No niin! Antti Hyrystä ja Uunista kirjoittelin viimeksi. Kari Hotakaisen Ihmisen osan tuo joulupukki, joten se jää myöhemmäksi. Äskettäin sain päätökseen jo ennen Finlandia-kisan loppukiriä ostamani Merete Mazzarellan Ei kaipuuta, ei surua Päivä Zachris Topeliuksen elämästä. Kirjastosta lainailin Tommi Melenderin Ranskalaisen ystävän, Marko Kilven Kadotetut ja Turkka Hautalan Salon. Oli ihana lukea ihan uusia lainakirjoja, tulivat muuten varsin nopeasti. Vain Hotakaiseen olisi ollut yli 500 varausta, omani poistin joulupukin aikeet kuultuani.

Nyt on jo niin paljon äimistelty valintoja, että mitäpä niistä sen kummempaa sanomaan. Tykkäämisestähän tässä on myös kyse, mutta arvelisin, että ainakin Kilven Kadotettujen tilalle olisi yhtä hyvin voinut nostaa useita muita. Uskaltaisiko sanoa, että myynnin edistämisestäkin voi olla kyse, vaikea on muuten perustella esimerkiksi Kristina Carlsonin, Kjell Westön tai vaikkapa Jari Tervon pois jättämistä. Ihmettelin aluksi professori Liisa Steinbyn kommenttia väkivaltakuvauksista, mutta luettuani Kilven, Melenderin ja Hautalan olen ihan samaa mieltä. Hyry ja Mazzarella ovat näihin verrattuna aivan toisesta maailmasta. Vaikka uuneja muurataan toki tälläkin vuosikymmenellä ollaan kirjassa henkisesti ajassa, jolloin kaikki oli vielä hyvin ja Topelius eli 1800-luvulla. Näiden kolmen nuoren kaverin kirjoissa kiinnittää huomiota ajan ilmiöiden mukaan ottaminen. Sanoihan Barak Obamakin Nobel-puheessaan, että maailma on paha. Siksikö tällaiset kirjat puoltavat paikkansa? Ihmisetkö ennen kaikkea pettävä ja tappavat. Kirjoissa on lööppijulkisuutta, on tositeeveetä, on maahanmuuttajia ja ties mitä, hyvä varmaan niin, mutta kestävätkö kirjat aikaa. Uskallan epäillä. En tule ottamaan niitä toista kertaa käteeni.

Marko Kilven Kadotetut on kaiketi dekkari. Päähenkilönä on avioeron partaalla keikkuva poliisi ja kirja sisältää pitkitettyjä kauhukuvauksia. Taustalla on eräänlainen Big Brother –tarina, jossa päähenkilön ”psyyke ei kerta kaikkiaan kestänyt pettymystä, alastulo oli ollut horjuva mutta näyttävä”.  Kirjan kielestä ”lasikantisen laulukirjan saranoita syvään vonguttamisineen” en pitänyt.  



Tommi Melenderin Ranskalainen ystävä ei ollut hassumpi. Teema on ajankohtainen, naisten salakuljetus ilotytöiksi ja rikollisliigat venäläisine mafiosoineen. Aluksi tuntui, että kirja on pikkupoikamaista tekstiä, hieman viisastelevaa, mutta lopulta se äityi  jännittäväksi. Melenderin lukeneisuus ja kiinnostus Flaubertiin käy selväksi. Romaanin idea lienee se, että julkisuus on käypää valuuttaa siinä, missä rahakin. Päähenkilönä on median luoma hahmo. ”Olin huijari, idiootti ja varas, mutta minua ei rangaistu, minulle maksettiin siitä.” Eräs mielenkiintoisimmista piirteistä kirjassa on toisen päähenkilön, rikollisen kiinnostus kirjallisuuteen. Niinpä tekstissä vilahtelevat Flaubertin lisäksi Rimbauld, Mallarmé, Sartre, Baudelaire ja ties ketä. Puhutaan moraalista, uskosta ja uskonnollisuudesta ja niiden puutteesta. Puhutaan ystävyydestä ja sen kestämisestä. ”Olisimme vastaisuudessakin riidassa modernin maailman kanssa, mutta kumpikin omalla tavallamme ja omilla tahoillamme. Siihen saatoimme aina luottaa.”

Kirjailijalla on sivistyssanat hallussaan. Kieli oli paikoin ärsyttävää kikkailua. ”.. ylpeänä kuin viisitoistavuotias nulkki ensimmäisestä tippuristaan.” ”Hyvä mies, parrakas nainen.” ” Olisin kiittänyt Jumalaa, jos olisimme puheväleissä.” ”Maailma on täynnä valmiita ajatuksia, tiesin sen niitä kuulemattakin.” Ajattelin, että sama pätee tähänkin romaaniin. ”Olisi opittava nukkumaan syyllisyydentuska päänalusena.” Niinpä. Olen harvakseltaan seurannut Melenderin plogia, hänhän oli vuosi sitten yksi Vaasan LittFestin osallistujista.

