Huhtikuun alkaessa! Bo Carpelanin viimeisimmäksi jääneessä kirjassa Lehtiä syksyn arkistosta on paljon tekstiä, jota mielellään välittäisi toisille. Siispä otan tähän joukon sitaatteja, paras tapa on tietysti lukea koko kirja. Kirjalla on lisäotsake Tomas Skarfeltin muistiinpanoja ja käännöksen on tehnyt Caj Westerberg.  Lainauksista välittyy surumielinen maailma, jota kirkastamaan otan Markus Konttisen maalauksia Galleria Forsblomilta. Suosittelen toisen näytön avaamista ja Pablo De Sarasaten musiikin kaiuttamista lukemisen taustalle. Carpelan kirjoittaa kolmesta syksyn kuukaudesta Tomaksen elämässä, pääasiallisesti hän oleilee maalla Uddassa. Carpelan puhuu paljon vanhuudesta, väsymyksestä, kuolemasta, kafkamainen Odradek ilmaantuu sivuille silloin tällöin. Usein hän piipahtelee lapsuuden muistoissa. Teos ei muodosta tarinaa kuin viitteellisesti, enimmäkseen se on elämäntilanteen pohdintaa. Sarasaten viulut korostavat kipeitä pohdintoja.

Onko se, minkä näen ja kuulen, yhteydessä vanhuuteen? Juuri nyt, kun näkö heikkenee ja kuulokojeet käyvät ajankohtaisiksi, kiristän itseeni kohdistuvia vaatimuksia pysyä mukana aistimaailmassa, katsomisessa, kuuntelemisessa, nuuskimisessa, hapuilemisessa, kun olemassaolo jatkuvasti vaatii jaksamista, kamppailua, tasapainoa. Miten on mahdollista, että merilinnut lepäävät tuulen päällä vain siipiään ojentamalla ja että sarvipöllö voi ääneti liukua rantalepikon kätköistä, kun vanheneva ihminen kurtistuu ja tulee laikkuiseksi kuin tammenlehti keskellä valtavaa lehvistöä?

Entä jos kulkisin sinne minne jalat vievät, ja haistattaisin viivasuoralle tielle. Suunnitellusta poikkeaminen tarjosi minulle myöhemmin parhaat elämykseni. Sattuma ja satunnaisuudet toivat eteeni kultajyviä. Improvisaatiot olivat onnenkantamoisia, tai katastrofeja.

Yksinolon ja sosiaalisuuden välinen tasapaino on vaikea pitää yllä ilman pitkää tasapainosauvaa. Kieli keskellä suuta on havaittava toisaalta sosiaalinen yksinäisyydessä, toisaalta yksinäisyyden ydin sosiaalisessa toiminnassa. On välttämättä oltava rehellinen. On unohdettava oma pikkuahne minä. Ajatukset on pidettävä viileän etäällä kuolemasta. Miten se nyt sitten tehdään? Aina voi kuitenkin raapustaa nerokkaita ajatuksiaan paperille. Se suo armonaikaa.

Että jaksat opettaa minua, varoittaa minua, seurata minua! Johtaa vanhaa maallista majaani niin kuin se olisi nukkavieru kamariorkesteri, jonka repertuaari on kyllästymiseen asti toistoa: viuluina epäpuhtaasti soivat hermot, kontrabassona särkevä selkä, trumpetteja korvani eivät siedä eivätkä oikein kuule, alttoviulu soittaa kehtolauluaan aivan yksin, surumieleni sellot, puupuhaltajat ovat liian räikeitä, ja – rumpu: harvoin äänessä, mutta alati läsnä. Soittavatko ne sfäärien suurenmoista musiikkia? Väsynyt orkesterinjohtaja takeltelee, tai räpiköi käsillään. Pidä varasi, sydän!

Pyrit päämäärään, mutta et saa sitä näkyväksi. Ehkä se on jotain tavoittamatonta, itsepintaisesti elävää, railo pilvissä, täsmällistä mystiikkaa, selittämätöntä kirkkautta, välttämättömän etäisyyden itsestään selvää kunnioittamista, asiallista rakkautta ja vastauksetonta, aistiemme arkkitehtuuria. Puhunko paradoksein? Olkoon menneeksi: elämä on vastakohtaisuuksia, usein ratkaisemattomia. Ellemme vaadi ratkaisuja, ne ehkä jonain päivänä ilmaantuvat: tosiunet.

