Mutta ei kyllä alkanut! Tämä on pläjäys sen varsinaisessa merkityksessä, kirjoitettu vähän kuin pakon sanelemana sen enempää suunnittelematta. Television katsominen mökissä kauniin järvimaiseman vieressä on lähestulkoon yhtä absurdia kuin Draculan tuijottaminen Salorasta Lemmenjoen kullanhuuhtojan tuvassa, joka sekin tuli koetuksi joskus nuoruudessa. Kun kerran Hesari kuskataan tänne Koivutien varteen, se pitää lukea ja television ohjelmatarjontaakin seurata. Niinpä istuuduin eilen illalla katsomaan Jörn Donnerin vuonna 1965 ohjaama Täällä alkaa seikkailu –elokuvaa. Mies on ollut tuolloin 32-vuotias. Elokuvan hän oli omistanut Harriet Anderssonille, joka näytteli naispääosaa ja jonka kanssa Donner seurusteli. Ei kai hän nyt sentään naimisissa hänen kanssaan ollut, sitä en muista enkä nyt välitä tarkistaa. Miespääosaa näytteli Matti Oravisto, mukana myös Tea Ista, Göran Cederberg ja Claude Titre. Muotisuunnittelija Annella ja arkkitehti Toivolla on ollut viikon kestävä suhde Berliinissä. Anne saapuu Helsinkiin tapaamaan Toivoa. Pääkaupunkiin saapuu myös ranskalainen liikemies, jonka kanssa Anne on asunut viimeiset kolme vuotta. Toivo on selvinnyt reidessä olleesta syöpäkasvaimesta, joka näyttää olleen lähtöisin sodassa saadusta vammasta. Anne heiluu kahden miehen välissä osaamatta tehdä ratkaisua. Erään netistä onkimani tiedon perusteella elokuva on ollut vuoden 1965 menestynein suomalainen elokuva, joka sai Jussin ohjauksesta ja naissivuosasta ja myös ruotsalaisia palkintoja. Alla ollaan Donnerin maisemissa Katajanokan Kanavarannassa.

Minulla itselläni ei ollut mitään mielikuvaa elokuvasta, olin sen valmistumisaikana 25-vuotias ja työskentelin kansakoulunopettajana Vaasassa. Kiinnostuin nyt Donnerin ohjauksesta, eihän siitä ole kauan kun olen nähnyt hänen Kuulustelu-elokuvansa ja yhden Helsinki-dokumenttinsa televisiossa. Erityisesti ajankuva kiinnosti. Lukijani voi virittäytyä Suomi-tunnelmaan kuuntelemalla Rauli Badding Somerjoen verrattoman  Laulun Suomesta  (2 min) ja Arja Saijonmaan  Laulun Suomen kesästä (1,5 min). Kaikkea se mies, siis Donner,  on tehnyt ja ehtinyt ärsyttää monta sukupolvia suomalaisia. Kuuntelepa Donnerin ääntä (3 min) ja ylläty. Sä teet mut hulluksi on oikeastaan varsin itseironinen äänite, hyvä että puhutaan, kunhan puhutaan, tuntuu olleen Donnerin ajatuksenjuoksu tuolloin. Onhan hän pidellyt oscariakin, kuten nauhalla todetaan. Donnerin puhumaa ruotsia (8 min) voi kuunnella tältä nauhalta. Samalla tulee nähdyksi nuori M.A. Numminen ja kuunnelluksi hänen uskomatonta äänenmuodostustaan. Jos tykkää miehen naamasta, voi vilkaista tätä kuvakavalkaadia. Hassumpi ei ole Donnerin kuvaama 10 tapaa lähestyä Helsinkiäkään  (7 min). Se vie suoraan tässä käsiteltävän elokuvan maailmaan, Helsinkiin. 

