Noin sanoi Jukka O. Miettinen Hesarissa 28.2.2012 Coppelia-balettia koskevassa arvostelussaan. Katselin ensi-illan esityksen Aulin kanssa 2. parvelta. Permannolta olisi varmaankin nähnyt myös ilmeitä, mutta kaikkea ei voi saada. Musiikin on säveltänyt Léo Delibes ja koreografian tehnyt Marc Ribaud. Musiikki on siis alun perinkin balettimusiikkia, mikä näkyi koreografian ja askelluksen saumattomana yhteen sopimisena. Harvoin olen katsellut balettia nautiskellen niin suuresti siitä, että jokaisen tossun kopautuksen, noston ja tanssahduksen saattoi kuulla musiikissa. Tätäköhän Miettinen tarkoitti avoimella viihteellisyydellä? Me Aulin kanssa joka tapauksessa viihdyimme tavattoman hyvin. Kolminäytöksisen baletin aika kului kuin siivillä tai paremminkin tossuilla. Mieleen jäi kevyt iloinen tunnelma.

Baletin tapahtumat sijoittuvat elokuvamaailmaan, kameraa käytettiin lavan sivulla ja puolihullu ohjaaja, Henrik Burman, osoitteli tanssijoille paikkoja, oli itsekin suuresti rakastunut elokuvastudion suurikokoisiin nukkeihin. Tanssijat, erityisesti elokuvanäyttelijä Franz eli Jaakko Eerola, ovat ihastuneita yhteen ihmisen kokoiseen nukkeen, Coppeliaan. Elokuvanäyttelijätär Swanilda eli Maria Baranova taas on rakastunut Franziin. Keskimmäisessä näytöksessä hän ottaa Coppelian osan, tanssii elokuvaohjaajan kanssa huimat piruetit ja lopulta saa Franzin ihastumaan itseensä. Häitähän siinä lopuksi vietetään. Tanssijat olivat kauttaaltaan upeita, huimia yksilösuorituksia korkeine hyppyineen ja piruetteineen ja vetäviä joukkokohtauksia. En voinut valittaa edes rivien suoruuden puutteista, kaikki toimi moitteettomasti. Mukana on runsain mitoin upeita ryhmätansseja, myös masurkan ja czardaksen tahtiin, on paholaisia ja vampyyrejä. Kun kaikki olivat ikään kuin tekemässä elokuvaa, ei katkelmallisuus häirinnyt.

Dirk Hofackerin lavastus oli kaunis paikoin suorastaan äitelä, elokuvastudion lisäksi oli linnanpihoja ja –saleja. Jaques Chateletin valaistus oli oivallinen. Studion suurikokoiset mekaaniset nuket olivat hauskoja, puvustus kaikkineen elegantti. Hesari oli etukäteen uhrannut 24.2.2012 puoli sivua koreografin esittelyyn. Hänen pyrkimyksensä on ”esitys, josta yleisö poistuu hymy huulilla”. Siinä hän onnistui. Orkesteria johti Philippe Béran.  Baletti oli siis vankasti ulkomaisten käsissä. Ohjelmalehtisestä ei sen sijaan pääse selville ilman Kansallisbaletin sivuille menoa, kuka tanssijoista on oopperan leivissä tai ylipäätään suomalainen. Vieraita nimiä luettelossa on joka lähtöön.

Musiikki oli siis viihdyttävää, helppoa, jos niin haluaa sanoa. Alkupuolella oli mukana vetäviä kappaleita, joita olemme tottuneet kuuntelemaan Wienin uuden vuoden konsertissa. Niitä kuunnellessani minulla pyöri päässäni balettitanssit Schönbrunnin linnan saleissa, niitähän saamme seurata konsertin yhteydessä.  Balettia myydään koko perheen balettina, mistä arvostelija Miettinen oli hieman harmissaan. Kaipailee näiden kierrätettyjen satubalettien tilalle jotakin aikuisille tarkoitettua. Hesarin arviota lukiessa ajattelin kyllä, että koskahan baletti tyydyttäisi kriitikoita. Usein kritiikin kohteena on baletin johtaja Kenneth Greve ja hänen modernit sovituksensa. Nyt ei sitten kelpaa muualta tuotu, vaikka on kuinka maailmankuulun koreografin tekijä. Pääasia lienee kuitenkin, että yleisö tykkää. Sieltähän ne rahat tulevat eikä kriitikoilta.