On erään henkilön tunnuslause W. G. Sebaldin Saturnuksen kuussa, jonka sain päätökseen äskettäin, sisätiloissa lukien, järvenrannan lukutuolissa oli aivan liian kylmää. Aiemmin luin hänen teoksensa Vieraalla maalla, joka sisältää neljä pitkää kertomusta maanpakoon joutuneista juutalaisista miehistä. Teokset on kääntänyt Oili Suominen. Kirjassa on paljon eleettömiä mustavalkoisia kuvia, osittain epäselviä, kuin pikaisia otoksia vailla erityisiä asetelmia, on taloja, maisemia, ihmisiä. Kuvien ympärillä olevasta tekstistä jotenkin käy ilmi, miten kuva liittyy kulloinkin käsiteltävään asiaan. Yhteyden muodostaminen jää kuitenkin lukijan itsensä varaan, sitä ei mitenkään osoitella. Kuvien hämäryydessä on jotain kiehtovaa, kyse ei varmaankaan ole huonosta tekniikasta. Mietiskelin, kumpi on ollut ensin, kertomus vai kuva. Sivuilta putkahtaa nimittäin myös tilannekuvia, esimerkiksi ruumisauto kadunkulmassa, ja se tuntuu osuvan siihen juuri silloin kuin kertoja on kulkemassa paikan ohi. Sattumaltako! Kiinnostava ja oivaltava kerrontatavan elementti.

Vieraalla maalla kertomusten loppu on tavalla tai toisella karmea, henkilön usein itse valitsema. Ollaan eri puolilla Eurooppaa, koko Euroopan sodanjälkeinen ankea kuvaus aukeaa sivuilta, kauniissa muodossa tosin. Ristiriitaa tuo se, että kauniiden pitkien virkkeiden keskellä saattaa törmätä yhtäkkiä johonkin puistattavaan ilmiöön. Kuvat tuovat kirjaan dokumentin luonnetta, vaikea tietää, missä määrin on kyse fiktiosta, missä faktasta. Sama fiktion ja faktan vaikea erottaminen jatkuu Saturnuksen kuussakin. Kertomukset tavalla tai toisella liittyvät yhteen, kyse on pikemminkin ilmiön, jonkinlaiset nostalgiset sivupolut tekevät kertomuksista ajan ilmiöiden laajempaa kuvausta.

Ihmiset muistelevat, on kaunista kerrontaa maisemista, ihmisistä ja heidän hitaasta vanhenemisistaan, kyse on toki vanhoista ihmisistä ja heidän loppuvuosistaan. Rappiotaloja ja rappioihmisiä, jollakin tavalla hulluja, mutta hulluudessaan viisaita. Kertoja on ystävä tai tuttu tai kaukainen sukulainen. Ihmiset juuttuvat toisiinsa, palaavat muistelemaan näitä viime vuosina tai samoille paikoille kuoleman jälkeen. Kieli on kaunista soljuvaa, pitkiä lauseita, luettelomaista polveilevuutta paikkojen nimillä ja jonkin ilmiön luonteen kuvauksilla. Samanlainen kielen soljuvuus jatkuu Saturnuksen kuussakin, pidän Sebaldin pitkistä virkkeistä monine pilkkuineen.

Saturnuksen renkaissa kertoja kulkee kävellen Suffolkin kreivikunnan halki. Tätä kävelyä hän sitten sairaalasängyssä muistelee, nostalgoi, antaa kertomukseen mukaan putkahtaneiden henkilöiden muistella.  Näin silmien editse kulkee paikkoja, tapahtumia, omia ja historiallisia, maailmaa laidasta laitaan, on sillinpyyntiä ja silkkitoukkien kasvattamista ja silkin kutomista. Kertoja ottaa haltuunsa niin historian kuin nykypäivän. Muisteluksiinsa hän pääsee ovelalla tekniikalla: ”Frederik Farrar oli kertonut minulle …” , ja sitten saamme lukea jonkin kiintoisan tarina. ”Ehkäpä juuri hämäryys sai minut muistamaan yhden artikkelin …”, ja sitten seuraamme, mitä artikkelissa oikein kerrotaan. ”Muisto tuosta epävarmuudesta nostaa mieleeni taas..” ja niin tarinat jatkuvat ja jatkuvat. Mielenkiintoista on, että kerronta ei tunnu poukkoilulta, vaikka siinä todellisuudessa poukkoillaan tapahtumasta ja kohteesta toiseen, aina rakentuu joku silta kertomuksesta toiseen.