Todellisuudentajuni on heikentynyt. Eilinen lehti on kuin uusi. Olenko sitä lainkaan lukenut? Kaikenlaisia hankkeita on vireillä, metro, musiikkitalo, tulevia lainmuutoksia. Vanhuksen silmin kaikki tällainen näyttäytyy usein kalvaana, koomisen tai melankoomisen merkityksettömänä, vanhus ei tukeudu niinkään sosiaaliseen todellisuuteen, vaan yksilölliseen, joka täyttyy sairauksista, vaivoista, ilonaiheista, arkisista epäonnistumisista ja valonpilkuista. Se on nähdyn todellisuutta. Hyvästelyn tarkkuutta. Askelet ovat väsyneet, mutta astuvat omaehtoisesti valittua tietä.

Kuljin pihamaalla paljain jaloin, tunsin viileän ruohon jalkani alla kuin tervehdyksenä lapsuudesta. Kuljin monen jälkiä jättämättömän vuoden yli, alas veden luo, joka virtasi niin kuin se on aina virrannut, rantojen välissä, laiturin ohi, minun lävitseni. Vastapäinen metsänreuna kuvastui tummana vedessä. Istuin ja näin ja tunsin, miten viileä yksinäisyys oli, ja kosketin vettä. Se oli jo syksyisen kylmää ja vangitsi pimeyteensä auringonlaskun. Suikulaisen pilven alla oli punajuova, ja kaikki oli niin hiljaista, ettei silmä voinut muuta kuin levätä suuressa, vieraassa yhteenkuuluvuudessa. Lintuja ei näkynyt. Kakki alkoi kellastua. Jossakin vyöryi raskas maailma täynnä välkkyviä televisioruutuja, liikenneruuhkia, ikkunoita, joihin syttyi valo, ja ihmisiä liikkui huoneissa valtavana monimutkaisena äänten, huutojen, vaikenemisien, unien, tuskien kuorona.

Vanheminen:

1.       Esineet jättäytyvät käsistäsi, pudotan niitä lattialle, vaikeuksia niiden poimimisessa. Silmälasit, kateissa.

2.       Väsynyt televisioon, päivälehteen, radio menettelee.

3.       Kännykät ja kaltaiset käsittämättömiä.

4.       Roskapostia, pelkästään, kukaan ei kirjoita kirjeitä, puhelin vaikenee kuin kuolema ja niin kuin minä.

5.       Trendit, brändit, bestsellerit, ohimenevää.

6.       Kadonnut: ihmisiä, laseja, kulhoja, postimerkkejä, puhelinnumeroita, lapsia, lapsenlapsia, maksettuja laskuja, alennuksia, vanhoja ystäviä, muistilappuja.

7.      Oma itse vaikeasti löydettävissä.

8.       Sairaudet, ne on vain otettava vastaan. Tätä himoreippailijat eivät sisikunnassaan ymmärrä.

Arkisto tallentaa elettyä elämää, käytettyjä tai tuhottuja ajatuksia, totuuksia, jotka aika on vahvistanut tai kumonnut, se sisältää muistiinpanoja, päiväkirjoja ja aikakauslehtiä. Arkiston käytävillä kuuluu heikko mutta yksitoikkoinen vaikerrus, valitus, siellä kimmeltää alikuisessa liikkeessä oleva hienojakoinen faktojen pölypilvi. Arkistoihin kerääntyvät kuolleet ja heidän tekstinsä, tuli rypistää kirjeitä, myrskyaallot heittävät rantaan sinettejä ja dokumentteja, varjonkaltaiset tutkijat kumartuvat historian ylle sen maatessa ruumiina leikkauspöydällä valmiina vertavuotavaan analyysiin ja paljastavaan ruumiinavaukseen. Mutta kaikkeen me emme suhtaudu vakavasti, keräämme etikettejä ja mainosjulisteita, valokuvia ja vaatteita, historian raskaita peukalonjälkiä: menneen tuoksu, maatuvan papyruksen ja kellastuvan grafiikan tuoksu tekee meistä nopeasti pois pyyhittyjä harrastelijoita ajan valtavassa esityksessä, vaikenevassa tulivuorenpurkauksessa: kaikki kuollut puhuu arkistossa, maailmankirjastossa, ja alkaa elää itsepintaista muistoelämää.