Salohan se Turkka Hautalan Salossa on, sikäli mikäli minä kaupunkia yhtään tunnen. On isoa tehdasta ja pientä paikkakuntaa ja roolileikkejä ja maahanmuuttajia ja kaipuuta suurempiin kuvioihin, Helsinkiin ja kukaties ihan ulkomaille saakka. Kyseessä on eri ihmisten tarinoita, jotka aina jollakin yhdistävällä tekijällä ts. henkilöllä liittyvät toisiinsa. Pakolliset väkivallan kuviot ovat tietysti mukana, vaikka ovathan ne varmasti läsnä tämän päivän saloissa. Ja jälleen kerran törmäsin inhoamaani opettamiseen ja sormella osoittamiseen. Onhan tämä maailma paha, uskotaan jo.

Eräs on turhautunut ja henkisesti väsynyt, kuten niin moni tänään. ”Nykyään minulla olisi ollut rahat ensimmäiseen ja vaikka toiseenkin hotelliin. Mutta enää en niitä halunnut”. Yksi on huumepoika itseään etsimässä. ”Siispä hyvästelin Herran ja pitkään olin vaan. Yritin tyyntyy. Kunnes sitten löysin itseni kerran työvuoron jälkeen apteekin ovelta vasta-anastettu purnukka reisitaskussa.” On pienen paikkakunnan grillinpitäjä. ”Luukusta näki kaupungin, yhden sadoista ja tuhansista, mutta juuri tämän. Tässä oli minun paikkani, minun tarkkailuasemani.” ”Tosielämää, tietenkin. Tavallista, vanhanaikaista arkea näyttöpäätteen tuolta puolen. Asioita, joihin joskus viitattiin sanaparilla todellinen elämä. Ja niitä minä aloin heille tarjota.” Kirjasta löytyi ihan kiintoisa tulevaisuuden kuvitelma, aika, jolloin näyttöpääteihmisten reality-seikkailut tulevat olemaan sitä, mitä meikäelämä on tänään. Ihailin kyllä kirjoittajan kielen vaihtamisen taitoa. En tunne nuorten kieltä, mutta aidolta vaikutti.

Merete Mazzarellan romaanista Ei kaipuuta, ei surua pidin, mutta se onkin iäkkään ihmisen kirjoittama ja kertoo tosi vanhoista asioista. Kirjan loppuun hän on kirjannut kommentteja kirjoitusprosessista ja käyttämistään lähteistä. Hän kutsuu teostaan esseeromaaniksi. Kirja kertoo Topeliuksen yhdestä päivästä, mutta sivut täyttyvät tajunnanvirtamaisesti muistoista ja pohdinnoista. Vanhan miehen elämässä ei päivään mahdu suuria tapahtumia, tyttären ja muiden huusholliin kuuluvien naisten kohtaamisia ja kävelyretki, vähän ihailijakirjeisiin tutustumista ja muutaman huomion kirjoittaminen. Päällimmäisenä minun mieleeni jäi Topeliuksen sovinnainen käsitys naisista, tavanomaista tosin siihen aikaan. ”Yksinäisyys oli itsekkyyttä – varsinkin naiselle.” Toisaalta hän suhtautui naisten opiskeluun ja lukeneisuuteen positiivisesti, mutta kiltti ja taipuvainen piti olla. ”Myös naimattomille naisille oli valtavasti mielekästä tekemistä.”

Mazzarella kirjoittaa sujuvasti yhdistäen fiktioon suoria sitaatteja mm. Topeliuksen päiväkirjoista. Loppupuolella sitaattien määrä hieman kyllästytti, mutta antavathan ne romaanille uskottavuutta. Kun moitiskelin edellä nuoria miehiä opettajamaisesta sormella osoittamisesta, niin on myönnettävä, että elämänviisauksia Mazzarellakin jakelee. Ehkä ne on helpompaa ottaa vastaan vanhalta naiselta kuin nuorelta mieheltä. En ole juurikaan perehtynyt Topeliuksen persoonaan ja historiaan, siinä mielessä romaani on mielenkiintoinen. Hän oli nuorena radikaali ja vanhana varsin konservatiivi, näinhän se tuppaa usein olemaan. Myös julkisuudella oli jo tuolloin ikävät puolensa, kuka niitä lapsia ikuisesti kestää. Eivätkä tyttäretkään enää näytä kunnioittavan isänsä ohjeita. Mazzarella kirjoittaa kiintoisasti isän tyttäriinsä ja näiden kohtaloon liittyvistä pohdinnoista ja naisten keskinäisistä suhteista. Kirjan voi ottaa käteensä myöhemminkin, voi availla sieltä ja täältä ja antautua Topeliuksen myötäpohtijaksi.