Miksi käyn teatterissa? Käyn saadakseni elämyksiä, laventaakseni kokemuspiiriäni ja jopa piipahtaakseni mukavuusalueeni ulkopuolella. Teatterikokemukseni ei siis tarvitse olla hauska, oikeastaan olen vältellytkin huvittamaan pyrkiviä esityksiä. Hauska on iän mukana muuttunut, en naura enää sille, jolle nauroin nuorena. Minusta hyvä esitys on sellainen, joka koskettaa. Kliseiseltä kuulostaa, mutta en tiedä, miten muuten asian ilmaisisin. Tykkään myös teatteri-illoista, joiden jälkeen pää on täynnä kysymyksiä ja ihmetyksiä, eikä esityksen ei ole edes tarvinnut olla hyvä. Joskus jopa kysymys ”miksi tällaista tehdään?” riittää minulle. Eräällä tavalla vaatimustaso on kasvanut ja toisella tasolla laskenut.

006-normal.jpg

Olemme ystäväni kanssa pyrkineet haravoimaan pääkaupunkiseudun teatteriohjelmistosta toisaalta klassikkonäytelmiä ja toisaalta tiettyjen kirjoittajien tai tiettyjen ohjaajien teoksia, joissakin tapauksissa olemme menneet katsomaan tiettyä näyttelijää. Näin listalle ovat päässeet klassikot, mm. Anton Tsehov ja Fjodor Dostojevski ja ohjaajista Andriy Zholdak, Kristian Smeds ja Mika Myllyaho. Viime vuosina olemme seuranneet joitakin nuorempia suomalaisia kirjoittajia, kuten Heini Junkkaalaa, Lauri Maijalaa tai Juha Jokelaa. Ohjaajista olemme seuranneet esimerkiksi Laura Ruohosen, Pekka Milonoffin  ja Esa Leskisen töitä. Juha Hurmeen ohjauksiin olen tykästynyt, hänhän vieraili myös oopperan puolella ohjaten Kokkolan Ahti Karjalais-oopperan. Avoimissa ovissa olemme katsoneet vuosittain näytelmän pari, ohjaajana lähes aina teatterin johtaja Heini Tola. Nuoreen mainioon näyttelijäkaartiin tutustuminen on käynyt varsin hitaasti, vanhat tutut nimet vetävät.

Olemme viime aikoina huomanneet vierailleemme yhä useammin Kansallisteatterissa. Mielestämme teatterin ohjelmisto on parantunut pääjohtaja Myllyahon myötä. Muutoin teattereista suosikkejamme ovat Ryhmäteatteri, KOM, Teatteri Jurkka ja Avoimet ovet, myös Korjaamo on kuulunut suosikkeihimme. Eihän tällainen valikointi nyt ihan viisasta ole, pitäisi olla avoin kaikelle teatterille. Ainahan sitä selittää itselleen, että valinnanvaraa on liikaa, kaikkea ei ehdi. Tarkemmin Kansallisteatteriin. Johtaja Myllyaho on modernisoinut ohjelmistoa, mutta säilyttänyt myös vanhaa mm. kunnon venäläisten kirjailijoiden näytelmät. Muutama todella reipas irtiottokin on nähty, tietysti Smedsit ja viimeisimpänä Tsehovin Kirsikkapuisto. Myllyaho on ottanut käyttöön myös ns. kotikirjailijat, joina toimivat Heini Junkkaala, Juha Jokinen, Sofi Oksanen, Laura Ruohonen ja Paavo Westerberg. Kiertuetoimintaa on ilmeisesti laajemmin kuin ennen, siihen en ole tutustunut.

