Vaikea laji, niin, jos ei teattereiden itsensä mielestä, niin katsojan näkökulmasta kuitenkin.  Katsoin äskettäin peräkkäisinä iltoina kaksi humoristista teatteriesitystä, Pirkko Saision kirjoittaman näytelmän  Slava – Kunnia Kansallisteatterissa ja Daniil Harmsin teksteihin perustuvan näytelmän Sattumia KOMissa. Pari viikkoa sitten katsoin Aleksanterin teatterissa Kodin kuvalehden lukijoiden kirjoituksista kootun näytelmän Kaikki äitini, kaikki tyttäreni. Kaikkia on mainostettu komediallisina ja yleisöä naurattavana. Arvostelija on saattanut nauraa koko esityksen ajan poskilihakset kireinä. Kuitenkin komedian lajityyppi on minulle edelleen kovin vaikea laji.

Näissä esityksissä ei ole juonta. Slava taitaa olla oikeastaan musikaali. Musiikin on säveltänyt Jussi Tuurna, ohjaajana toimii Laura Jäntti. Upea lavastus on Kati Lukan käsialaa, näyttämöllä Kristiina Halttu, Leo Honkonen, Katariina Kaitue, Junani Laitala, Markku Maalismaa, Janne Marja-aho, Juha Muje, Aku Sipola, Timo Tuominen, Puntti Varonen ja Tiina Weckström. Slavan tapahtumia yhdistää heikosti konduktöörikaksosten Opedan ja Popedan kohtalo. Pitkään näyttämöllä viihtyvä, hurjia laulu- ja liikuntanumeroita esittävä Volodja muistuttaa mitä ilmeisimmin Vladimir Putinia. Mukaan on mahdutettu niin Kim Jong Uni ja Julia Timosenko kuin Conchita Wurstikin. Historiallisina henkilönä näyttämöllä käväisevät Iivana Julma, Katariina Suuri ja Juri Gagarin. Jo sinänsä naurettava yhdistelmä hahmoja. KOMin Sattumien tapahtumat ovat vielä irrallisempia, oikeastaan kyseessä on sarja sketsejä.  Näytelmän on ohjannut Lauri Maijala ja lavastanut Janne Vasama. Harmsin tekstiä Maijala on täydentänyt ajankohtaisella irvailulla suomalaisesta sosiaalipolitiikasta, mm. vanhusten hoidosta. Rooleissa näyttelivät Laura Malmivaara, Vilma Melasniemi, Eeva Soivio, Arttu Kapulainen, Niko Saarela ja Pekka Valkeejärvi. Näytelmän Kaikki äitini, kaikki tyttäreni tekstin takana ovat Sanna Stellan, Anna Krogerus ja työryhmä. Näyttämöllä Miitta Sorvali, Sanna Stellan ja Pirjo Heikkilä. Näytelmässä luetaan välillä lehtiä, jotta tekstin lähtökohta pysyisi katsojilla selvänä.

Slavan nettiesittelyssä kansallisteatteri käyttää Suna Vuoren arviointia. Sen mukaan näytelmä on sielua kouraiseva komedia, se on hilpeää brechtiläistä demagogiaa, Saision pelottomasti, terävästi ja lennokkaasti kirjoittama kaleidoskooppinen esitys. Hurjan hieno esitys se mielestäni olikin. Siinä oli komeaa menoa ja karskia huumoria. Arvioinnissa todetaan, että vallitsevassa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa teatterintekijät kerjäävät verta Suomi-neidon nenästä koettelemalla Putin-mielisten liipaisinherkkyyttä ja venäläisen panssarinyrkin osumatarkkuutta. En ole kuitenkaan nähnyt julkisuudessa näytelmää kieltämään pyrkiviä mielipiteitä. Sattumaa on, että myös KOMin näytelmä Sattumia käsittelee samaa itäistä naapurimaata. Sattumia perustuu vuosina 1905-1942 eläneen Harmsin teksteihin. Hän oli Neuvostoliiton kirjallisuuden kauhukakara ja radikaali. Häpeämätön ilkikurisuus ja ehtymätön mielikuvitus ovat tehneet hänestä kulttikirjailijan, sanotaan KOMin nettiesittelyssä. Jos näiden kahden näytelmän lähtökohta on yhteiskuntakriittinen, keskittyy näytelmä Kaikki äitini, kakki tyttäreni yksilöön ja naiseuteen, erityisesti äidin ja tyttären suhteeseen. Kritiikki kohdistuu naiskatsojaan itseensä, joko äitinä tai tyttärenä. Hahmot ja tapahtumat tuntuvat katsojasta hyvin tutuilta.

Sitten se huumori. Erilainen huumori puree eri ihmisiin eri tavoin, ei sille mitään mahda. Mieli tekisi myös arvottaa erilaisia huumorin lajeja. En osaa arvostaa Putous-tyyppistä huumoria, sen sijaan Ilkamat oli minusta todella hauska. Senhän tosin muistavat vain suunnilleen minun ikäiseni, mikä pistää miettimään, että liittyykö hauskaksi kokeminen jotenkin ikään. Tarkasti ottaen en osaa analysoida huumorin lajeja, kirjoitan vain, miten olen näytelmät kokenut. Slavan huumori on toisaalta viiltävää, toisaalta jollakin tavalla lämmintä. Katsoja huomaa nauravansa tapahtumille, jotka ovat kauheudessaan ylittämättömiä, kuten lautan vedättäminen kuivalla maalla Venäjän arolla.  Näytelmä on kriittinen karnevaali, hillitön satiiri ja uhmakas läpivalaisu naapurimaan tapahtumiin. Minä pidän tällaisesta huumorista. Ymmärrän kyllä, että kaikki eivät pidä. Pilkka voi osua asioihin, joita on itse joskus pitänyt hyvinkin tärkeinä. KOMin Sattumien esitykseen odottaessani kuuntelin erään katsojan hyvin kriittisiä kommentteja Slavasta. Siinäpä se, mille saa nauraa, mille ei. Siitähän on maailmassa monta katkeraa taistoa käyty.

