W.G. Sebaldin ensimmäinen suomennettu kirja Austerliz tarttui käteeni Kallion kirjastossa joskus viime kuun alussa. Siitäpä sain kimmokkeen lainata kaikki muutkin. Austerliz on ilmestynyt suomeksi vuonna 2002, Vieraalla maalla 2004, Saturnuksen renkaat 2010 ja viimeisin Huimaus 2011. Oili Suominen on kääntänyt ne kaikki, mikä selittää kielen tuttuuden teoksesta toiseen edetessä. Teoksista Vieraalla maalla ja Saturnuksen kuu olen kirjoittanut aiemmin 7.10.2010 ja teoksesta Huimaus 10.10.2011. Vain Austerliz oli siis tähän saakka lukematon. Voi hyvin kirjailijaa siteeraten sanoa, että  ”töiden jälkeen pelastaudun proosaan kuin saarelle”. Sebaldia voi kyllä hyvin lukea moneen kertaan, paikkoja, ihmisiä ja tapaamisia on niin paljon, että ei niitä mitenkään voi muistaa. Kertomukset vievät mukanaan, eikä tuttuus häiritse, pikemminkin muistumat tuntuvat lämpimiltä kohtaamisilta. Kieli on kaunista. ”Ulkona pikkuisen ikkunan takana tuprusivat lumihiutaleet, ja pian jo tuntui kuin olisin veneessä ylittämässä suurta vesistöä.”

040-normal.jpg

Austerlizin tarina kietoutuu samannimisen päähenkilön ja hänen kuulijansa ympärille. Henkilöiden kohtaamiset ovat aluksi satunnaisia eikä heidän välillään ei käydä varsinaista dialogia. Austerliz kertoo toisen henkilön tarinaa ja hänen oma tarinansa jatkuu aina tavatessa siitä, mihin se on edellisellä kerralla jäänyt. Menneisyys keriytyy auki vähitellen. Kertoja joutuu jatkuvasti toistamaan ”sanoi” tai ”kertoi”, jopa kolmas henkilö tulee mukaan, koska hän joutuu kirjoittamaan ”sanoi x:n sanoneen ja ”kertoi x:n kertoneen”. Austerliz lienee Sebaldin yksinäinen omakuva. ”En ole koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään yhteiskuntaluokkaan, ammattiryhmään taikka uskontokuntaan. Sovin yhtä huonosti taiteilijoiden ja intellektuellien joukkoon kuin porvarilliseen elämään, enkä ollut pitkiin aikoihin kyennyt solmimaan henkilökohtaisia ystävyyssuhteita.”

Austerlizissa ollaan aluksi Englannissa, jonne äiti on lähettänyt poikansa pois sodan jaloista Prahasta.  Tämä saa vasta 15-vuotiaana kasvattivanhempiensa kuoltua tietää oman varsinaisen nimensä. Siitä alkaa kiinnostus omaan menneisyyteen, jota hän ryhtyy selvittämään.  Matkallaan hän joutuu rautatieasemalla odotussaliin, jonka tunnistaa siksi saliksi, johon hän saapui tultuaan Englantiin. Syntyy ”menneen ajan imu”. Lukijalle selviää, että isä ollut poliittisesti aktiivi ja paennut Ranskaan Hitlerin jaloista. Äiti on joutunut gettoon ja sitä tietä keskitysleirille. Vähitellen hänelle selviää, miksi hän ei ole kyennyt luomaan pitkäaikaisia suhteita kehenkään eikä mihinkään. Hänellä ei ole menneisyyttä, hän ei ole mistään kotoisin. Mieli luhistuu ja toipuminen kestää kauan. Oman historian hidas avautuminen on kuvattu hienosti, kertojalle selviää samalla, millainen hän itse oikein on. Samalla lukijakin saa syyn pohtia oman taustansa vaikutuksia siihen, millainen elämä on ollut ja millainen ihminen on. Kirja on hieno sisäisen kehityksen kuvaus. Ihminen tarvitsee juuret, ilman niitä vaikeaa luoda omaa minuutta, seuraa fyysisiä ja henkisiä sairauksia. ”Melkein kaikki elämän ratkaisevat askeleethan me astumme jonkin epämääräisen sisäisen tuntemuksen ajamina.” Kirjassa edetään hitaasti, pääasia tuntemusten kuvauksessa. Jännitystä Austerlizista kuten muistakaan Sebaldin teoksista on turha hakea.

