Olen taas lukenut mitä sattuu käteen tarttumaan, vaikka tämmöinen epäjohdonmukaisuus kyllä kiusaa. Kun en osta enää kirjoja, tilanne on vain hyväksyttävä. Tein tosin poikkeuksen, kun Sorsa-säätiön tilaisuudessa oli neljän euron alennuksella kirja Miksi Marx oli oikeassa. Olihan se ostettava, Marxiin kun pukeudutaan tällä hetkellä kuin retroon.

Varsinainen täysosuma oli Joyce Carol Oatesin Kosto: rakkaustarina, suomentanut Kaijamari Sivill. Haudankaivajan tyttärestä kirjoitin 9.5.2011, muistelen joskus kirjoittaneeni myös Putouksesta, tai ainakin olen lukenut sen. Marilynistä kertova Blondi on ihan omassa hyllyssä. Kosto jatkaa samaa pettämättömän varmaa linjaa. Oatesin teoksissa on aina jotain todella kauheaa ja sitten taas vastapainona jotain kaunista. Kirjan alku oli suorastaan kuvottava, luin sitä vain muutaman sivun kerrallaan pitäen välillä paussia. Pian teksti neutraloitui ja tapahtumat muuttuivat jännittäviksi. Kun kirja on vain 150-sivuinen, tulee helposti paljastaneeksi juonen, jos alkaa kertoilla tapahtumista. Kirja on hurja kuvaus naisiin kohdistuvasta väkivallasta, hyvännäköinen nuorehko leskinainen Maguire joutuu raiskauksen uhriksi. Sitten käy niin kuin useimmiten käy, nainen saa koko yhteisön syyt päälleen, eivät suinkaan rikokseen syyllistyneet. Käy kuin Sofi Oksasen kirjoittamassa laulussa Liian lyhyt hame. Maguirella oli vielä kireä puserokin ja hän oli nauttinut alkoholia juhlissa. Niin muuten muutkin paikalla olleet olivat. Maguire vain syyllistettiin, koska hän joutui rikoksen uhriksi. Selvittyään jotenkuten elämään, hän ei halua edes muistaa tapahtunutta. Teos on kirjoitettu Maguiren tyttären Bethien näkökulmasta, mikä tuo kirjaan vielä oman karmivan lisänsä. Kostossa on taustavireenä kaunis rakkaustarina, vaikka mistään rakkaussuhteesta ei olekaan kyse. Kirja ei ole saarnaava, millaiseksi aihe ja kirjailijan sukupuoli sen helposti voisivat tehdä. Kirja oli suorastaan pakko lukea kerralla lävitse sen jälkeen, kun alkusivuista oli selvinnyt. Lukemisen päätteeksi jäi avuton, luovuttamisen tunnelma, juuri näin kauhea maailma on, juuri näin kaksinaismoraalinen.

Sitten tartuin Torgny Lindgrenin teokseen Muistissa, suomentanut Liisa Ryömä. Olo rauhoittui kerta laakista. Pidän suuresti tästä veijarista, mieleeni ovat jääneet hyvin niin Akvaviitti ja Dorén raamattu kuin mainio Pylssykin. Teos alkaa siitä, että kustantaja pyytää Lindgreniltä elämäkertaa. Se tuntuu kirjailijasta mahdottomalta, koska hän kokee, ettei hänellä ole muistoja. ”Kaikilla ihmisillä on muistoja, kustantaja sanoi ja hymyili minulle, hän luuli että minä yritin tehdä itsestäni numeroa väittämällä, ettei minulla ollut muistoja.” Kirjailija on jo 70 vuotta täyttänyt, joten kustantajankin mielenkiinnon ymmärtää. ”Kirjailijoiden muistelmat ovat aika suosittuja, kustantaja sanoi ja piirsi etusormellaan ilmaan myyntiosaston graafisen käyrän. Voisin näyttää sinulle myyntilukuja.” Sitten kustantaja osaa vetää oikeasta narusta, hän ryhtyy epäilemään, että kirjailijalle on sattunut jotain kun hän ei ole halukas muistelmien kirjoittamiseen. ”Minulle on sattunut melkein kaikkea, sanoin. Sairauksia ja kuolemantapauksia ja petoksia ja kunnianosoituksia ja ukonilma keskellä ulappaa pienessä soutuveneessä. Olen aika paljon yli seitsemänkymmenen. Mutta en minä ole menettänyt muistiani, en usko että minulla sitä koskaan olikaan. Ajattelukykyni on edelleen parhaimmasta päästä Ruotsissa.”

Ja muistelmathan siitä syntyvät, ei tosin tavanomainen kronologisesti etenevää kertomusta. Kirjassa on toki lapsuuden muistumia ja sairastamisen kuvausta, on muistumia äidistä, isästä, setä Hjalmarista ja isovanhemmista. On paljon myös kirjailijoiden ja muiden ihmisten tapaamisia kotimaassa ja ulkomailla ja niihin liittyviä sattumuksia. Musiikista kirjailija puhuu usein. On huumoria, pientä ivaa, sarkasmia,  kaikenlaista pönötystä ja snobismia halveksuvaa, nautittavaa tekstiä kerrassaan. Kirjassa palataan kirjailijan aiempiin teemoihin, kotiseutuun ja sen legendoihin, kummallisiin ihmiskohtaloihin ja kovaan elämäntaisteluun. Fantasia on välillä riemastuttavaa, kuten tarina Thomas Mannin hautajaisista. Lukiessani ajattelin, että Lindgrenin tapa kirjoittaa ”elämäkertaansa” on oikeastaan aika hieno tapa kirjoittaa muistelmansa, katkelmia sieltä ja täältä, tärkeitä ihmisiä, omia tekemisiä ja ennen kaikkea pohdintaa itse elämästä. Lukija voi kyllä jäädä ihmettelemään, mikä tapahtumista on aitoa ja mikä tarua, veijari kun juttuja on kirjoittamassa. ”Minä puolestani en ole koskaan pyrkinyt olemaan aito. Hetkinä joina elämäni on vaikuttanut läpikotaisin aidolta, olen tuntenut vastahakoisuutta ja häpeää.”  Minusta tämä on hieno asenne elämäkertakirjailijalle, jättää avoimeksi, mikä oli totta ja mikä ei. Pitääkö meidän ylipäätään tietää totuus, kuten Mellerin elämäkerran lukeneena perin kipeästi tulee tietäneeksi.

Lopussa palataan taas keskusteluun kustantajan kanssa, tämä on tullut hakemaan työn tulosta. Kustantaja ei ole tyytyväinen, kirjassa puhutaan aiempia kirjoja enemmän ja tapahtumia pitäisi saada lisää. ”Minun elämäni ei ole ollut romaani vaan novellikokoelma”, puolustautuu kirjailija. Sitten ajaudutaan sen pohtimiseen, onko elämällä ylipäätään jokin tarkoitus. Muiden elämällä voi toki olla, mutta ei kirjailijan. Hän on vaan kirjoittanut. ”Kirjoittaminen on yleensä tehnyt minut onnelliseksi, sanon. Nyt olen kaivannut takaisin nuoruuteni ja miehuuteni hilpeyteen. Melkein kaiken minkä olen kirjoittanut, olen kirjoittanut hilpeyden vallassa. Joutunut koko ajan tukahduttamaan sitä. Jotta se ei näkyisi.” Aivan viimeisiltä riveiltä paljastuu, että ehkä vielä tulee jotain, vaikka tämän piti olla viimeinen. Sitä odottamaan!