Sattumissa sitten revitellään mielin määrin karmeuksilla. Mies pureskelee kynsiään ja monitoreista kaikuu äänekäs narskutus saliin, mies syö vähitellen itsensä. Mummot hyppäävät ikkunasta ulos, ihmisiä heitetään kuoppaan kuolemaan, ammutaan ja tapellaan. Hahmot olivat irvokkaita. Merkittävää on, miten tarkoin näyttelijät ja Maijala kaivavat esiin harmsilaiset tunnelmat, juuri absurdin ja groteskin yllätyksen, sanoo Veli-Pekka Leppänen teatterin nettisivulla. Naurun pitäisi arviointien mukaan olla vapauttavaa, minua ei naurattanut lainkaan. Ihmettelin koko ajan, mille tässä pitäisi oikein nauraa, teksteille, hahmoille, tempuille vai mille. Teen sen johtopäätöksen, että en ymmärrä tällaista huumoria. En ylipäätään katso tällaista ja siten näköjään tulen kieltäneeksi itseltäni ymmärtämisen mahdollisuudenkin. Ei varmaankaan ole pakko mennä katsomaan, mutta on minunkin hyväksyttävä, että toiset katsovat ja nauttivat esityksestä.

Aleksanterin teatterin nettiesittelyssä todetaan näytelmän Kaikki äitini, kakki tyttäreni olevan lämmin, viiltävä ja pirullinen esitys äitien ja tyttärien välisestä suhteesta, suorastaan hervottoman hauska. Huumorille saattoi kyllä lämpimästi nauraa ja huomata nauravansa samalla itselleen, mikä on aina vapauttavaa. Paitsi, että minua ei naurattanut, ei sitten yhtään, vaikka koko sali nauroi. Minua ärsytti Miitta Sorvalin maneerisuus niin liikkumisessa kuin puheessakin. Stellan ja Heikkilä olivat hyviä, erityisesti Heikkilä. Tästä johdun pohtimaan, että olisinko ollut tyytyväinen esitykseen, jos Sorvalin tilalla olisi ollut joku toinen. Kuinkahan moni näyttelijä on joutunut humoristisen hahmonsa ansaan, katsoja näkee aina sen saman tyypin, vaikka näyteltävä rooli miten muuttuisi.

Huumori teatterissa on vaikea laji juuri siksi, että me nauramme niin eri asioille. Voi olla kiusallista, jos suurin osa salista nauraa ja välissä istuu katsojia kasvot mutrussa, niin kuin minä sekä KOMissa että Aleksanterin teatterissa. Yhtä kiusallista on, jos muutama katsomossa nauraa äänekkäästi valtaosan katsojista istuessa vaiti. Tällainen tilanne oli Kansallisteatterin näytelmässä Idiootti, jossa yksi katsoja purskahti äänekkääseen nauruun aina Hannu-Pekka Björkmanin ilmaantuessa näyttämölle. Hän ei lopettanut, vaikka moni lähellä istuja kääntyi katsomaan vihaisesti, poistui onneksi väliajalla. Samankaltainen tilanne oli vuosia sitten Vaasan teatterin Kiannon Ryysyrannan Jooseppi –näytelmässä. Osa katsomosta nauroi aina resuisen Joosepin ilmaantuessa näyttämölle, vaikka kyseessä oli äärimmäisen köyhyyden ilmentymä. Tulee ajatelleeksi, että jos teatterista haetaan vain hauskuutta, sitä nähdään, vaikka sitä ei oikeasti näytelmässä olisikaan.

Pidän hyvänä, että teattereissamme voi nähdä erilaisia esityksiä. Erittäin harvoin ajattelen, että raha menee hukkaan, jos en pidä esityksestä. En minä teatteriin mene ”pitämään” esityksistä, menen saamaan erilaisia elämyksiä. Jos en ymmärrä näytelmää, yritän selvittää, mikä sanoma kirjailijalla tai ohjaajalla mahtoi olla, sanoma, jota en itse ole ymmärtänyt. Miten me näkemättä erilaisia esityksiä kykenisimme erottamaan hyvän huonosta, vaikka olisikin kyse vain omasta hyvä-huono  –asetelmasta.  KOMin Sattumiin liittyy pieni face book –episodi. Olin tehnyt postauksen, josta kävi ilmi, että en pitänyt näytelmän huumorista. Sivulleni oli ilmestynyt kommentti: ”Älä silmä pieni katso mihin vain (Piispa Huovinen). Mikäli kommentti olisi ollut ilman piispaan viittaamista, olisin pitänyt sitä humoristisena. Ilmeisesti piispasta auktoriteettia hakeva fb-kaverini halusi kuitenkin antaa minulle opetuksen. En pitänyt ajatuksesta ja poistin koko postauksen. Omakin tekstini voi siis saada erilaisia reaktioita toisissa lukijoissa, aivan samalla tavalla kuin näytelmien tekstit minussa.