren hämmennyksen vallassa todeten, että tällaistahan on nähty jo kauan sitten. Mieleen tulivat ikivanhat Ryhmäteatterin esitykset Pengerkadulla jumalanrakastajineen ja Turkan aika ja Joensuun kaupunginteatterissa, jossa Simo Seppo, nyttemmin emeritusprofessori, kailotti pään lyömisestä Karjalan mäntyyn. Samaa huutoa, mekastusta, ovien paukuttelua ja suoranaista raivoa silloinkin katsottiin. Vedessä ei taidettu temmeltää Vanja-esityksen tapaan. Mihin Jurkan raivo kohdistui, kelottuneeseen taiteeseen ja yhteiskuntaanko? Mihin Zholdakin raivo kohdistuu, jähmettyneisiin Tsehov-tulkintoihinko? Mihin Jurkka väsyi häipyäkseen jonnekin Tampereen lähistön metsiin kiviä etsimään? Väsyykö Zholdakikin huomatessaan, että ihminen ei muutu, vaikka sukupolvet vaihtuvat. Enpä ole asiantuntija omaan kysymykseeni vastaamaan. Mielenkiintoinen oli kuitenkin Vanja-enon yleisö, meitä vanhoja turkat nähneitä ja sitten aivan nuoria, joita teatteriyleisössä on yleensä vähemmistö. Hannele minut tätä herätti tarkastelemaan. Ihan kuin Holmbergin Seitsemän veljeksen esitys muinoin Turussa, totesi nainen nelituntisen esityksen jälkeen keskiyön ratikkapysäkillä.

Vanja-enon sisältöä ei tarvitse toistaa, tuttu tarina väsähtäneestä venäläisseurueesta sateessa ja helteessä rapistuneella maatilalla. Nyt ruotsiksi esitettynä. Kielestä sai selvän lukuun ottamatta niitä kohtauksia, joissa näyttelijä suolti tekstiä hengästyttävällä nopeudella. Tekstin ja tapahtumien nopeuden vaihtelut olivatkin olennaisia koko esitykselle. Tekstiä vähän, mutta puheen välisiä tapahtumia valtaisasti. Välillä myös pitkiä hiljaisia hetkiä, jolloin näyttelijät jähmettyivät tuijottamaan meitä. Lääkäri Astroviinkin tuli katsekontakti niin, että olin ihan vähällä heilauttaa kättäni. Sitten taas salamannopeasti liikkeelle, suoranaiseen juoksuun. Näyttämön keskiössä olevan isohkon vesialtaan yli meni silta, ovi kummassakin päässä ja nurkassa olevaan lasiseinäiseen taloon johti kolme ovea ja iso ikkuna. Pienelle näyttämölle oli näin saatu melkoinen tila hermostuneeseen liikehdintään ja jalkojen tömistelyyn. Altaaseen paiskauduttiin ja siellä temmellettiin, niin että vesi lähestulkoon kasteli ensimmäisen rivin katsojat. Kananhöyhenet lentelivät ikkunaluukkuja auottaessa, puita hakattiin, mattoja ja lattioita pestiin, juotiin ja syötiin. Syöminen oli suoranaista inhottavaa ahmimista, jossa omenanpalat purskahtivat katsojien rinnuksille. Todella fyysistä menoa, ihan se otti katsojankin voimille.

