Nyt olen tarttumassa aiheeseen, josta on vaikea kirjoittaa sellaista, jota mahdollinen lukijani ei jo tietäisi. Tarkastelen Hella Wuolijokea neljän teoksen näkökulmasta ja yritän mahdotonta eli jonkinlaista synteesiä kirjoista. Ensimmäisenä luin Teatterimuseon myyntipöydältä käteeni tarttuneen vuonna 2000 julkaistun Pirkko Kosken Kaikessa mukana, Hella Wuolijoki ja hänen näytelmänsä. Siitä muistui mieleeni kotimaisen kirjallisuuden opiskeluajoilta hyllyyni jäänyt Jukka Ammondtin 1980 julkaistu väitöskirja Niskavuoren talosta Juurakon torppaan. Sen jälkeen oli tietenkin pakko vertailukohdan saamiseksi lukea uudelleen 2006 julkaistu Erkki Tuomiojan Häivähdys punaista, Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa. Tuomiojan teos innoitti tilaamaan kirjastosta vielä Vappu Tuomiojan muistelut Sulo, Hella ja Vappuli. Kaikilla teoksilla on erilainen tavoite. Koski kirjoittaa perusteellisesti näytelmätuotannosta, mutta paljon myös Wuolijoen henkilöhistoriasta. Ammondt sanoo tavoitteekseen tarkastella Wuolijoen yhteiskunnallista ideologiaa ja selvittää, miten tämä heijastuu hänen näytelmiinsä. E. Tuomioja taas käsittelee Murrikin kahden tyttären, Hellan ja Salmen poliittista toimintaa ja Wuolijoen tuotantoa vain vähän. Hellan tytär Vappu muistelee äitiään vuosilta 1911-1945. Kirjoittajista Koskella ja latinaksi laulavalla Ammondtilla on professoritausta ja kyllä E. Tuomiojaakin voi tutkijaksi kutsua, Häivähdyshän sen osoittaa. V. Tuomiojan kirja koostuu suuresta määrästä kirjeitä, joiden ohella hän jutustelee äidistään.

Onko Hella Wuolijoki mielenkiintoinen persoona? Minulle on! Hän oli virolaisesta suomalaiseksi kasvanut kosmopoliitti, jonka liikkuma-ala ulottui puukaupasta teatteriin. Hän oli ristiriitainen ja helposti syttyvä persoona, ennakkoluuloton suhteissaan muihin ihmisiin. Hän oli kommunisti, joka rakasti rahaa. Hän puhui seitsemää kieltä. Hänellä oli syvä sympatia köyhää väkeä kohtaan, mutta hän liikkui rikkaiden joukossa kuin kotonaan. Hänen oli vaikea löytää todellista aatteellista kotiaan, mistä syystä vastakkaiset aatesuunnat epäilivät hänen vaikuttimiaan. Hän piti miehistä ja rakastui helposti eikä avioliitto ollut esteenä uusille miessuhteille. Hän halveksui tiukkoja sääntöjä ja ylitteli aitoja mielensä mukaan. Hän piti ovia auki ystäville ja melkeinpä vihollisilleenkin. Äitinä hän ei ollut erityisen lämmin, E. Tuomiojan mukaan hän toimi pikemminkin lamauttavasti tyttärensä taiteellisen lahjakkuuden kehittäjänä. Tyttären kuva äidistään ei ole kaunis; hän oli falski, ironinen, laskelmallinen, epälooginen, epäluotettava, saita ja ilkeäkin, mutta toisaalta antelias, empaattinen, suurpiirteinen ja auttavainen. Kirjailija, poliitikko, tilanomistaja, kauppias, radiojohtaja, joka taisteli muiden etujen puolesta pitäen samalla tiukasti huolen omista eduistaan. Hän oli vallankäyttäjä, häntä käytettiin poliittisesti hyväksi ja hän käytti ihmisiä hyväkseen. Kirjoittajat ovat kuvanneet hänen poliittisuuttaan subjektiiviseen tunteeseen perustuvasti, vaikka E. Tuomioja osoittaa, että teoreettinen puolikin on hallussa. Kriittisimmät paperit hänen vakoilijataustansa todelliseksi osoittamiseksi jäivät hänenkin tavoittamattomiin. Yhteys Bertholt Brectiin on kiintoisa. Wuolijoen kohtaamista ihmistä saisi mielenkiintoisen kavalkadin, Maxim Gorgista Joseph Staliniin. Eino Salmelainen on sanonut, että Hella tuppautuu kaikkialle ja siksi hän on erinomainen näytelmäkirjailija. E. Tuomioja on samaa mieltä tuppautumisesta. Poliisin raportti vuodelta 1935 luonnehtii Wuolijokea seuraavasti: ”H. W. on erittäin kyvykäs ja tarmokas nainen ja liikeihminen, jolla on myös monipuolisia kirjallisia ja taiteellisia harrastuksia. Hän on liikeasioissa moraaliton ja pettää bolshevikitkin. Häntä ei liene pidettävä varsinaisena kommunistina eikä osallistune SKP:n toimintaan.” 