011-normal.jpg

Sebaldin kirjoissa ei ole kappalejakoa. Aluksi niitä vähän kaipailin, mutta nyt toisella lukemisella en enää lainkaan. Saturnuksen renkaat jakautuu osiin, joiden sisällöistä on alussa luettelo. Sekin käy pian tarpeettomaksi, miksipä tarkistaa etukäteen, mitä on tulossa. Huimaus on esseemäinen ilman, että tarinoilla on yhteyksiä. Teosten lopusta löytyvät tekstiin sisällytettyjen ranskan-, englannin- ja saksankielisten sanojen ja virkkeiden käännökset. On vaikea päätellä, miksi kirjailija on tällaiseen ratkaisuun päätynyt, jonkinlainen kuriositeetti se lienee. Teoksissa on paljon suttuisia, hämäriä kuvia. Joissakin kohdin kuva ikään kuin korvaa tekstin. Ryhdyin epäilemään, että kirjailija on löytänyt omaan elämäänsä liittyviä kuvia, joiden ympärille hän punoo tekstin saadakseen kuvat sovitetuksi kirjoihin. Osa kuvista on niin yllättäviä, että arvelen kirjailijan yksinkertaisesti viehättyneen niistä ja ottaneen ne siksi mukaan. Tarinahan saa niistä aina uusia yllättäviä käänteitä ja mukaan on pakko ottaa omalaatuisia taloja, kiinnostavia ihmisiä ja tapahtumia. Miten muuten selittää ruumisauton kuvan, jonka kirjailija sitoo tekstiin ilmoittamalla, että kulkija näki kadulla ruumisauton. Myös kummalliselle kadulle kaatuneelle kalansaaliille on ollut pakko sisällyttää tekstiin jotenkin järkevältä tuntuva tarina. Ihmettelin myös  valtaisan savupilven sisältämää kuvaa. Kuvan sisältävällä sivulla sitä ei mitenkään selitetä. Pari kolme sivua myöhemmin kirjailija kirjoittaa lukevansa lehdestä uutista Wiganin hirvittävästä kaivosräjähdyksestä. No siinähän se. Nautin suuresti tällaisesta mielikuvituksen käytöstä.

012-normal.jpg

Sebaldin kirjoissa lukija vaeltelee vanhojen rakennusten maailmassa ja kummallisissa maisemissa, majoittuu vanhoihin hotelleihin ja matkakoteihin, matkustaa usein junalla ja kulkee paljon jalan, tapaa outoja ihmisiä ja kuulee heidän tarinoitaan. Rakennusten, usein vanhojen linnojen kuvauksissa on mukana aina ympäristö, joka heijastelee kirjoittajan mielialoja. On viehättävää lukea tarinointia tyhjyyttään kumisevista huoneista, ikkunoista näkyvistä vuoristomaisemista, unettomista öistä ja ulkoa tulevista äänistä. Kertoja kulkee huoneissa, kaduilla ja kaupungeissa, joissa ei useinkaan ole ketään muita. Tuntuu kuin hän olisi Austerlizissä lähtenyt loputtomalle matkalleen, joka sitten jatkuu muissa teoksissa. Saturnuksen renkaissa ei ole lainkaan pitkään etenevää tarinaa, on poukkoilua puoleen ja toiseen. Kirjailija antaa useiden sivuhenkilöiden, talojen ja maisemien viedä mukanaan. Hän kertoo, mitä junan ikkunasta näkyy ja äityy siitä pitkiin tarinoihin. On paljon ränsistyneitä taloja, niihinhän sisältyy paljon kerrottavaa historiaa. Hotellien vastaanottovirkailijat tuntuvat olevan jotensakin omalaatuisia ilmestyksiä ja kertoja tuntuu kirjasta toiseen lepäävän sängyllä kädet niskassa pään alla. Tällaisia yhtäläisyyksiä lukija bongailee.  Ilahduin kun Huimauksen eräässä kohtauksessa kertoja syö leipäkeittoa, olen kuvitellut, että sitä on syöty vain minun kotiseudullani entisaikaan.

