Viimeinen sävel häipyy, palavan talon liekit sammuvat, kymmenet kynttilät palavat näyttämön reunalla – yleisö istuu hiiren hiljaa. Kestää uskomattoman kauan, ennekuin aplodit räjähtävät. Tämä on yksi niistä oopperoista, joista tekisi mieli lähteä pois taputtamatta ja antaa ajatusten rauhoittua. Sofi Oksasen teoksen pohjalta Jüri Reinveren libreton ja musiikin sanoma on vaikuttava, vaikka tarina on tuttu, kirja luettu ja näytelmäkin nähty. Ooppera kulki tarina edellä, kulunutta sanontaa käyttääkseni. Sitä edesauttoi vielä se, että suomeksi ja viroksi lauletuista  sanoista sai hyvin pitkälle selvän. Reinvere on typistänyt kertomusta oivaltavalla tavalla. Pohdin kyllä sitä, miten kahdessa aikatasossa kulkeva tarina aukeaa heille, joille se ei ollut entuudestaan tuttu. 1940-ja 1990-lukujen ero tuli esiin myös siten, että vanhempaa aikaa laulettiin paljolti viroksi.

Reinveren musiikki oli minulle kyllä vaikeata, modernia, ei pitkiä laulumaisia aarioita, vaan välillä valtavalla pauhulla etenevää äänivyöryä. Paikoin kuultiin ihastuttavia äänimaisemia suhinoineen ja hyrinöineen. Iso metallilevy tuotti ujeltavan äänen, lopussa olin kuulevinani jopa linnunlaulua, vihellystäkin jossain vaiheessa. Kukahan vihellyksen sai aikaan, joku orkesterista vai solisti? Hiljaisuudellakin oli osuutensa musiikissa. Henkilövalinnat olivat ymmärrykseni mukaan hyviä. Helena Juntunen nuorena Aliidena ja Johanna Rusanen-Kartano vanhana Aliidena olivat olemukseltaan yllättävän samankaltaisia.  Niina Keitel Zarana oli juuri niin vahva kuin romaanin kaltoin kohdeltu nuori nainen on. Iloitsin myös Tuomas Katajalasta Hansina, vaikka kauniita ”vanhanaikaisia” tenoriaarioita ei tässä oopperassa kuultukaan. Jaakko Kortekangas Martinina oli oikein hyvä valinta, poliittisessa uskossaan vahva, baritoni soi upeasti.

Näyttämöasetelmasta pidin, kauniit lasipulloin ja purnukoin somistetut talonseinät sortuivat loppuratkaisun tulipalossa raunioiksi, samoin kuin Aliiden kovuudellaan rakentama oma elämä. Ihailin, miten näyttämöratkaisuilla saadaan mainiosti oivaltavia pistoja tarinan historiaan. Näyttämön ylälaitaan ilmaantuu valaistuja tiloja hetkeksi näkyviin ilman, että itse näyttämöasetelmaa täytyy muuttaa. Nousevilla tasoilla saadaan samanaikaisesti esiin sekä 1990-luvun talo että 1940-luvun kidutusselli. Pelkäsin raiskauskohtausta, mutta tilannetta helpotti se, että tapahtuma esitettiin varjokuvina. Kyyditysten massiivisuus saatiin havainnolliseksi kuoron kiertäessä lavaa. Samalla nähtiin, että kaikesta arvokkaasta oli luovuttava, jopa pesulaudasta. Ymmärtämättömänä ihailin lopun tulipalokohtausta, tuoli paloi, pöytä paloi ja tuli eteni pitkin talon rakenteita ja lopulta hiipui samassa järjestyksessä ilman sen kummempia temppuja. Teppo Järvisen lavastus oli siis mielestäni hyvä.

Ihailen tarinan poliittista tasapainottelua, Oksanen ei lähde kovin pitkälle tuomitsemaan, vaikka kipeästä historiasta kertookin. Venäläinenkin rakastaa isänmaataan, se näyttäytyy Zaran suhteessa menneisyyteensä. Virolaiset jakautuvat sortajiin ja sorrettuihin. Oopperassa korostuivat Aliiden yksilölliset ratkaisut, rakkaudessaan pettynyt nainen raivaa sisarensa tieltään tämän miestä tavoitellessaan. Aliide ei kaihda kovia keinoja omaa yhteiskunnallisen hyväksytyksi tulemista tavoitellessaan. Mielenkiintoista taivasteltavaa tulisi sen pohdinnasta, millaiseksi Aliiden kohtalo olisi muodostunut toisenlaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Kova nainen hän oli, tunnisti ja tunnusti lopussa oman sisäisen kuolemisensa. En ole enää ihminen, jotenkin tuohon suuntaan Rusanen lauloi traagisessa loppukohtauksessa.

Netistä luin Hannu-Ilari Lampilan oopperan jälkeisen yön arvostelun, hän piti esityksestä ja kehui erityisesti Rusasta. En ole pystynyt tarkistamaan, olisiko Lampila kirjoittanut tämän päivän Hesarissa laajemmin. ”Puhdistus hukkuu sanatulvaan” otsikoi Turun Sanomien Lauri Mäntysaari arviointinsa. Hän katsoo, että oopperassa on liikaa tekstiä. ”Teatterin lavalla monisanainen ilmaisu toimii, mutta oopperan se vesittää. Tunnekuohun keskellä Oksasen loputtomia toisiaan seuraavat filosofiset sananparret vaikuttavat enimmäkseen latteilta.” Ei minusta, mutta ei minun lehteen tarvitse arvostelua kirjoittaakaan.