Wuolijoki kutsui itseään valkoiseksi varikseksi, hänhän liikuskeli politiikassa mutta erityisesti liikemaailmassa useimmiten ainoana naisena miesten keskuudessa. E. Tuomioja sanoo, että hän osasi käyttää naisellisuuttaan hyväkseen omaa etuaan tavoitellessaan. Hän ihaili Minna Canthia ja tiettyjä yhtäläisyyksiä heistä löytyykin, kumpikin joutui liikenaisena rikkomaan perinteisen naisen roolin. Näytelmäkirjailijana Wuolijoki teki läpimurron vasta 50-vuotiaana Niskavuoren naisilla. Näytelmissä oli kyse vallasta, mutkikkaista rakkaussuhteista sekä perinteen ja uuden ajan törmäyksistä. Jotenkin tuntuu kuin Ammondt vetäisi liian suoria johtopäätöksiä Wuolijoki-persoonan ja hänen näytelmiensä henkilöiden välillä. Hän yrittää todistaa, että Wuolijoen maahenkisyys ja suhde yhteiskuntaan on yksi yhteen Juurakon Huldan tai Justiinan kanssa. Ja jos se ei näytä olevan, Ammondt toteaa, että Wuolijoki ei ole onnistunut luomaan sankarittariaan vastaamaan hänen yhteiskunnallista näkemystään (siis sitä, jonka Ammondt on väitöskirjansa alussa rakentanut). Koski toteaa, että elävässä elämässä on malleja, mutta avainhahmoiksi niitä ei voi sanoa. Näytelmien miehet olivat usein heikkoja luonteita, mitättömiä nahjuksia ja juoppouteen taipuvaisia, naiset vahvoja, epäsovinnaisia, inhimillisiltä ominaisuuksiltaan ylivertaisia.

Kosken kirja on erittäin taitavasti ja kiinnostavasti kirjoitettu. Siinä on riittämiin tietoja Wuolijoesta ja hänen persoonansa yhteyksistä näytelmiin. Hän ei kuitenkaan tee ihan niin suoria johtopäätöksiä elämän ja näytelmien välillä kuin Ammondt tekee. Koski kuvaa kiinnostavasti sitä, kuinka Wuolijoen näytelmillä monen teatterin talous pelastui. Pääasiallisesti hänen näytelmiensä ensiesitysoikeus oli joko Kansanteatterilla (nykyinen Helsingin kaupunginteatteri) ja Tampereen työväen teatterilla. Koski toteaa, että Wuolijoen asema vaikutti näytelmien taiteellisuutta enemmän. Kansallisteatteriin hänen oli vasemmistolaista ideologiaa tunnustavana vaikea päästä. Kosken kirjaa lukiessa saa samalla kiintoisaa tietoa 1900-luvun alkupuolen teatterimaailmasta ja siitä, miten teattereiden ohjelmapolitiikka muodostuu. Wuolijoen näytelmillä koeteltiin teattereita. Kosken kirjasta löytyy paljon kuvauksia teatterien ohjaajista. Olavi Paavolainen saa paikkansa teoksessa, Wuolijoki arvosti häntä, mutta tytär piti Paavolaista ärsyttävän teennäisenä (mitä hän olikin!). Näyttelijöitä tietysti vilahtelee tuon tuosta. Minusta on aina mielenkiintoista löytää yhteyksiä eri taidelajien ja taiteilijoiden kesken. Tuntuu kuin joku ihan kuin minua varten avaisi tällaista kiinnostavaa maailmaa! Paavolaisen löytyminen oli minulle erityisen ilahduttavaa. Elmer Diktoniuksenkin rakkauselämä tulee käsitellyksi ja Eino Leinoa sivutaan siellä täällä ja Aino Kallas oli ystävä. On kuin tapaisi tuttuja kadulla. Erityisesti Wuolijoen salongissa vilahtelee historiasta tuttuja henkilöitä, heistä kertoo erityisesti E. Tuomioja. Missä on tämän päivän salonki, jossa eri aatesuunnista tulevat, kotimaiset ja ulkomaiset vaikuttajat tapaavat, kulttuuri-ihmiset ja poliitikot? Yökerhoissako?