Tauolla olimme menosta hengästyneitä ja ylipäätään hämmentyneitä. Takaisin saliin mentäessä osasi jo odottaa, mitä tuleman pitää. Toinen puolisko meni ihan mukavasti. Suorastaan ihmettelin, etten pitkästynyt koko nelituntisen esityksen aikana. Kun tarina oli tuttu ja menoon oli tottunut, sitä suorastaan jännityksellä odotti, millaisin keinoin mikin kohtaus viedään lävitse. Henkilöiden keskeinen jännittyneisyys ja purkautumaton seksuaalisuus saatiin esille suorastaan mainioin keinoin. Pöydäntäysi omenoita, mies ja nainen alkavat pilkkoa niitä suurilla veitsillä, tahti kiihtyy ja omenansilppu lentelee ilmassa, omenaa aletaan kaksin kourin tunkea toinen toisensa suihin vimmatulla vauhdilla, jännite vain kasvaa. Mies ja nainen pyörivät edes takaisin matolla, tahti kiihtyy, matto vetäistään ympärille, mattokasa pyörii edes takaisin lattialla. Kyllä siinä tyhmemmällekin selviää, millaisesta kiihkosta on kyse ilman, että minkäänlaista aktia tarvitsee näyttää. Ihmisten väliset jännitteet imevät ilman ympäriltä. Helpotusta haetaan availemalla seinässä olevia luukkuja ja imemällä sieltä ilmaa, ilmaa imetään lopulta seinien rakosistakin, kauan, kauan. Ei tarvitse olla astmaatikko, että tilanteen pakahtuneisuus käy ilmi. Sisällä vellovaa tuskaa puretaan hakkaamalla puita ja jalkoja lattiaan, heittäytymällä käsiseisontaan ja paukauttamalla kannat korkealle kaapin seinään, suoranaisella huudolla. Jelena ja Astrov osoittavat rakkauttaan leikkaamalla toistensa varpaankynsiä. Vanja tunnustaa rakkauttaan Jelenalle kajauttamalla Nessun dorman, sama tulee pauhaavana toistona levyltä. Aivan mainio konkretisointi yölle, jolloin kukaan ei nuku. Ohjaajan mielikuvituksella ei ole rajoja kuvittaessaan tekemisellä ihmisten tuntoja tekstin lisäksi ja ohi tekstin. Yhtä pakahtunutta tunnetilaa koko neljä tuntia.

Oliko vanha näytelmä Vanja-enosta se peili, joka on heitetty lattialle. Pirstaleinen estetiikka on seurausta tästä ajasta, sanoo Zholdak. Haluammeko katsoa vanhaa Vanjaa vai tätä päivää? Nautimme hiljaisesta ja viipyilevästä Godosta kuin hyvästä viinistä leppoisassa ympäristössä maailman kauheudet ovien ulkopuolella. Zholdak räjäyttää tajunnan ja jälkimaku on voimakas, näyttämön tilanne kuin suoraan Vaasankadulta. Minäkin tuomitsen turruttavan hömpän teatterissa, mutta onko Vanja-eno vanhaan tapaan sen kummempaa. Turruttaako sekin? Vaiko vapauttaa? Kuvittelemme tietävämme, mitä tämä aika on ja ajattelemme, etteivät terveet tarvitse parannusta. Oletettavasti ne sairaat eivät Diana-näyttämölle etsiydykään ja osaavat Smedsinsä ja Kleemolansa haukkua edes niitä näkemättä. Tämä pohdintani osoittaa, ettei uudenlaisen Vanja-enon katsominen minullekaan pahitteeksi ollut. Samahan se on kuvaamataiteessa, haluamme katsoa kultakautta, emme mitään Anssi Kasitonneja. Emme olisi Aulin kanssa häntä muutoin nähneet, mutta kun Amos Andersson oli ainoa maanantaisin auki oleva näyttely. Oli siinä Kasitonnissa ihmettä kerrakseen. Mies on monipuolinen, osaa piirtää, maalata ja tehdä vaikka mitä. Ja tekeekin. Pakkohan se on myöntää, että Kiekun ja Kaikun aikakautena syntyneenä ei pitäisi mennä kritisoimaan tämän päivän taidetta.

Oliko Zholdakin näytelmä hyvä? Ainakin se oli vaikuttava ja mieleen jäävä. Materiaalia löytyy Kockriketeaternin sivuilta, ei tosin Diana-näyttämöltä. Näyttelijäsuoritukset olivat toinen toistaan parempia, mielestäni paras Sonjaa näytellyt Alma Pöysti, myös Linda Zilliacuz Jelenana oli oikein hyvä. Miehet, vanha professori Anders Larsson, Vanja-eno Jussi Johnsson ja Jan Korander lääkäri Astrovina olivat hyviä, sikäli mikäli noin fyysisen näyttelemisen takaa osaa mitään sanoa.

Lisäys: Kirjoitettuani eilen negatiivisesti Antti Kasitonnista luin nyt aamulla Alastoman kriitikon / Otso Kantokorven blogia ja siellä sanotaan seuraavaa: ”Kyseessä lienee sukupolvenvaihdon – ehkä kaksikin. Kuvanveistoa pidettiin pitkään äijämäisenä lajina, kunnes naiset valloittivat taide-elämämme viimeisen miehisen linnakkeen. Nyt tuntuu olevan synteesin aika, ja pojillekin on taas tilaa. Kasitonni on anarkisti, joka ei taiteen säännöistä piittaa, mutta kyllä hän niistä tietoinen on.”