Myllyahon ohjaama Tsehovin Kirsikkapuisto yllätti varmasti monet. Ennakkotietoina jo ehdittiin surkutella Tea Istan poisjääntiä Ranevskajan roolista, jonka seurauksena myös Kristian Smeds jättäytyi pois kauppias Lopahin roolista. Tilalla näyttelivät Tiina Weckström ja Jani Volanen. Hesarin Suna Vuori lähestulkoon lynttäsi esityksen. Vasta Kirsikka Moringin ansiokkaan tekstin Teatteri & Tanssi-lehdessä luettuani tajusin, mistä näytelmässä oikein oli kyse, että tarkoituksena oli peilata vanhaa näytelmää vanhan teatterin uudistumiseen. Tästä tulen ratkaisemattomaan kysymykseen, kannattaako lukea arvosteluja etukäteen ja näin mahdollisesti lukita omaa mielikuvitustaan. Toisaalta joku tällainen Moringin tulkinta auttaisi itseäkin oivaltamaan esityksen pelkästään oman järjenjuoksun mahdollistamaa tulkintaa paremmin. Myönnettävä on, että muovituolien täyttämä näyttämö ja junanvaunun vilkas kääntyily näyttämölavasteena oli jotensakin tyrmäävää. Osoittivathan ne, että tässä päivässä ollaan, ei hevosten vetämällä vanhalla Venäjällä. Nyt ei istuskeltu pohtimassa suuria kysymyksiä venäläisessä väljähtyneessä rappiomaisemassa kuten Turun Zholdakin esityksessä, nyt säntäiltiin ja lopussa paiskottiin muovituoleja pitkin näyttämöä. Vanha maailma on jätettävä, mitä uusi tuo tullessaan, jäi avoimeksi.  ”Aitovenäläistä” pysähtyneisyyden roolia veti lähes yksinomaan Ismo Kallio palvelijan roolissa. Emmi Parviaisen Anna oli ahdistunut, astmaattinen nuori nainen, ilmeisen hyvä kuva tämän päivän nuoresta naisesta. Ranevskajan veljeä Gajevia esitti Esko Salminen, Vuori sanoi hänen eksyneen sivurooliin. Miksi, en ymmärrä. On ollut todella kiintoisaa nähdä kaksi Kirsikkapuistoa, Zholdakin lähes viisituntinen Turussa ja nyt Myllyahon alle kolmituntinen esitys.

007-normal.jpg

Kirsikkapuisto peilautui edelliseen Kansallisteatterissa näkemäämme Dostojevskin Pelurit-näytelmään. Se ei kylläkään ollut Kansallisteatterin oma, vaan Helsingin juhlaviikkojen tuottama ja Frank Castorfin Volksbühne Berlinin esitys. Esitys oli viety nykyaikaiseen peliluolaan ja siihen oli tuotu runsaasti yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuuden julistusta. Tapahtumat saattoi jotenkin sijoittaa vanhan DDR:n ilmapiiriin. Esityksen ytimessä oli pelihimon kuvaus, oltiin upporikkaita tai rutiköyhiä, epätoivoisia lainojen ja vekseleiden mutta myös rakkauden syövereissä tempoilevia tämän ajan ihmisiä. Meno oli kova ja lavasteet pyörivät vinhasti. Suuri osa tapahtumista kuvattiin samanaikaisesti lavasteiden takana ja niitä katsottiin videona isolta skriiniltä, alussa jopa väsyksiin asti. Samaa metodia käytettiin myös Myllyahon Kirsikkapuistossa. Tämä esitys opetti, että kannattaisi käydä katsomassa ulkomaista teatteria, sitähän näkee aikakin juhlaviikoilla ja Tampereen teatterikesässä.

Toisenlaisesta äärilaidasta ponnisti äskettäin näkemämme Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä, ohjaajana Mikaela Hasán. Teksti perustuu kirjailijan samannimiseen omaelämäkerralliseen teokseen. Kirjailijaa näytteli Juhani Lehtola, perheen isää Miina Turunen ja isää Ilja Peltonen. Alussa tuntui, että ollaan seuraamassa lukunäytelmää, niin vähän näyttämöllä tapahtui. Elämää katsotaan välillä aikuisen kirjailijan, välillä lapsen näkökulmasta, välillä kummatkin ovat näyttämöllä samaan aikaan. Teksti säilyy kuitenkin selvänä. Ozin lapsuus sijoittuu Israelin valtion perustamisvaiheeseen, perheen isä on sionisti ahdasmielisyyteen asti, eikä saa yhteyttä poikaansa. Äiti kärsii masennuksesta, poika jää hänenkin tunteidensa ulkopuolelle. Näytelmässä katsotaan samanaikaisesti kivuliasta yhteiskunnallista muutosta ja tuskaisaa perhedraamaa. Jännite säilyy alusta loppuun. Ei hyvässä näytelmässä tarvitse välttämättä huutaa eikä meuhkata. Oli hieno esitys.

