”Hänestä alkoi olo tuntua tavalliselta. Kyllä kai tämä vähitellen sujuu. Pitää ruveta jotakin miettimään, tai olla miettimättä, hän mietti.” ”Meillä ei ole muuta kuin tämä yksi aika, mihin minä sen käytän, voinko siitä päättää. Häntä jotenkin pelotti, kun ajatteli että on eikä tee mitään ja aika häviää. Häviääkö sen mukana.” Näissä sitaateissa on mielestäni jotakin Antti Hyryn Uunin ydinsanomasta. Vai onko, vai onko olematta? Hyry kysyy monesta asiasta, että miksi. Hyryä mukaillen, ensin kysyn, että kirjoitanko tästä nyt pläjäyksen ja perään itse vastaan, että kirjoitan. ”Miksi minä tätä teen. Tässä kuluu koko ajan aikaa ja aikaa, mihin se menee, kuluuko se hukkaan.”

Ymmärrän kyllä Tuula Arkion päätöksen, vaikkakaan en yhtyisi Arkion mielipiteeseen siinä, että kirja on hypnoottinen. Tai voidaanhan sillä tarkoittaa sitä tilaa, minkä lukija saavuttaa, kun hän sivu sivulta seuraa, miten tiili laasteineen pistetään tiilen päälle ja miten uuni kerros kerrokselta nousee tekijän koko ajan ihmetellessä, että tuleekohan tästä mitään. Rehellisesti sanoen minä kyllä välillä pitkästyin olkoonkin vaikka kyse Finlandia-voittajasta. Olen lukenut kolme muuta kilpailuehdokasta ja niissä kuvatun väkivallan jälkeen oli rauhoittavaa asettua Hyryn ääreen ja kuunnella leppoisaa filosofeeraamista. Ainoa jännitysmomentti syntyi siitä, että lipsahtaakohan se timanttiporan laikka jalkaan vai ei. Ja lipsahtaahan se, mutta jälki on helposti hoidettavissa. Tuntui turvalliselta. Mazzarellan juuri aloitin ja Hotakainen on tulossa joululahjaksi. Palaan sitten Finlandia-kokonaisuuteen uudelleen, mutta onhan sitä voittajalle tehtävä ihan oma pläjäys.

Hyryn kirja kuvaa siis uunin rakentamista. On siinä lyhyehkö tarina sähkötöistä pojan rakennuksella ja tosi pitkä tarina Ruotisin reissusta. Reissulla tutustuttiin kirkkoihin ja erityisesti urkuihin. Mielestäni se osuus oli häiritsevän pitkä, kun kerran kyse oli uunin rakentamisesta. Matti Mäkelä epäilee 2.10.2009 Hesarissa, että vielä tulee urkuromaani, tämän ja edellisen Aitan lisäksi. Sen verran perusteellisesti urkuihin tässä todella perehdyttiin. Lukijalle tulee kyllä tuntu, että kirjailija tietää, mistä hän kirjoittaa. Vaikka en minulla ihan koko ajan ollut silmissäni kirkkaana, että millaista piisiä ja valua milloinkin oltiin tekemässä, vaikka muurarin tytär olenkin. Että ”miksi aina pitää kaiken olla niin vaikeaa?”

Kirjailijaltahan on toistettu sitä palkinnonjakotilaisuuden pohdintaa, jonka mukaan kirja on tila, jossa lukija voi asua. Jos lukijasta tuntuu hyvältä, niin hyvä on. Vähän epäröin kyllä, miten tämä toteutuu Uunin kohdalla. Kirja on siitä mainio, että kirjanmerkkiä ei tarvita, ellei lukija varmasti halua vakuuttua siitä, että on lukenut joka rivin. Kirjan voi ottaa käteen ja avata mistä kohdasta vain, samaa ihmettelyä ja muuraamista se on. Ja varmaan heti parin sivun päästä ollaan jälleen menossa kauppaan. ”Hän mietti, että miten sitä vieraalla kielellä ajatellaan.” ”…ihmettelee, että tuommoinenko tuo oikeastaan on.” Pidin myös siitä, että tapahtumien, siis verkkaisen menon, kuvauksessa on mukana ääniefektien kuvausta. Laastin tipahtelun voi itsekin kuulla.

Hyryn kielestä kyllä pidän. Eikä sekään häirinnyt, että keskellä kappaletta saattaa minä-muoto vaihtua hän-muodoksi, eikä se, että kirjoitetaan pelkkiä sivulauseita. Ironiaakin tekstistä löytyy. Erityisesti pidin tekstiin sisällytetyn puheen kielestä. Se on lyhyttä, eräänlaista murahtelua ja tokaisuja, vaikuttaa jopa hivenen kökköltä. Paikoin keskustelu toi mukaan humoristisen vivahteen. Mieleen jäi se Pietarin, siis uunimuurarin vitsi Haukiputaan liikenneympyrästä, jossa on teksti: Iiläiset, vain kaksi kierrosta.

Kirja ilmeisesti kuvaa pitkälti Hyryn omaa lestadiolaista perhekuntaa. Perheessä eletään kaikessa sovussa. Selville kyllä käy, miten asutaan ja missä, välillä etelässä välillä pohjoisessa meren tuntumassa lähellä nelostietä. Tarvikkeita kierrätetään ja vanhasta tehdään uutta. Eräänlaisena kansanperinteen kuvauksenakin kirjaa voisi pitää. Perheen ruokavalio käy niin ikään tutuksi. Aivan lopussa kirjataan tarkkaan vielä rieskan ja orsileivän leipominen ja sen paistamisprosessi.

Olisi ihan kiva kuulla mielipiteitä siitä, millaista kirjallisuutta esimerkiksi seuraava on: ”Hän otti laatikosta uuden sopivanmittaisen kuuden millin ruuvin ja mutterin, pujotti ruuviin ensin kuppiprikan ja sitten kananmunan muotoisen vieterin, työnsi ruuvin jengapään etupuolelta suuluukun reikään, asetti hitsatun reikälatan luukun sisäpuolelle ilmareikien kohdalle ja kiersi mutterin niin, että vieteri vähän litistyi ja hitsattu latta pysyi kohdallaan ja liikkui munanmuotoisesta vieteristä edestakaisin. Ilmareiät saattoi aukaista ja sulkea.” Pitäisikö tämän luettuaan ”olla niin kuin ei mitään”?

 

”Mitä minä nyt tässä teen, ja miksi, no.”