Kuvittelin kunnianhimoisesti, että lukisin kaikki Finlandia-ehdokkaat peräjälkeen ja kirjoittaisin vaikutelmiani. Mitä vielä, vasta nyt ollaan päätöksessä. Tosin Rosa Liksomin Hytti nro 6 on lojunut pöydällä jo pidempään, en ole vain saanut luetuksi. Aina tuntuu jonkun muun kirjan laina-aika olevan lähellä umpeutumista. Kristina Carsonin William N. Päiväkirja –teoksesta ja Eeva-Kaarina Arosen Kallorummusta kirjoittelin jo 27.12.2012. Sen jälkeen luin joskus alkuvuodesta Laila Hirvisaaren Minä Katariinan, Laura Gustafssonin Huorasadun ja Jenni Linturin Isänmaan tähden. Kyllähän Hirvisaari hyvin kirjoittaa, ei siinä mitään, ja historiatietoakin on vaikka muille jakaa, mutta en vain pitänyt kirjasta. Ei maha mitään.

Jenny Linturin Isänmaan tähden ei ole sotakirja, vaikkakin kirja sodan runtelemista ihmisistä. Kirja on mielenkiintoisesti kirjoitettu, vuorotellen mennyttä aikaa päivämäärät lukujen alussa ja nykyhetkeä. Miehiä, kavereita, sukulaisia, joista osa lähti Saksaan taistelemaan natsien joukoissa. Porukka värvättiin salaisella operaatiolla. Yksi miehistä kävi sotansa Suomessa, se ei ollut kummoinen kokemus, niin annetaan kirjassa ymmärtää. Mukana kirjassa on miesten naisystäviä ja vaimoja. Linturi kirjoittaa taisteluista, taisteluiden muistoista ja houreista unen ja valveen rajalla. Sota-aiheesta huolimatta minulle kirja oli ennen kaikkea kuvaus vanhuudesta, ajasta, jossa menneisyys sekoittuu nykypäivään.  Teksti tuntui paikoin hauskalta, mutta se ei naurattanut. Kyse on siitä, ettei mennyttä voi jättää taakseen, se kulkee koko ajan mukana.

Virkkeet ovat lyhyitä ja kirja on helppo lukea. Nuoren naisen ote sotaan on kiintoisaa. Olisiko ikä vaikuttanut siihen, että kauheimmatkin kohdat tuntuivat jotenkin pintapuolisilta. Vaikka teksti oli vetävää ja hyvää, se ei koskettanut kovin syvältä. Minun mielestäni siis. Sodan kuva ei ole kaunis, ei oltu varsinaisesti ”pahoissa paikoissa”, oltiin pahoja.

Laura Gustafsson Huorasadusta en minä nyt ihan mieltäni pahoittanut, ihmettelin kyllä. Kirjassa on jumalia ja brutaalia arkielämää sekaisin. Onhan siinä ajan kuvaa, mutta onko kestävää kirjallisuutta, ajattelin lukiessani. Tuskin. Kirjailija on kirjoittanut näytelmiä ja opiskele dramaturgiaa Teatterikorkeakoulussa. Draamahan kirjassa on, irti hakattuja päitä, sisäelinten syöntiä ja tietysti sitä huoraamista. Kirjailijasta saa hyvän kuvan, kun katsoo näitä sivuja. Olen liian vanha tällaiseen kirjallisuuteen, enkä yritä edes esittää ymmärtäväni.

Rosa Liksomin Hytti nro 6:sta pidin tavattomasti. On ihan siinä ja siinä, ettenkö sanoisi, että oikea kirja voitti palkinnon. Hieman kyllä tuo William N. pistää ajattelemaan. Onneksi ei tarvitse antaa järjestysnumeroita, parhaita nämä kaksi kuitenkin olivat. Nousee Kallorumpu tosin sinne ihan perään.

Hytissa matkustetaan junalla läpi laajan Venäjän, kuten varmaan jokainen mahdollinen lukijani jo tietää. Päähenkilöistä kirjailija käyttää käsitteitä tyttö ja mies, nimeltä mainittuja junapalvelijoita on pari kappaletta mukana. Kyllä Liksom radanvarren asemat tuntee ja Venäjänmaata enemmänkin. Kuvaus on herkullista, se ei ihannoi, vaikka tyttö on maahan ja Mishaan rakastunut. Liksom on ilmaisussaan runsas, niin kuvataiteessa, installaatioissa kuin tässäkin. Venäjää ja venäläisiä kuvaavia käsitteitä tulee hyvinkin parin sivun luettelo, kaikki ilmaisuvoimaisia. Mies on karkea, mutta lopulta hyväntahtoinen. Kuvaus kahden tuntemattoman tunkemisesta samaan hyttiin, joista toinen on vielä armoton juoppo, ja heidän vähittäisestä lähentymisestään on herkullista luettavaa. Matkan kaikkein tylsimpinä hetkinä tyttö muistelee kotiaan ja Moskovan aikojaan. Niiden avulla lukija luo vähitellen mielikuvan tytöstä. Miehen elämä selviää hänen viinanhuuruisista jorinoistaan. Totuus ei varmaan ole kaukana tapahtumista, vaikka asemien irrottautumiset huimine tapahtumineen ovat mielikuvituksellisia. Voisin hyvin kuvitella, että Hytti Rikoksen tavoin nähdään tulevaisuudessa näyttämöllä. Tapahtumapaikan pysyvyys mahdollistaa hyvin teatterisovituksen, asemien matkat voidaan kerrata puhuen tai kuvata videolla nykytapaan. Saas nähdä!

Olen harvakseltaan seurannut blogia nimeltä Luutii. Löysin sieltä jonkinlaisen selityksen sille, miksi en saa tätä kirjoittamista loppumaan. Tekstiä tulee ja tulee kuin keltaista sille raumalaiselle maalarille, joka vuosia sitten esitteli maalauksiaan Nandor Mikolan museossa Vaasassa. Risto Niemi-Pynttäri kirjoittaa 9.2.2012 nimittäin, että havainnoista kirjoittaminen syventää arkisia ajatuksia ja virittää aisteja. Voi olla että kirjoittamalla muodostuu jopa uutta aistimaailmaa, kyse ei ole pelkästä havainnon muistiin merkitsemisestä, vaan uusaistillisesta havaintojen luomisesta kirjoittamalla. Koko jutun voi lukea tästä osoitteesta.