Eeva Joenpellon (1921-2004) syntymästä tulee kesällä kuluneeksi 95 vuotta. Heti alkuun on tunnustettava, että minulla on ollut vaikeuksia Joenpellon kanssa. Monista hänen kirjoistaan olen pitänyt, erityisesti hieno mies Mülleristä ja tietysti Lohja-sarjan kirjoista. Nuoruudessa kirjallisuutta opiskellessa tuskastuin kuitenkin hänen jatkuvaan naisten lehtien sivuilla olemiseen. Kyllähän minä tiedän, että kirjailija ja hänen kirjansa ovat kaksi eri asiaa niin kuin ovat järki ja tunne. On siis selkeästi sanottava, että hän on upea kirjailija, eräs maamme merkittävimmistä. Upea on myös Helena Ruuskan hänestä kirjoittama elämäkerta Elämän kirjailija Eeva Joenpelto. Se suorastaan pakotti minutkin koneen ääreen kirjoittamaan nämä muutamat sanat.

Joenpelto%201.jpg

Tulin lukiessani verranneeksi Ruuskan elämäkertateosta Panu Rajalan kirjoittamaan F.E. Sillanpää, Nobel-kirjailijan elämä 1888-1964. Rajalan teos on paljon laajempi ja sisältää enemmän teosten analyysiä. Ruuska kuitenkin nivoo Joenpellon teokset mainiosti osaksi elämäkerrallista kerrontaa. ”Miten elämä siirtyy kirjallisuudeksi ja kirjallisuus elämäksi”, kuten hän otsikoi esityksensä 8.2.2016 Helsingin yliopiston alumnien kirjallisuuspiirissä. Ruuskan kirja on näin mielenkiintoisempaa luettavaa kuin Rajalan kirja. On tietysti rohkeata lähteä tekemään tällaista vertausta, ovathan tarkastelun kohteetkin hyvin erilaisia. Näin tulin nyt kuitenkin tehneeksi. Hyvän kuvauksen kirjailijaelämästä nämä kaksi elämänkertaa kuitenkin antavat, kumpikin kirjoitti paljon, kumpikin pyöritti omaa kustantajaansa miten lystäsi, kumpikin taisteli julkisuuden kanssa, nautti ja taisteli. Sillanpää vain joutui kirjoittamaan paljon enemmän suorasta rahantarpeesta kuin Joenpelto. Toisen rinnastuksen ikätarkastelussa teen toiseen suuntaan eli nuorempaan Sofi Oksaseen. Myös siinä on kirjailija, joka on osoittanut, miten elintärkeää kustantajalle on suhde kirjailijaan, josko myös kirjailijalle suhde kustantajaan. Sekä Joenpelto että Oksanen on käyttänyt ja näyttänyt valtaansa, Oksanen jättäen suuren kustantamon, Joenpelto vaikuttaen siellä sisällä aina hamaan kuolemaansa saakka.

Ruuska kirjoittaa hyvin ja sujuvasti. Hän luo hienosti samanaikaisesti kuvaa niin kirjailijasta, kustannusmaailmasta, julkisuudesta ja jopa laajemmin yhteiskunnasta, jossa kirjailija elää. Tämä on hänen toinen elämäkertansa. Alumnien kirjallisuuspiirissä hän sanoi ikään kuin ajautuneensa elämäkertoihin. Hän teki väitöskirjansa Marja-Liisa Vartiosta, kirjoitti tästä elämäkerran ja innostui genrestä. Kustantajan vinkki sitten ohjasi hänen Eeva Joenpellon pariin ja elämäkerta syntyi kahdessa vuodessa. Joenpellosta oli Tiina Mahlamäki kirjoittanut vuonna 2007 peruselämäkerran, jota en ole lukenut. Ruuskan antama kuva Joenpellosta on rehellinen vaikka paisutuksia suuntaan tai toiseen, vaikka ymmärrän, että kirjailijan persoonaa ei ole ollut aina ihan helppo tulkita. Materiaalia, käsikirjoituksia, lehtiartikkeleita, kalentereita, kirjeitä, kortteja on ollut paljon. Vaikeusasteita työhän tuli siitä, että monista asiakirjoista oli päivämäärä poistettu.

