Luin peräjälkeen kaksi Hanif Kureishin teosta: Lähtö ja neljä muuta tarinaa, suomentanut Emma Murros ja Olisi vähän kerrottavaa, suomentanut Seppo Loponen. Ensimmäinen sisältää novellit, jotka on julkaistu Avaimen kustantamana vuosina 1997-2002. Olisi vähänkerrottavaa ilmestyi WSOY:lta vuonna 2009, se on tätä kirjoittaessani lähimpänä muistissani. Mainetta saanutta Esikaupunkien Buddhaa en ole lukenut. Hesarissa oli viime itsenäisyyspäivänä Reetta Rätyn arviointi kirjoista. Hän toteaa Lähdön niminovellista, että se on tajuttoman raaka mutta ihastuttava tarina. Samaa voisi sanoa muistakin.

Kureishin isä on pakistanilainen ja äiti britti, hän asuu Lontoossa. Hän käsittelee paljon etnistä identiteettiä ja valtaosa tapahtumista sijoittuu Lontooseen, mutta Olisi vähän kerrottavaa –teoksessa ollaan välillä myös Pakistanissa. Kuseishin Lontoo on kiivasrytmistä cityä, on huumeita, seksiä ja monella minulle vieraalla tavalla värikästä elämää. ”Lakattuaan viiltelemästä itseään Miriam oli puhjennut suorasanaiseksi kuvagalleriaksi tai freskoksi, varsinkin hänen kokonsa karttuessa. Enemmän kuvia kuin Tatessa, sanoin hänen yritettyään näyttää minulle jotain kalaa tai lippua selkätyvessään.” Lontoossa viihdytään ”ostosympäristössä” ostetaan brändejä, tuotemerkkejä, ei niinkään tavaraa. Rikoksia tehdään kevyesti, joskin yksi ja pahin niistä vaivaa koko kirjan mitan päähenkilöä. Jointit palaa.

Kirjoissa on mukana kaikki ajankohtainen; rotuerot, politiikka, terroriteot yhdistetään luontevaksi osaksi kertomusta. On Lontoon seurapiirit ja julkkikset, Irakin sota ja muut maailman kauheudet. Faktojen runsaus välillä hämää, eikö tässä ollakaan lukemassa fiktiota.  On kyse koulua käyneistä tietoisista ihmisistä, joten keskustelukohteet ovat taide ja politiikka. Teokset vilisevät tunnettuja poliitikkoja ja erityisesti eri alojen taiteilijoita. Ollaan niin sanotusti ihan siinä yhteiskunnan iholla. ” Irvaile vain, mutta kaikki paskapuhe sivilisaation eli islamin ja lännen välisestä konfliktista on vain yksi muunnelma vanhasta puritaanien ja liberaalien, siis mielikuvitusta vihaavien ja sitä rakastavien välisestä konfliktista. Se on kaikkein vanhin konflikti, sorron ja vapauden välinen.” Konservatiiveja ei siis olla.

Teoksissa esiintyy joitakin samoja henkilöitä. Olisi vähän kerrottavaa –teoksen päähenkilö on psykiatri Jimal. Mukana on nuoruuden rakastettu Ajita ja hänen veljensä Mustaq, jonkinlainen kuuluisuus viihdetaiteilijana. Tavataan myös Jimalin 12-vuotias poika Ralf ja asumuserossa elävä vaimo Josephine. On Jimalin lapsuudenystävät Wolf ja Valentin ja tosi hyvä ystävä ohjaaja Henry, joka suorastaan rakastuu Jimalin outoon siskoon Miriamiin. ”Siskollani oli muistaakseni viisi lasta kolmelta eri mieheltä, vai oliko se kolme lasta viideltä mieheltä? En ollut ainoa laskuissani seonnut. Sen ainakin tiesin, että kaksi vanhinta olivat lentäneet pesästä: tyttö oli palomestari ja poika touhusi bändien treenistudioissa ja molemmilla meni hyvin. Oli vienyt aikaa mieltyä Mirjamiin, etupäässä siksi että hän aiheutti äidille sellaista tukkaa raastavaa mielipahaa.” Outoja tyyppejä kaikki tyyni, ei yhtään tavallista (mikä on tavallinen?). Huomio kiinnittyy sekä sukupuolten että sukupolvien välisiin suhteisiin, kipeisiin eroihin, irto- ja homosuhteisiin, vanhenevien miesten ja nuorten naisten välisiin suhteisiin. Vastapainona on ihanaa kuvausta isä-poika- ja veli-siskosuhteista, ystävyydestä ja kaveruudesta. Rakkauden pysyvyyttä kuvataan myös, irtosuhteiden uhallakin.