013-normal.jpg

Hauska Sebald ei ole. Lukeminen etenee joskus hitaanlaisesti. Kesken tarinan kerronnan Sebald pysäyttää ajatuksen jollakin syvällisellä pohdinnalla. Miettimään jäin esimerkiksi liikenteen kuvausta: ”Vuosien myötä olen tullut siihen tulokseen, että tästä pauhinasta syntyy nyt se elämä, joka tulee meidän jälkeemme ja tuhoaa meidät hitaasti, aivan niin kuin mekin tuhoamme hitaasti sen, mikä on ollut olemassa kauan ennen meitä.” Samoin Saturnuksen renkaissa: ”Itä on yhtä kuin näköalattomuus.” Esimerkkejä hän ottaa mm. Amerikasta ja Brasiliasta, voisi niitä löytyä Suomen sisältäkin. Kirjojen päähenkilön ammatti ei minulle nyt toisellakaan lukemisella selvinnyt, vaikka tuntuu kuin kaikissa kirjoissa kuljeskelisi saman henkilö. Tuntuu kuin teoksissa vain osittain oltaisiin menossa johonkin tietoisesti valittuun päämäärään. Joskus ollaan liikkeellä päämäärättömästi, joskus mennään katsomaan jotain muistiin putkahtanutta kohdetta, joka tuo matkaan hivenen määrätietoisuutta. ” …tein muistiinpanoja kohta loppuvan matkani vaiheista, Bad Kissingenissä kaikenlaisiin tutkimuksiin kuluneista päivistä, Badenissa kokemastani paniikkikohtauksesta, venematkasta Zurihinjärvellä, onnenpotusta Lindaun kasonolla, käynnistä Munchenin Alte Pinakothekissa ja pyhimyskaimani haudallaNurnbergissä… Ja kun kaikkiin liittyy ihmisiä, rakennuksia maisemia jne, niin kyllähän siinä jutun aihetta riittää”, toteaa kirjailija Saturnuksen renkaissa.

Juutalaisuus putkahtelee teoksissa pitkin matkaa, usein kuivan huumorin säestämän. Voi olla siis myös ¼ juutalainen, joka on kuitenkin juutalainen, koska on vain ¾ arjalainen. ”Ryhdyin monenlaisiin toimiin – tietoisiin ja tiedostamattomiin – jotta voisin pysyä immuunina sekä vanhempieni kärsimyksille että omilleni, ja taisin onnistua edes ajoittain säilyttämään henkisen tasapainoni syrjäänvetäytyneessä elämässäni, mutta nuoruusvuosieni tragedia kasvatti minuun niin syvät juuret että se myöhemmin kaikesta huolimatta saattoi lähteä versomaan.”

Huimauksen loppupuolella matkaaja alkaa olla jo todella uupunut, vaikka onhan hän ollut sitä aiemminkin. ”… jos minulla tuolla hetkellä ylipäätään oli tajuista elämää, toistuivat vain sanat ”Lounais-Saksan hallintoalue, ”Lounais-Saksan hallintoalue”, kunnes parin tunnin asteittain pahenevan kidutuksen jälkeen tulin siihen tulokseen, että aivoni olivat alkaneet lopullisesti pehmentyä.” Voisiko olettaa, että Sebaldin vaeltelu nyt loppuu, koska Huimauksen lopussa lukee ”Loppu”?