Joel Haahtela on minulle uusi tuttavuus, vaikka teoksia on aina vuodesta 1999 lukien. Romaani Katoamispiste on ilmestynyt tänä vuonna ja varasin teoksen kirjastosta jo kuukausia sitten. Nyt tuli ja luin. Netistä selvitin, että kirjailija on myös lääkäri, niin myös romaanin minä. Ihastuttavan rauhaisa kirja Alakosken jälkeen, jotenkin häilyvä ja unenomainen. ”Maailma ajelehti koditonta tavaraa, talot jäivät tyhjiksi, lauseet kesken.” Lievää jännitystä romaanissa on, mutta ei niin, että yllätyksiä erityisesti odottaisi. Kirjassa on paljon aukkoja, toiset täydentyvät kerronnan edetessä, toiset jäävät lukijan mielikuvituksella rakennettaviksi. Tuntuu kuin koko ajan sataisi tai ainakin sateen uhka väijyy tapahtumien yllä. Sade ja syksysää luovat melankolisen tunnelman, suru ei ole murskaavaa, mutta askelta se hidastaa ja saa lukijan varuilleen. Tekstiä lukee viipyillen.

Romaani on monitasoinen. Päähenkilö tapaa naisen Magdan, joka on tullut etsimään miestään, josta on jo eronnut. Kirjailija haluaa auttaa. Hän huomaa naisella Raija Siekkisen kirjan, joka edelleen vie päähenkilön pohtimaan paitsi Magdan miehen kohtaloa myös Siekkisen kohtaloa. Mukaan sekoittuu oma elämä, muistelot ja rauenneet toiveet ja vielä kirjailijuuden problematiikka, kykenemättömyys  kirjoittaa. Kaikki langat lopulta kietoutuvat yhteen, mutta en kerro, mikä on tarinan loppu. Kirja on ihastuttava faktan ja fiktion sekoitus, on todellinen Raija Siekkinen, on olemassa oleva kirjailijaYves Navarre, on tuttuja tapahtumapaikkoja, ne antavat vahvan faktan tunnun, tarinan jännitysnäytelmämäinen eteneminen yhdistää sen fiktioon.

Haahtelan kieli on ilmaisuvoimaista ja kaunista, hätäilemätöntä. Puolipisteiden runsas käyttö on kuin tauot Segerstamin johtamassa musiikissa, pysähdy hetkeksi ennen kuin riennät eteenpäin. ”Sade oli yöllä lakannut ja korkealla taivaalla ajelehti harmaita pilviä, kuin unen viimeiset rippeet.” Luvuilla on otsikot, tarpeettomat mielestäni. Turhaan ohjaavat ajatuksia etukäteen johonkin henkilöön tai tapahtumaan. Kyllähän se vähitellen selviää, mikä on kulloinkin kerronnan kohde. Tyylikeino varmaan. Tunnelman kuvaukseen yhdistyy usein laajempi näkökulma. ”Alhaalla kolahti, ja pian kuulin vaimeat askeleet, jotka pysähtyivät kerrosta alemmas. Lukko rapisi, ulkona pihlajanmarjat olivat kypsiä ja pulleita, ne putoilivat maahan, pian tulisi talvi.” Oivaltavia metaforia siellä täällä. ”Näin kuinka sateenvarjo teki viimeisen uhkarohkean nousun, kuin lyhyen elämän lakipiste, sen odottamaton loisto.” Tunnelmakuvaukset ovat hyvin aistivoimaisia haju- ja ääni-ilmauksineen. ”Kello tikitti seinällä, Jeesuksen käsi viipyi miehen päällä, ihmiset olivat jääneet ikuiseen odotukseen.”  ”; kun haistoin vanhan paperin tunkkaisen lemun, kirjaliiman tuoksun, poltettujen savukkeiden pinttyneen hajun, unohduksen tunnun.” Haahtela käyttää myös ihan omia termejään, kuten hajuelma, ”märkien takkien pisteliäs hajuelma”.

Jonkinlainen voimattomuuden tunne on vallitseva. Ollaan tomerasti ottavinaan asioita haltuun, mutta tapahtumat etenevät omalla painollaan. ”; että asiat vain tapahtuivat, ettei niihin voinut kovin paljon vaikuttaa, että maailma oli ja tuli vastaan, ja se oli hyväksyttävä sellaisenaan; että jokainen oli yksin, eikä ollut muuta mahdollisuutta kuin nousta aamulla ylös, pukea päälle, astua kadulle, kävellä muiden joukossa, vakaasti, katsoa mihin se johtaa.” Ja mistä se Vermeer taas putkahtaa sivuille, eihän tässä mistään Proustia olla lukemassa? Teksti sisältää monia hypähdyksenomaisia pieniä kertomuksia, jotka herättävät uneliaasta menosta.

En lukenut kirjaa minään Raija Siekkisen elämäkertateoksena, vaikka siinä varmaan paljon ihan faktaa onkin. Hänen kuoleman jälkeen käytiin julkisuudessa debattia kirjailijan saamasta kritiikistä ja sen puutteesta ja muistan siitä puhutun myös Vaasan LittFestissä pari vuotta sitten. Haahtela kuitenkin taitavasti etäännyttää tarinansa, niin että keskeiseksi mielessä tulee tapahtumaketjun tunnelma ja kuvaus, ei se, mikä siinä on totta ja mikä ei. Kannattaa lukea. Miikka Vaskolan maalaukset sopivat mielestäni hyvin romaanin tunnelmaan, jossa mikään ei oikein piirry terävänä esiin ja kudoksen realismi jää katsojan itsensä ratkaistavaksi, myös tilan väljyys tukee romaanin jättämää vaikutelmaa.