Mikä siinä elokuvassa sitten sai minut niin innostumaan, että ihan pläjäykselle piti ryhtyä. Ei se minusta mikään hyvä ollut, naiivikin paikoin oli. Odotin koko ajan sitä seikkailua, mutta ei sitä tullut. Lienee oman elämän tapahtumat vaikuttamassa ymmärrykseeni siitä, mitä on oikea seikkailu. Ilmeisesti vuonna kuuskytviis elämä oli niin toisenlaista. Pidän kuitenkin Donnerin viipyilevästä ohjaustavasta ja siinä Donner ei näytä muuttuneen. Hänen 44 myöhemmin vakooja Kerttu Nuortevasta tekemä elokuva oli vielä viipyilevämpi, ikäkö lie hidastanut. Loppukohtaustakin, merelle etenevää venettä päähenkilöineen sai katsoa minuuttikaupalla, siinä jo ehti kuvitella, että karille lopulta karahtavat. Loppu jäi muuten auki, saivatkohan he toisensa? Päähenkilöiden omat pohdiskelut elämästään saivat runsaasti tilaa, minä kuuntelin niitä ikään kuin Donnerin puheena itsestään, oli yksinäisyyttä, vieraantuneisuutta, avioliittoa, Ruotsin ja Suomen eroa, kielten eroa, alullaan kaikkea sitä, mitä olemme saaneet Donnerin kirjoista lukea. Avioliiton mahdottomuutta siinä myös pohdittiin.  Itseään mies toistelee, kukapa ei toistelisi, mihinkäs sitä nahoistaan pääsee. Elokuvaa katseli ikään kuin Donnerin elämää vasten, tai sitä vasten, mitä me siitä tiedämme. Keskustelu oli paikoin teennäistä, ei minusta Harriet Andersson mikään kummoinen näyttelijä tässä ollut, kaunis kyllä, mutta kokemattomuus paistoi lävitse. Oravisto oli hyvä, elokuvan aikaan jo 44-vuotias. Anne ja Toivo katselivat merelle myös Kaivopuiston kallioilta.

Pidin elokuvan miljööstä, siinä kuljettiin Helsinkiä ristiin rastiin, ihan epäilin että Toivo kävelyttää Annensa läkähdyksiin. Oli Kaivopuistoa, Vanhankirkon puistoa, Suomenlinnaa, Seurasaarta, Kauppatoria, Suurkirkkoa, Munkkiniemen puistoa ja taloja. Täytyihän taloja esitellä, olihan päähenkilö arkkitehti, Aaltoa sanoi ihailevansa. Eduskunnassakin piipahdettiin sen arkkitehtuuria ihmettelemässä. Tulipa mieleen, että Donner on tehnyt elokuvansa matkailutarkoituksiin. Kliseestä toiseen siirryttiin, saunottiin ja katseltiin juhannuskokkoa Seurasaaren selällä. Haitaria soitettiin ja laulettiin Kesäillan valssia. Armeijan ohimarssia katsottiin marssimusiikin säestyksellä. Olipa lasten leikkien taustalla tuutulaulukin. Mukana oli takaumia, Anne muisteli Berliinin tapaamista ja Toivo kävi sotaa. Sotadokumenttiakin oli mahdutettu mukaan pieni pätkä. Toivon elämäntilanne oli suomalaisittain katsoen tyypillinen, vaatimattomista oloista lähtenyt hyvään asemaan päässyt sodan käynyt mies, vanhaa pientä asuntoakin siinä käytiin katsomassa. Saipa Donner mukaan kommunistitkin, Toivon veli oli kommunisti, äiti vanhainkodissa. Annen ammattia esiteltiin pienen pätkän verran, muotikuvia otettiin tehtaassa, tuttuja kasvoja, en muista nimiä. Anne vaihtelee pukujaan tiuhaan tahtiin, siksi kai hänen pukusuunnittelijansa nimi vilahti alkuteksteissä. Tietysti vilautettiin Annea uimassa, joskin Donnerin myöhempien eroottisten elokuvien genre oli vielä ihan idullaan. Vaikea keksiä, mitä suomalaisuuden kliseitä oli jäänyt käsittelemättä. Lapissa ei käyty eikä tunturimaisemia näytetty, saaristoa sitäkin enemmän. Rakkauskohtauksia ei vaatimattomia suukkoja enempää näytetty, vaikka annettiin kyllä ymmärtää, että sängyssä ollaan. Elokuva jätti pirteän jälkimaun, hieman vanhaa tammeakin oli mukana.