Sanoo Kjell Westö Gå inte ensam ut i natten –kirjansa loppusanoina. Kun katselee hänen kirkasotsaista kuvaansa, voi hyvin kuvitella, että juuri tuollaisia idealistisia mietteitä mies laukoo. Mutta kun katsoo omaan peiliin, on vaikea uskoa, että sieltä mikään ihme takaisin katsoisi. Westön henkilöt ovat kyllä aivan ainutlaatuisia, se on sanottava, jokaisessa vähänkin laajemmin kuvatussa on jotakin erityistä. Kuvat ovat Lammassaaresta ja Vanhankaupunginlahdelta, jotka ovat kirjan tapahtumapaikkoja. Kuvan Työväen raittiusseuran talo on edelleen pystyssä.

Ensin ajattelin, että ostettuani heti ja vielä alkukielisen teoksen pääsisin ikään kuin puhtaalta pöydältä luomaan omat mielikuvani. No mitä, muutaman päivän kuluttua tuli suomalainen versio, enkä malttanut olla lukematta arvosteluja. Niin Hesari kuin Uutispäiväkin ja melkoinen määrä googlaamiani ruotsalaisia lehtiä, esim. tämä, tämä,  tämä, ja tämä  ylistivät jälleen romaania. Kirjoitan nyt sitten tämän, mutta palaan asiaan luettuani uudelleen kaksi aiemmin lukemaani ja yhden lukematta jääneen romaanin samasta sarjasta. Lopuksi luen vielä Älä käy yksin yöhön uudelleen suomeksi, sillä pakkohan se on myöntää, että vieraita termejä tuli eteen siellä täällä, eikä niitä siinä lukemisen kiihkossa ehtinyt sanakirjasta tarkistella.

Jossakin arvostelussa todettiin, että hyvän kirjan tunnistaa siitä, että se tulee lukemisen alkuhetkistä kaikkialle mukana, siitä ei pääse irti. Aivan alusta asti kohdallani näin ei käynyt, mutta mitä pidemmälle lukeminen edistyi sitä enemmän mielikuvat kulkivat mukana. Vaikea sanoa, miten paljon asiaa on edistänyt se, että tapahtumat ovat kotikulmilta. Saatuani yli 550-sivuisen kirjan loppuun, olen ehdottomasti sitä mieltä, että se on hyvä, erittäin hyvä. Paikoin alkupuolella kaipailin enemmän äksöniä ja tuntui kuin osasta En annan början teksti uusine päähenkilöineen olisi menettänyt jotenkin jännitettään. Se oli harhaa, asiat nivoutuivat toisiinsa ja jännite vain kasvoi sivujen myötä. Westöllä on taiturimainen tapa kuljettaa juonta ja punoa siihen yllättäviä äkkikäänteitä ja pysähtyä välillä kuvaamaan jotakin tapahtumaa tai tilannetta tavattoman kauniisti. Romaanin henkilöiden luonne syvenee lukemisen myötä ja he ikään kuin nousevat alun sumusta kirkkaammiksi ja kirkkaammiksi.

Alussa oli epäselvää, kenen ääni kirjassa oikein kuuluu, mutta se selviää ennen pitkää. Kun vielä kirja lopussa ikään kuin palataan alkuun, puhujan kuva kirkastuu. On turhaa tässä kirjata tapahtumia, arvelen kirjan tulevan tutuiksi mahdollisille pläjäykseni lukijoille. Tuleehan se olemaan Finlandia-ehdokas, uskallan arvata. Päähenkilöiden Arielin, Jounin ja Adrianan nuoruudessa ”allt var flykt, hunger och törst: flyckt från det gamla, hunger efter det nya, törst efter skönhet, efter ögonblick av förhöjt liv. Näin se oli myös mukaan tuleville uusille päähenkilöille Evalle ja Markille. Olettaisin, että Arielissa ja Markissa on paljon kirjailijaa itseään, kumpikin symppaa musiikkia ja Mark kirjoittaa.

Kirja on kiinni yhteiskunnassa, niin siinä kuuskytlukulaisessa kuin myöhemmissäkin vuosikymmenissä. Kaikki me muistamme Tsernobylin, Mikkelin panttivankidraaman, pokeriammattilaisten tulon ja syykuun yhdeksännen. Romaani nivoutuu näin ajan tapahtumiin luontevasti lehtien, radion tai television avulla. Myös sääilmiöt ovat paljon mukana, kaikki tämä luo lukijan päähän kuvia aidoista tapahtumista, antaa uskottavuutta, jos niin haluaa ilmaista. Kirjassa vilahtelee oikeita ihmisiä, Donnereita, Kekkosia ja Lipposia. Alussa minua häiritsi, että en tiennyt, olivatko jotkut ihmiset aitoja vai eivät, erityisesti nuorten musiikkimaailma oli minulle outoa. Vähitellen annoin periksi, miksi minun täytyisi tietää. Eihän romaanin Jounikaan aidosti ole tavannut Kekkosta, eihän?

Mistä Westo kaiken tietää? Kirjasta aukeaa niin sodan käyneiden miesten maailma, lehtimaailma kuin nuorten musiikkimaailmakin. Kirjasta aukeaa viestintävälineiden muutos kirjeen kirjoittamisesta mailiyhteyksiin. Kirjasta löytyy oivallisia kuvauksia ns. työelämän uraohjusten maailmasta ja siitä, miten johtajaksi tullaan. Tulee osata nojata taaksepäin tuolissaan, ojentaa jalkansa oikealla tavalla, juuri oikeaan suuntaan, tulee osata esittää asiansa itsestäänselvyytenä, tulee ilmaantua aamukokoukseen samettitakissa ja ruudullisessa puserossa kaksi ylänappia auki. Ei saa osoittaa pelkoaan. Eniten pelkäävät keskitason johtajat, jotka eivät ymmärrä, kuinka ovat paikkansa saavuttaneet ja jotka kroonisesti pelkäävät sen menettämistä. Mistä voi Westö tietää kaiken tuon? Noinhan se on, noita menestyjiä on riittävästi tuijoteltu erilaisissa kokouksissa. Kirja on loistava kuvaus menestymisestä, jossa samat metodit toimivat niin Linjoilla kuin valkoisten paitojen ja kravattien maailmassa: ställer-du-dig-i-vägen-för-mig-så-förorsakar-du-dig-bara-besvär.

 

Kirja kuvaa valtaa ja se kuvaa ihmisen yksinäisyyttä, Jounin kohdalla myös sitä, miten valta vie yksinäisyyteen. Kirja kuvaa sen, miten maine luodaan ja miten se menetetään. Kirjan kuvaamat maineen menetysprosessit ovat tälläkin hetkellä lööpeistä luettavissa. Kirja on myös syvällinen elämän kestävän ystävyyden kuvaus. Se kuvaa hyvin muutaman päähenkilön elämän koko kaarta sukulaisineen kaikkineen, kattaa siis hyvin pitkän ajan. Siinä mielessä se on oivallinen ajan muuttumisen kuvaus. Kirjalle antaa syvyyttä se, että itsekin kokee olleensa osa tuota kaikkea, huonoista lähtökohdista ponnistanut ja kouluja käymällä leivän syrjään päässyt, eivätkä 70-luvun poliittiset kuviot eikä reipas iltaelämä ole sekään aivan outoa ollut. Odotan uudella innolla suomenkielisen version lukemista ja lempeällä myötäelämisellä tehtyjä kauniita kuvauksia ihmisten arjesta.