Kaikkea Kansallisteatterin tuotantoa en voi silti yksinomaan kehua. Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Neljäs tie oli vaikea pala. Näytelmä perustuu YLEn ja teatterin yhteistyöhön, mikä sekin on uutta. Leskinen on toiminut Ryhmäteatterin johdossa yhdessä Myllyahon kanssa. Tarkoitus oli ilmeisesti esittää suomalaista demokratiaa poliitikoineen ja virkamiehineen. Osa henkilöistä ja tapahtumista avautui ehkä paremmin valtionhallinnossa tai politiikassa pyörineille kuin muille. Osa henkilöistä oli karikatyyrisiä aina epämiellyttävyyteen asti ja piinallista katsottavaa. Eteen sattui Janne Koskisen blogi Herrasmiehen päiväkirja, jossa hän lynttää esityksen maan rakoon, tosin katsottuaan vain ensimmäisen puoliajan. Juuri tällaisista näytelmistä jää kysymään, että miksi tämä piti tehdä ja jos piti tehdä, mistä katastrofimieliala ja kaiken matalaksi lyöminen kumpusi.

008-normal.jpg

Aiempia hyviä kokemuksia Kansallisteatterista ovat olleet mm. pienellä näyttämöllä esitetty Yana Rossin ohjaama Sarah Ruhlin kirjoittama Eurydike, joka perustuu Orfeuksen ja Eurydiken tarinaan. Eurydikenä Emmi Parviainen, miehenä Petri Manninen ja tytön isänä Juha Muje. Samoin pienellä näyttämöllä nähty Pasi Lampelan ohjaama Jan Guilloun Pahuus oli hyvä, Vesa Vatanen isän ja kaveripiirin kiusaamana poikana. Suorastaan järkyttävä. Mieleen jäävä oli myös Omapohjassa näkemämme Heini Junkkaalan Kristuksen morsian, ohjaus Saana Lavasteen. Oksasen näytelmään Kun kyyhkyset katosivat on liput jo ostettu.

Kansallisteatteri ei ilmeisesti ole samanlaisessa taloudellisessa puristuksessa kuin maakuntateatterit, jotka miettivät enemmän yhteistyö- ja jopa yhdistymiskysymyksiä. Maakuntateatteria voisi kyllä matkata katsomaan enemmänkin. Esimerkiksi vastikään Kokkolan kaupunginteatterissa näkemäni Sakari Hokkasen ohjaama ja Jussi Parviaisen kirjoittama Jumalan rakastaja oli aivan mainio esitys. Se oli kesympi kuin yli 30. vuotta sitten Ryhmäteatterissa näkemäni Parviaisen ohjaama, jossa Pariainen itse näytteli uskoon hurahtanutta bodaaja Juska Paarmaa. Tässä tuli todella hyvin esille se, miten hukassa ihminen voi olla, bodauksen, uskon ja milloin minkin addiktion vuoksi.

Kiinnostavaa on aina verrata kirjaa ja sen pohjalta tehtyä näytelmää. Muutamia vuosia sitten koin, että näytelmässä esitettiin niin paljon ”viisaita” ajatuksia, että niitä voisi pohtia myöhemminkin. Hankin kirjastosta näytelmätekstin, mutta ei se minusta ollut lainkaan sellainen kuin näytelmä. Nyt lukemista odottaa kirjamessuilta ostamana Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Saapa nähdä, herättääkö se samoja tunteita kuin näytelmä.