Joitakin elämän viisauksia jää mieleen. ”Vain yksi kauhun sekunti, niin ajattelen, ja kokonainen aikakausi on ohitse.” Huomaammeko itse, millä kauhun sekunnilla omassa elämässämme jokin aikakausi loppuu ja uusi alkaa? ”Mitä on tämä teatteri, jossa me itse kukin olemme samalla kertaa niin runoilija, näyttelijä, näyttämömies, lavastemaalari kuin myös yleisö?” Ja usein vielä tosi kriittinen yleisö! Miksi merenranta meitä kiehtoo: ”… he haluavat vain olla sellaisessa paikassa, missä heillä on maailma takanaan ja pelkkää tyhjyyttä edessään.” ” – yhtä vähän kuin osaisi sanoa sitäkään, tuleeko kirjoittaessaan viisaammaksi vai hullummaksi. Ehkä jokaisen ymmärrys vähenee sitä mukaa kun hän rakentaa omia teoksiaan, ja ehkä me juuri siksi olemme taipuvaisia luulemaan, että henkisen rakenteemme lisääntyvä kompleksisuus merkitsee ymmärryksen kasvua, samalla kun jo kumminkin aavistamme, ettemme koskaan pysty käsittämään kaikkia arvaamattomia sattumuksia, jotka todellisuudessa määräävät elämämme kulun.” Sebaldin oma elämä päättyi auto-onnettomuuteen vajaa 60-vuotiaana.

Kirjailija sanoo, että itä on yhtä kuin näköalattomuus, näin on siis maiden ja vaikkapa kaupunginosien suhteen. Todella kiintoisa huomio ajatellen vaikkapa Suomen asemaa tai Helsingin kaupunginosia. Mutta eikös joidenkin itä ole toisten länsi? Itseironisen piirteen voi aavistella siitä, että kirjailija pitää täysin rinnoin kirjallisuudelle omistautumista samanlaisena itsetuhon muotona kuin konsanaan kuvitelmaa taisteluissa sankariksi pyrkimistä. Sebald on loistava tapahtumien ja maisemien  maalari. ”Aamulla mereltä nousseet sumuhunnut olivat hälvenneet, taivaankasi oli tyhjä ja sininen, ei tuulenhenkäystäkään missään, puut olivat kuin suorastaan maalauksesta, eikä yksikään lintu lentänyt yli sametinruskean veden. Oli kuin maailma olisi siirretty lasikuvun alle, kunnes sitten lännestä nousi kumpupilviä, jotka levittivät maan ylle harmaan varjon.” Onhan tämä kuin maalauksesta tämäkin, ei ole vaikeuksia nähdä mielessään tätä maisemaa. Kirjassa on välillä englannin, ranskan ja hollannin kielisiä puikkauksia siellä täällä. ”… väitti Victorian olevan hieno promenadihotelli of a superior description”. Tai: ”… hän makasi useita viikkokausia vuoteessaan, ja kohta oltiin jo niin pitkällä, että hän oli unfitted for general society”. Eräs värikkäästi kuvattu henkilö oli Etonissa an object of amazement.

Miten koota valtavasta yksityiskohtien kokoelmasta tarina, jossa yksi tietty kertomus ei varsinaisesti etene, vaan mukana on kertomus toisensa jälkeen, tarina poukkoilee, mutta se ei tunnu siltä, se soluu eteenpäin kuin puro, jossa eri kokoiset kivien aiheuttamat aallokot muodostavat yhtenäisen kauniin näyn. Kas sitäpä ihailen! Rakenne on erilaisia tunnelmia, hivenen haikeita, surullisia, ihmiset eivät kuulu samaa tarinaa ja kuitenkin kuuluvat. Kiehtovaa! Kirjaan voi palata uudelleen, avata sen sattumanvaraisesta kohdasta ja nauttia hitaan vaelluksen kuvauksesta. Kertoja pääsee lopulta määränpäähänsä, vaikka välillä tuntuu, että sellainen on hukassa tai määränpäätä ei olekaan, on vain vaellusta. Lue myös Arto Virtasen viisas arviointi Kiiltomadosta.