Joenpelto%202.jpg

Eeva Joenpelto on ollut näkyvä, räiskyvä persoonallisuus, itsetietoinen taistellen kuitenkin lähes koko elämänsä ajan kirjailijaminuutensa kanssa. Koulu meni miten meni, opinnot yhteiskunnallisessa korkeakoulussa samoin, opiskelu ei häntä kiinnostanut. Hän luki valtavasti läpi elämänsä. Hän toimi lehtinaisena ja sodan aikana Maan romussa, jossa keräsi materiaalia sodan rahoittamiseksi. Kirjailijauransa alussa hän oli kotiäiti, joka hoiti kotiaan ja kasvatti kahta poikaansa Helsingissä keräten samalla materiaalia romaaneihinsa. Niitä hän sitten kirjoitti kesäisin Sammatissa. Joenpelto oli tarkka ulkoisesta olemuksestaan ja loi itsestään brändiä niin kuin nykyisin sanottaisiin. Hänen elämänsä ei ollut helppo, se on ollut ”kuoleman kanssa elämistä” hänen omia sanoja käyttäen. Kaksi vanhempaa veljeä kuoli ihan pienenä ja sisar 13-vuotiaana, vanhempi veli kaatui sodassa. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän koki olleensa äidilleen ainainen kakkonen, jonka veli pyhitetään vielä kuoleman jälkeen. Vanhin poika teki nuorena itsemurhan ja nuorempi kuoli 40-vuoden tienoilla syöpään. Ero miehestä Jarl Hellemanista oli katkera tämän löydettyä toisen naisen. Joenpelto ei halunnut erota, hän luotti avioliittoinstituutioon. Kuva-albumeista oli kaikki aviomiehen kuvat revitty pois, samoin kaikki yhteiselämää kuvaavat dokumentit on kirjailija tuhonnut. Ruuska oli kuitenkin löytänyt Hellemanin kirjeitä Joenpellolle vuosilta 1944-46. Hän oli varma, että kyse oli rakkaudesta ja suuresta kiintymyksestä. Erovaihe oli kuitenkin tavattoman kivulias.

Tässä ei ole syytä analysoida Joenpellon laajaa tuotantoa, kaiken voi lukea Ruuskan kirjasta. Minua elämäkerrassa viehätti kirjailijaksi kasvamisen kuvaus. Kustannusalalla työskennelleellä Hellemanilla oli suuri vaikutus siihen, että Joenpellosta tuli kirjailija, sanoo Ruuska. Ensimmäisenä ilmestyi pari salanimellä kirjoitettua viihdekirjaa puhtaasti ansaintatarkoituksessa. Tuolloin viihdekirjallisuuden ja ns. korkeakirjallisuuden välillä oli vielä suurempi juopa kuin nykyisin. Hänen tyylinsä oli laveaa proosaa, se keskittyy ihmisiin ja ihmisten välisiin suhteisiin. Hän kirjoittaa Lohjan murteella, mistä kaikki eivät pitäneet. Hän ei ollut ns. modernisti. Hän tunsi uransa alkupuolella olevansa vääränlainen ja elävänsä väärään aikaan. 1960-luvulla olisi pitänyt olla puolesta tai vastaan, silloin kirjoitettiin paljon pamfletteja. Hän kuvaa sisarussuhteita ja hänellä on paljon vahvoja naisia. Vahva nainen taipuu, mutta ei taitu. Romaanissa vahva nainen hankkii jopa omat silmälasit ja hampaat, kun kerran pitää hankkia, eikä tyydy lainaamaan niitä mieheltään. Vahva nainen pitää päänsä, kuten kirjailija itsekin. ”Eeva aina pärjää”, oli äitikin sanonut. Joenpelto pyrkii kuvaamaan myös köyhää väkeä, vaikkei siihen itse kuulunut. Luokkakysymys oli tuohon aikaan tärkeä.

