Olen viime aikoina innostunut yhä enemmän valokuvauksesta, mistä syystä oli ihan pakko käydä kuuntelemassa johdanto Kaj Bremerin valokuvanäyttelyyn Ateneumissa. Sitten on ihan pakko kirjoittaa pläjäys, jotta saan syyn esitellä muutamia talvikuviani. Menkööt vielä ikään kuin hienon talven piikkiin, vaikka kevättä jo pukkaa. Minulla on menossa elämäni toinen valokuvausvaihe. Veljeni kuvasivat paljon, nuorena ihan rahanansaitsemistarkoituksessa. Pakkohan siinä oli oppia. Tornion seminaarissa opettajankoulutukseen kuului myös videokuvausta, silloin sitä vain kutsuttiin kaitafilmaukseksi. Olin ihan Helsingissä saakka kaitafilmikurssilla. Tehtiin käsikirjoituksia ja kaikkea. Sitten kamera kirposi elämän aallokossa yhä kauemmas kädestä, kunnes nyt taas opetellaan uusin välinein. Toisaalta kuvaus on helppoa automaattikameroilla, mutta jos haluaa opetella enemmän, valtavat manuaalit lamaannuttavat. Kerron nyt siis Bremeristä ja esittelen aikaansaannoksiani.

Tutustuin ensin näyttelyyn ja valitsin minua eniten sävähdyttäneen kuvan. Se oli otettu pakolaisleiriltä ja siinä kaksi nuorta miestä joi jotain nestettä lautasilta. Valo heijastui valkoisista lautasista miesten kasvoille. Ilahduin, kun johdantoesittelyn pitänyt näyttelyn kuraattori Riitta Raatikainen sanoi tämän kuvan miellyttävän häntä eniten tässä näyttelyssä. Kuvia on aina 1950-luvulta tähän päivään. Aivan valtaosa on mustavalkoisia. Viimeisessä huoneessa on Bremerin uusinta tuotantoa, hitaasti suoraan paperille valotettuja hämyisiä värillisiä luontokuvia, kuin maalauksia. Heti ensi seinämiltä havaitsi, että Bremer on hyvin yhteiskunnallisesti orientoitunut kuvaaja. Viikkosanomille kuvatessaan suuri osa aiheista oli etukäteen määritelty, mutta kuvakulma paljasti yksittäisen ihmisen herkästi havaitsevan kuvaajan. Raatikainen puhui valokuvauksen humanistisesta suuntauksesta, joka ei siis ole koulukunta, vaan asennoitumistapa. Bremer edusti tätä suuntausta jo ennen kuin semmoisesta edes valokuvataiteessa puhuttiin.

Bremer on kulkenut pitkän tien. Sitä tietä jatkaa hänen poikansa Stefan, joka on mm. Kuhmon musiikkijuhlien monivuotinen kuvaaja. Pitkään Kaj Bremer kuvasi Viikkosanomille, aika oli Raatikaisen mukaan kuvajournalismin kulta-aikaa. Televisiot tulivat yleisiksi vasta 1960-luvuilla, joten suuret paljon kuvia sisältävät lehdet merkitsivät tärkeätä tietolähdettä ihmisille. Aiheiden muututtua yhä enemmän sensaatiohakuiseksi, Bremer siirtyi free lanceriksi. Hymy oli tullut kuvaan mukaan ja Viikkosanomien oli ryhdyttävä kilpailemaan skandaaleilla. 1970-luvulla hän kuvasi laajan Suomalaista arkipäivää -sarjan, joka kiersi näyttelyssä ympäri Suomea. Muotikuvauksia hän teki mm. Me naiset–lehdelle. Valokuvataiteen akatemiaprofessorina hän oli vuosina 1978-1983. Tämän jälkeen hän siirtyi Helsingin Sanomien lehtikuvaajaksi. Bremerin aloittaessa valokuvaajan uraa ei puhuttu taiteesta mitään, kuvia otettiin tiettyä tarkoitusta varten, ateljeekuvia, lehtikuvia jne. Eikä koulutustakaan ollut, opittiin oppipoikapohjalta. Bremer on sittemmin itse ollut käynnistämässä valokuvataiteen koulutusta, jolloin valokuvauksessa irtaantui erityinen taidekuvaussuunta. Väillä jako on ollut hyvinkin jyrkkä. Tällä hetkellä taas valokuvaajat kuvaavat niin ammattimielessä kuin taidekuvaajina.

Näyttely on samalla kuin kuva Suomesta 1950-luvulta tähän päivään. Kuvissa on jokin kummallinen levollisuuden tunnelma, oltiinpa sitten miten hektisellä työpaikalla tahansa. On henkilökuvia, on ammatteja, on poliitikkoja ja taiteilijoita, on missejä ja tähtiä, on mellakkaa ja katastrofia. Raatikainen puhui siitä, että Bremerin kuvissa yksittäinen ihminen ja erityisesti katse nousee aina esiin, vaikka kyseessä on virallinen tilanne, esimerkiksi Kekkonen valtiovierailulla. Aina sieltä joku pikkutyttö kurkistaa jostain helmojen välistä. En osannut kiinnittää tähän huomiota näyttelyä kiertäessäni, mutta mieleen kyllä jäi monia yksittäisiä henkilöhahmoja. Kuvat eivät ole lavastettuja ja valo on aina luonnonvaloa. Kiintoisaa on, miten erinomaisesti hän kykenee ottamaan totutusta poikkeavan näkökulman kuvattavaansa. Esimerkiksi kuva Tulilahden murhaajasta paljastaa jotenkin ujontuntuisen miehen. Raatikainen sanoikin, että Bremerin kuvissa suomalaisesta kansasta tulee hämmentynyt kuva.



Kuvataiteessa on viime aikoina puhuttu kansainvälisyydestä ja siitä, mitä se oikein on. Enpä ole koskaan aiemmin tullut ajatelleeksi, että muualta tulevien taiteilijoiden valokuvia voi katsoa jotenkin vapaammin kuin kotimaisia, tämän sanoi Bremerin näyttelyn kuraattori. Suomalaisten kuvien taustoista kuvaaja tietää liian paljon, mikä sitoo ajatuksia. Näyttelystä jäi mieleen monia yksittäisiä loisto-otoksia. Usein esitetty Kekkonen vierailulla Napoleonin kodissa on kyllä herkullinen. Käsi povessa ja Sylvi siinä veikeästi tiiraamassa vieressä. Tavallaan humoristinen on kuva nuoresta Björn Wahlrosista rinnallaan Leif Salmen, heidän banderollissaan lukee Vastuu tulevaisuudesta on meidän. Totta joka sana! Eivät olleet missitkään reisien rokotusarpineen niin sileitä kuin tänä päivänä. Hellyttävää! Suosittelen kuviin tutustumista. Siinä saa samalla aimo annoksen suomalaista historian tuntemusta.