”Herätä jonain aamuna ja olla Steinway ja Glenn samassa, hän sanoi, minä ajattelin”. Näin sanoo päähenkilö Thomas Bernhardin romaanissa Haaskio. Omalaatuinen lauseenrakenne toistuu tiuhaan, mutta vähitellen siihen tottuu ja tietää, kuka sanoi ja kuka taas ajatteli. Kirja on Tarja Roinilan suomentama ja suomennos ilmoitetaan tehdyn EU:n Kulttuuriohjelman (2007-2013) tulella. Olen aiemminkin törmännyt vastaavaan, ei hassumpaa yhteisten varojen käyttöä, sanoisin ja ajattelisin myös. Kirja kertoo kolmesta ystävyksestä, henkiystävästä suorastaan, ovat pianotaiteilijoita, ei siis missään nimessä pianisteja. Kertoja jää vaille nimeä. Yksi on nimeltään Glenn Gould. Todellisuudessa tämän niminen kanadalainen pianisti on elänyt 1932-1982 ja kirjailija on ollut hänen ystäviään. Ystäväksi mainitaan myös Paul Wittgenstein, filosofiaa harrastaa romaanin ystäväkolmikosta Wertheimer. En kykene selvittämään, missä määrin kirjalla on faktapohjaa eikä se ole tarpeenkaan. Bernhard itse on opiskellut musiikkia ja teatteritaiteita Morartzeumissa. Kirjoittaja osoittaa tuntevansa taiteilijoiden sielunelämää perin juurin.

Kolmikko on perikummallinen, ovat kaikki olleet Horowitzin oppilaita Mozarteumissa. ”Mehän olimme parempia kuin kaikki muut Horowitzin oppilaat, mutta Glenn oli parempi kuin Horowitz itse, Wertheimer sanoi, kuulen yhä miten hän sanoo sen, minä ajattelin. Toisaalta hän sanoi, me elämme vielä, Glenn ei.” ”Wertheimer, Glenn, minä, raajarikkoja kaikki, ajattelin. Ystävyys, taiteilijuus! minä ajattelin, hyvä luoja, mitä hulluutta! Minä olen nyt Jälkeenjäänyt! Nyt olen yksin, ajattelin, jos totta puhutaan, niin eihän minulla ole ollut elämässäni kuin kaksi ihmistä, jotka olivat minulle henki ja elämä: Glenn ja Wertheimer.” Nämä kaksi sitaattia antavat raamit romaanille, se pyörii taiteilijuuden ja ystävyyden ympärillä kuin laajeneva spiraali, palaten tasaisesti samojen asioiden toistamiseen. Uusia asioita tippuu hidastellen mukaan avartaen vähitellen henkilöiden historiaa ja kertojan nykypäivää. Myös kuolema on vahvasti läsnä. Kertoja ei sanomansa mukaan ollut panostanut pianovirtuoosin uraan, oli pitänyt muutamia konsertteja ja lahjoittanut Steinwaynsa lahjattomalle ja typerälle pianonsoittoa opiskelevalle naapurin tytölle. Hän ryhtyy kirjoittamaan Glennistä julkaisematta kuitenkaan juuri mitään, ryhtyy maailmankatsomustaiteilijaksi. Wertheimer oli tehnyt kaikkensa tullakseen pianovirtuoosiksi, Glenn oli sitä, alusta alkaen. Wertheimer oli jo aloittanut uransa, mutta kuultuaan Glennin soittavan, hän lopetti siltä seisomalta soittamisen ja muutti yksinäiseen taloonsa. Kertojan mukaan Wertheimer matki kaiken häneltä, jäljitteli kaikkea, mitä hän teki, jopa epäonnistumisia. Hän jäljitteli jopa sitä mitä kertoja ajatteli. Vain hänen itsemurhansa oli lopultakin hänen oma ratkaisunsa. Mutta oliko se taas Glennin matkimista, vaikka tämä kokikin luonnollisen kuoleman?

Rikkaita he ovat kaikki, perimärikkaita eikä kellään ole hyviä suhteita vanhempiinsa. Asuntoja oli jokaisella siellä ja täällä, eikä tietoakaan rahahuolista. Hyvähän siinä on lopettaa virtuoosin ura milloin tahansa. Kertoja koki pystyneensä nousemaan Steinwayn avulla vanhempiaan vastaan. Sama päti Glenniin, ja Wertheimeriinkin, joka opiskeli taidetta, toisin sanoen musiikkia, vain loukatakseen isäänsä. ”Glenn sanoi sen jyrkemmin: he vihaavat minua ja pianoani. Jos sanon Bach, he melkein oksentavat.”  Yhteistä tuntui olevan myös Itävalta-viha, erityisesti kertoja vihaa kotimaataan. Tähän voisi löytyä selitys kirjailijan historiasta ja kansallissosialistisesta koulutaustasta.