Ruuska.jpg

Omakohtaiset ja perheen asiat siirtyivät romaaneihin vasta 1980-luvulla romaanissa Jottei varjos haalistu. Isä oli menettänyt maatilan epäoikeudenmukaisessa perinnönjaossa ja Joenpelto kasvoi kauppiaan tyttärenä. Lohja-sarjasta menestys alkoi, hän sai kaikki mahdolliset palkinnot, lopulta aina Finlandia-palkintoa myöten. Palkinto tuli kirjasta Tuomari Müller, hieno mies. Ruuska antaa kiintoisan kuvan kirjailijasta, joka sekä toivoo palkintoa että pelkää kisaan lähtemistä ja häviämisen mahdollisuutta. Rajala osoitti Sillanpään elämäkerrassa, miten tiivis suhde kustantajalla ja kirjailijalla voi olla. Sillanpään velka WSOY:lle kasvoi huimiin mittoihin, jonka vasta Nobel-palkinto korvasi. Kirjailijalla ei ollut varaa vaihtaa kustantajaa eikä kustantajalla päästää kirjailijaa menemään. Tällainen suhde WSOY:lla oli myös Eeva Joenpeltoon. Hän oli kustantajalle oikea kultakimpale. Toisaalta tuli Joenpellolle sitä kautta myös eräs merkittävimmistä tukijoista, kustannusjohtaja Ville Viksten. Joenpelto pyöritti kustantamon miehiä, miten halusi. Ruuska arveli, että Joenpellon suuri kiinnostus kustannustoimintaan johtui myös siitä, että hänen miehensä oli ollut kustantaja. Kun ero tuli todelliseksi, kiinnostus kohdistui laajemmin omaan kustantajaan.  

Elämäkerrassa on paljon mielenkiintoista pohdintaa kirjailijan luonteesta. Joenpeltoahan on pidetty vahvana ja jopa kovana ihmisenä. ”Eeva ihmettelee, miksi niin usein ajatellaan, että voimakas ihminen on aina myös kova ihminen. Tai että vain heikko nainen voi olla naisellinen”. Siinäpä fundeeramista tähänkin päivään. Kovuudesta on elämäkerrassa kyllä monia todisteita. Aviomieskin oli todennut, että Eevan kanssa pärjää parhaiten pysyttelemällä mahdollisimman kaukana. Joenpellon romaanihenkilöillä oli näyttämisen halua ja kyllähän sitä oli kirjailijalla itselläänkin. Ruuska mainitsi esityksessään, että ehkä suuren Vares-Kantolan talon rakentaminenkin oli eräänlaista näyttämistä siitä, että isä oli vääryydellä menettänyt perimysoikeuden isoon Joenpellon kartanoon. Kartano kiinnostikin sitten lehdistöä, Joenpeltohan oli varsinainen naistenlehtien lemmikki. Hänellä oli aina sanottavaa ja mielipide joka asiaan, aina vain ei voinut olla varma, puhuiko hän totta vai ei. Lohja-sarjan aikaan hän oli ”ylivertainen suomalaisen kirjallisuuden kentällä. Ja toki hän käyttäytyi kuin ylimys.” Joenpelto ajoi ahkerasti kirjailijoiden asemaa ja toimi aktiivisesti heidän järjestöissään. Vanhemmalla iällä hänellä oli todellista valtaa paitsi omassa kustantamossaan WSOY:ssä niin myös laajemminkin. Saihan hän Turun moottoritienkin kauemmas kulttuurimaisemasta, vaikka samaa asiaa olivat ajaneet monet muut. Menestyminen aiheutti kateutta ja runsas esilläolo houkutti ihmisiä. Joenpelto joutui 1970-luvulla suoranaisen häirinnän kohteeksi. Nykyään sitä sanottaisiin vihapuheeksi. Kirjailijan loppu ei ollut kaunis, niinhän usein käy. hän jäi yksin. ”Arkussa makasi vainaja, joka ei ollut elinaikanaan puhunut läheisilleen töistään, eikä kollegoilleen läheisistään. Kirkonpenkissä istui toisilleen vieraita ihmisiä ja heille kaikille Eeva Joenpelto jäi lopulta mysteeriksi.”

Kirja on myös kaunis, alussa muutaman kuvan sarja ja keskellä tekstiä musta-valkoisia kuvia. Kuvittajan ratkaisu oli ollut, että mukana on vain Joenpeltoa esittäviä kuvia, ei esimerkiksi kuvia kirjeistä tai muusta materiaalista. Kirja on monin tavoin nautittava hyvin poikkeuksellisen ihmisen elämäkerta. Joenpellon kiinnostavuutta osoittaa se, että yliopiston alumnien kirjallisuusillassa oli yli 100 kuulijaa. Paikalla oli jopa henkilö, jonka pappina toimineen isoisän luona Eeva Joenpelto oli koululaisena asunut veljensä kanssa. Tarinan mukaan Eeva oli ollut nenäkäs, ylimielinen, toisista piittaamaton nuori nainen, joka tupakoi salaa. Itse olen entisenä kirjallisuuden opiskelijana ylpeä siitä, että näin hänet promovoitavan Helsingin yliopiston kunniatohtoriksi vuonna 1982.