Onkohan se jonkinlaista turvallisuushakuisuutta, kun pitää kerta toisensa jälkeen takertua samoihin historiallisiin ihmisiin. Pidin tavattomasti Kosken kirjasta. Ammondtin kirjaa tietysti rasittaa -  tekee sen harrastelijalukijalle hivenen raskaaksi - sen akateeminen muoto, on osoitettava lukeneisuutta. E. Tuomiojan kirja on Wuolijoen poliittisen elämän tarkastelussa ja analyysien teossa tietysti ylivoimainen Ammondtiin verrattuna. Hänen politiikkaa koskeva tekstinsä on todella varman tuntuista Ammondtiin verrattuna, mutta Ammondthan onkin kirjallisuus- ei politiikantutkija. Toki E. Tuomiojalla on ollut paljon enemmän lähteitäkin käytettävissä, vaikka ei Ammondtinkaan lähdemateriaali vähäinen ole. Ammondt siis tarkasteli, miten näytelmien henkilöhahmot edustavat kirjailijan elämää ja elämänkokemuksia. Kosken näkökulma oli avarampi, vaikka hänkin käsitteli Wuolijoen maailmankatsomuksellisia kysymyksiä. V. Tuomiojan kirjaa luki välistä järkyttävänä todistuskappaleena tyttären riittämättömyydestä äidilleen. Samaakin sisältöä kirjoissa on paljon. Tämän päivän vaikuttajien näkökulmasta on kiintoisaa, miten virolaista alkuperää edustavasta henkilöstä tuli keskeinen poliittinen vaikuttaja Suomessa. E. Tuomioja osoittaa myös, miten samaa alkuperän omaavasta tuli keskeinen vaikuttaja myös Englannin kommunistisessa liikkeessä. Eikä tuolloin puhuttu mitään globalisaatiosta! Olisi kiintoisaa analysoida näiden lisäksi muitakin, ajattelin, mutta sitten heräsin ja kysyin itseltäni, että miksi ja kenelle, enkä löytänyt vastausta. Eiköhän tämä riitä tästä aiheesta?

Jatkoin kuitenkin lukemista Loistavalla Olavi Paavolaisella, jonka on kirjoittanut Matti Kurjensaari. Wuolijokihan luki näytelmiään Paavolaiselle ja palkkasi hänet radioon. Oli kiintoisaa lukea samaan aikaan ajoittuvaa kirjaa, joka kuitenkin käsittelee suomalaista taide-elämää ja vain vähän politiikkaa. Outo persoonahan Paavolainenkin oli, kulttuurikriitikko, kulttuurireportteri, aikakauslehtikirjoittaja, esseisti, mainosmieskin, joka sodan aikana työskenteli Marskin esikunnassa. Loistava kirjailija hän ei Kurjensaarenkaan mukaan ollut, vaikka romaanista paistaa tavaton ihailu kohdettaan kohtaan. Näin vanhat kuin minä muistavat Kotiliedestä mainoksen Silo luo suloa, yllättäen selvisi, että se on Paavolaisen kynästä. Wuolijoki ja Paavolainen olivat sukulaissieluja, epäsovinnaisia, jotka vielä suuresti nauttivat herättämästään huomiosta.