Kirja on suoraa jopa raadollista kuvausta ihmisestä. ”Wertheimer kuului niihin ihmisiin, jotka jatkuvasti ja koko ikänsä ja ainaiseksi epätoivokseen haluavat olla joku muu, joku hyväosaisempi, kuten heidän lienee uskottava, minä ajattelin.” Tässä pohdinnassa kirjailija sortuu jonkinsorttiseen filosofiseen opetukseen. Ihmisen on nähtävä itsensä ainutkertaisena, jotta ei vaipuisi epätoivoon. ”Oli ihminen millainen tahansa, hän on ainutkertainen. Ihmisen ei tarvitse olla nero, ollakseen ainutkertainen. Hienosti kirjailija kuvaa sekä itsensä että Wertheimerin tavallisiin ihmisiin kohdistuvaa ihailua, kirjailija haluaisi olla olutkuski. Mutta kuunneltuaan näiden tavallisten ihmisten puhetta hänen on todettava, ettei hän viihtyisi näiden ihmisten seurassa, ei Wertheimerkaan viihtyisi, hän ajatteli. ”Niin sanottu intellektuelli vihaa niin sanottua intellektuaalisuuttaan ja luulee löytävänsä onnen ja autuuden niin sanottujen köyhien ja vähäosaisten luota, joita ennen nimitettiin sorretuiksi ja solvatuiksi, hän sanoi, mutta autuutensa sijaan hän löytää sieltä samat kamaluudet, hän sanoi, minä ajattelin.” ”Laitapuolen kulkijat ovat aivan yhtä pahansuopia ja luonnollisilta taipumuksiltaan vastenmielisiä kuin ne toiset, joihin itse kuuluu ja jotka tuntuvat pelkästään siitä syystä vastenmielisiltä.”

Romaanin nimi Haaskio on Glennin käyttämä käsite Wertheimeristä, ei kovin ystävällistä, mikä myös kuvaa ystävysten välisiä viha-rakkaussuhteita.  ”Haaskio oli Haaskio jo syntyessään, minä ajattelin, hän oli alun alkaenkin Haaskio”, ajattelee kertoja.” Hän antaa Wertheimerille toisenkin pilkkanimen, Umpikujaihminen. ”Ihminen joutuu yhä uudelleen tekemisiin tuollaisten haaskioiden ja umpikujaihmisten kanssa. Vain suurella työllä ja vaivalla voi onnistua pelastautumaan haaskioiden ja umpikujaihmisten kynsistä, sillä nämä haaskiot ja umpikujaihmiset tekevät kaikkensa tyrannisoidakseen ympäristöään ja tukahduttaakseen kanssaihmiset”, ajattelee kertoja. Werterimerista tulee romaanin keskushenkilö, muita ystävyksiä tarkastellaan suhteessa häneen, ei omalähtöisesti. Hän tyrannisoi sisartaan, joka onnistuu pelastautumaan avioliittoon Sveitsiin. Veli ei saa edes syytä moittia tämän miestä rahojen kalastelusta, koska tämä on vielä rikkaampi kuin sisar. Wertheimer kostaa hirttäytymällä sisaren talon edessä olevaan puuhun. Vai näyttääkö se vain kostolta, olisiko syy kateudessa Glenniin? Melkein koko kirja on kertojan ajattelua matkalla ystävän hautajaisin, vaikka tosiasiassa ei sillä ole väliä seisooko hän majatalossa vai sen ulkopuolella ajatellessaan ystäväänsä. Tajunnanvirta jatkuu vaikka mies seisoisi ystävänsä haudalla.

Kirjassa puhutaan paljon virtuositeetista, jonka sekä kertoja että Wertheimer Glennissa hetimiten huomasivat ja joka johti omaan tuhoonsa. Virtuositeetti oli Glenninkin tuho, hän siirtyi soittamaan vuorokaudet läpeensä yksinomaan itselleen. Lopettaessaan esiintyvän pianotaiteilijan uran, he välttyivät ”viettämästä elämäänsä vuosikymmenet niin sanottuina musiikin professoreina mitä naurettavimmalla tavalla”. He olivat välttyneet myös siltä elämältä, ”joka ajaa tunnettuja ja kuuluisia pianonsoittajiamme suurkaupungista toiseen, kylpyläkaupungista toiseen ja sitten tuppukylästä toiseen, kunnes sormet kangistuvat ja tulkitsijaseniiliys vie lopulta voiton.” Entä virtuaalisuus muilla taiteen aloilla, kirjoittamisessa esimerkiksi?  Romaanin kääntäjä tulkitsee kirjoittamisen musiikkiin verrattuna alempiarvoiseksi välineeksi. Näyttäväthän niin kertojan kuin Wertheimerin tekstit joutavan haaskioon, onko sillä jotain tekemistä kirjan nimen kanssa, sitä ei kääntäjä avaa.