Lukija tulee hyvin tutuksi psykoanalyysin ja ihmismielen erilaisten onkaloiden kanssa, onhan päähenkilö Jimal psykiatri ja hänen omaakin psykoanalyysiaan kuvataan perusteellisesti. Niiltä tiimoilta kirjasta löytyy useita suoranaisia helmiä, kuten: ”Minä itse olenkin lääke ja osa parannuskeinoa. Tosin useimmat ihmiset eivät halua parantua”. Tai: ” Terapian ja analyysin ero on se, että terapiassa terapeutti luulee tietävänsä, mikä on hyväksi potilaalle. Analyysissa potilas keksii sen itse.” Psykiatria vie pohtimaan myös ns. ruumiin ja henkisen elämän eroja ja yhteyksiä, kirjan henkilöiden fyysisyys on ”käsin kosketeltavaa”, jotain sellaista, jossa henkisellä maailmalla ei ole mitään tekemistä. ”Se osoittaa, että meitä kiehtoo ja kiusaa oma ruumiimme – siitä kaikki tämä peittely ja paljastelu. Sitä ei koskaan saa kohdalleen, tämä ruumiin räplääminen ei ikinä lopu.”

Teksti on huokuvaa, irtonaista, ilmavaa. Kursiiveja on ripusteltu sinne tänne, nimiä, siteerauksia tai vain jonkun henkilön ajatuksia. Kureishi kirjoittaa kuin Rolandi Villazón laulaa. Tämä vertaus tuli mieleen katsoessani äskettäin Teemalla meksikolaisesta Villazónesta tehdyn ohjelman. Ihana tenori lurittelee ylös ja alas, ja kevyesti, rennosti, kuin Kureishi kirjoittaa, kauniisti ja rumasti. Kauheita asioita ei vältellä, joskaan niillä ei paisutellakaan, maailma on jotain muuta kuin voisi ikinä kuvitella. Seksikuvauksiin ei oikein koskaan totu, vaikka niitä kuinka paljon lukee. Tässäkin on inhottavia räkälöitä, huorataloja, huumeluolia, stripparimaailmaa. Kuvaus on ylipäätään hyvin visuaalista, sanoi myös Hannele keskustellessamme teoksesta HY:n alumnien musiikkitalokeikalla. Mainioita kuvauksia, ihailen tarinan eteenpäin vientiä, aukkoja jätetään kiinnostuksen herättämiseksi, niitä täytetään vähitellen, tiputellaan kiintoisia tietoja keskusteluissa ja suorassa kerronnassa. Kertoja on Jamal koko ajan, on paljon vuoropuhelua, mikä tekee tekstin ilmavaksi. Aina silloin tällöin kesken juohevasti etenevän tekstin eteen kimpoaa joku pysähdyttävä viisaus. ”Harva toivoo vanhana, että olisi elänyt hyveellisemmän elämän.” Niinpä. Ajattelenkin, ettei tämä kirjailija ole pelkkä viihdyttäjä. Ja toinen lapsista: "Mikä ihmeellinen viattomuus ihmisissä onkaan silloin, kun he eivät osaa odottaa kenenkään vahingoittavan heitä." Ja miten kauhea pettymys mahtaakaan olla todeta, että ihmiset voivat todella vahingoittaa toisiaan, arvelen minä.

Taiteilijat käsittelevät taiteilijoita, kuten Petri Hytönen totesi Viikon taiteilija –haastattelussaan. Niin tässäkin, sivuilla esiintyy lukuisa määrä kirjailijoita Shakespearesta ja Proustista lähtien, samoin säveltäjiä, Mahleria ja Bachia ja muita. On filosofeja ja muita viisaustieteilijöitä ja maailmanparantajia. ”Hän teki myös tiettäväksi, että kuului kuunteluperinteeseen. Kuten Schönberg oli hakenut tukea Mahlerilta ohjeita ja neuvoja, kuten T.S. Elliot oli turvautunut Poundiin, samoin analyytikot olivat jättäneet perinnöksi oppia ja menettelytapoja. Tahiria oli kouluttanut maineikas lapsianalyytikko Winnicot ja niin edelleen. Kuunteluperiaatteen mukaan tieto siirtyy.” Tahir on siis Jimalin psykiatri.

Olisi vähän kerrottavaa kertoo paljon, käsiteltävänä on pitkää aikaväli sen päähenkilöiden elämää. ”En ole enää nuori enkä vanha. Olen tullut ikään jolloin miettii, miten elää ja miten menetellä jäljellä olevan aikani ja toiveitteni kanssa. Sen minä ainakin tiedän, että työtä minun on tehtävä, että haluan lukea ja ajatella ja kirjoittaa ja syödä ja keskustella ystävien ja kollegojen kanssa. Potilas tulee sisään: Tyhjennän mieleni ja tiedostan vain hengityksemme kummankin odottaessa, että vieras hänen sisässään alkaisi puhua.” Siihen päättyy romaani.