Kirja ei ole jännittävä, se ei ole viihdyttävä. Kirjassa ei ole oikukkaita juonenkäänteitä, alusta jo tietää, mitä lopussa seisoo. Minua kirja kuitenkin kiehtoi. Sen voisi avata miltä kohdalta tahansa ja nauttia Bernhardin tankkaavasta tyylistä. Lukija voi aluksi säikähtää sitä, että kirjassa ei ole kappalejakoa, sivut täyttävä teksti jatkuu vääjäämättä alusta loppuun ilman hengähdystaukoja. Olen joskus yrittänyt, määritellä, millainen on hyvä kirja. Saattoi olla, että edellytin jonkinlaista tarinaa. Haaskiossa se on taka-alalla, koko kirjan luettuaan jonkinmoinen tarina syntyy, matka hautajaisiin, mutta hatara sekin. Mielestäni kirja kantaa tajunnanvirtamaisen pohdiskelun ja eräänlaisen filosofoinnin avulla, ei kirjailija silti pyri antamaan lukijalle mitään filosofisia opinkappaleita. Hän jopa avoimesti halveksii filosofisia aforismeja. Kun hän ei kyennyt filosofiksi, hän ryhtyi aforistikoksi, yhdeksi näistä vastenmielisistä filosofian loiseläjistä, joita on tuhansittain, kirjailija suomii itseään ja nimittää jopa hirvikärpäseksi, joka soluttautuu hirvien joukkoon. Kirjassa on runsaasti toistoa. Kirjailija tuntee henkilönsä perin pohjin. Lähellä on kysymys, miten paljon häntä itseään on näissä epätoivoisissa virtuooseissa ja kenessä heistä kuinkakin paljon. Eihän sekään lopulta ole tärkeätä, tärkeätä on hyvä lukukokemus.

Romaanin lopussa kääntäjän jälkisanat yllättivät ja jännitin niiden lukemista, koska olin kirjoittanut suurimman osan tästä tekstistä jo siihen mennessä. Ymmärrän hyvin, että hän vertaa kirjaa Bachin Goldberg-variaatiohin, tekstissähän samat asiat toistuvat kuten musiikissa teeman muuntelut. Kuvasin itse tätä spiraalimaiseksi etenemiseksi, jossa sama aihe toistumistaan toistuu. Kirjoitin tämän nyt lukukokemuksesta innostuneena ja odottamatta muiden Bernhardilta suomennettujen kirjojen lukemista, vaikka sen kaltainen ”täydellisyys” olisi mielestäni tavoiteltavaa.

 Mitä Suomi lukee ja mistä kirjojaan hakee? Lukiota käyvä sukulaispoikani kääntyi luottamuksella puoleeni ja halusi lainata hyllystäni Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden. Eihän minulla sitä ollut, eikä ollut Hannelellakaan! Onhan se tavatonta, että nettikaveri meinaa lukea kokonaisen kirjan. Ilolla sellaista hanketta avustaa. Helmet –kirjastoissa, siis Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten kirjastoissa ei ollut yhtään kappaletta vapaana, Akateemiseen on tulossa uusi painos, Suomalaisen Kirjakaupan alennusmyyntiin on niinikään tulossa muutama kappale, käymissäni divareissa ei ollut, nettidivareista olisi ollut mm. Reisjärvellä ja Oulussa. Tietysti olisi kirjastosta saanut varaamalla samoin nettiantikvariaatista, mutta kirjaa tarvittiin heti. Muistin Helka-tietokannan eli yliopistojen ja muutaman tutkimuslaitoksen kirjastot ja sieltähän löytyi. Pyöräilin Kruunuhaan SKS:n kirjastoon lainaamaan kirjan. Vahingossa tulin käyneeksi myös Työväen kirjaston uusissa tiloissa Sörnäisten rantatiellä, kun en hoksannut, että tarjolla oli vain äänikirja. HY:n opiskelijakirjastossa olisi myös ollut. Kivahan näissä kirjastoissa oli käydä, että ei siinä mitään. Mitä tästä aivo- ja jalkaharjoituksesta opin: koulut asettavat oppilaat mahdottomaan tilanteeseen vaatimalla näitä hankkimaan kirjoja, jotka ovat hankalasti saatavissa, Suomi lukee Paasilinnaa ja kaunokirjallisuutta kannattaa katsella Helka-tietokannasta.