Otsikon niminen näyttely on meneillään Amos Andersonin taidemuseossa. Kävimme Paulan kanssa katsastamassa sen ja toisena esillä olevan Modernin kahdet kasvot -näyttelyn. En tiedä, onko ollut tarkoituksellista, mutta arvoista maalaaminen sopii hyvin yhteen kaksien kasvojen kanssa. Kysehän on Timo Valjakan kirjan mukaan ollut myös arvopohjaisesta maalaamisesta, siis tuolloin 1930-luvulla, jonne näyttely sijoittuu. Taidemuseossa ei saa kuvata, joten olen ottanut kuvat Valjakan kirjasta ja käytän kokeilumielessä myös maalausten osakuvia (kuten yllä Helene Schjerfbeckin Punaposkisen tytön posket ja alla Aukusti Tuhkan Kollaanjoen verenpunainen taivaanranta). Myös tätä näyttelyä koskeva teksti pohjautuu Valjakan kirjaan. Lukija voi käydä taidemuseon sivulla, jossa on esimerkkejä Maalaamisen arvoista-kuvista.
Valjakan Modernin kahdet kasvot kirjaa kehui Pekka Tarkka Hesarin kesäkuun viimeisen päivän kevytversiossa. Tarkka arvioi, että kirja on ansainnut asemansa myös aivan itsenäisenä kirjana ja siitä olen samaa mieltä. Se on kiintoisa Tarton rauhasta talvisotaan käsittelevän ajan taiteen kuvaus. Siinä on tavallista näyttelykirjaa enemmän ajan yhteiskunnallista kuvausta, on myös taidekritiikkiä ja kansainvälisiä suuntauksia käsitteleviä artikkeleita. On kiintoisaa, että kirjassa ”seikkailee” samoja henkilöitä kuin parhaillaan lukemisen alla olevassa Erkki Tuomiojan isästään kirjoittamassa kirjassa Sakari Tuomioja Suomalainen sovittelija. Kansallishenkisyys AKS- ja IKL-liikkeineen veti mukaansa myös taiteilijoita. Tutustumisen arvoinen kirja, niin myös näyttely.
Maalaamisen arvoista on Taidemaalariliiton 80-vuotisjuhlanäyttely ja siinä on esillä 28. suomalaisen nykytaiteilijan teoksia. Ennestään minulle tuttuja oli vain pari, Silja Rantanen ja Carolus Enckel. Saattaa olla, että muidenkin teoksia on tullut katsotuksi, mutta tällä iällä nimet syöpyvät tajuntaan varsin hitaasti. Mikä on niin tärkeää, että se on maalattava, oli se sitten maisema tai ihminen, väritila tai muototutkielma? Sitä ovat taiteilijat kyselleet. Ainahan on kyse myös kuraattorin valinnoista, tässä tapauksessa Pessi Raution.
Alla ”tutkielmia” maalareiden käyttämistä värisävyistä torimaalauksissa. Ensin Santeri osa Salokiven Torikuvaa Helsingistä, toisena Ragni Cawénin Toriaihe ja kolmantena Marcus Collinin Kauppatorilta. Ihania kaikki, siis kokokuvina!
Mieleeni jäi päällimmäisenä Heikki Marilan kammottavat kuvat Saa hävetä silmät päästään I ja II. Jos taiteen tarkoitus on jättää katsojan aivoihin muistikuvia, Marila on minun kohdallani onnistunut. Ammottavat suut ovat mielessäni huutoa kaikesta siitä kamalasta, mitä lehdistä saa päivittäin lukea. Mitä lie taiteilijalla itsellään ollut mielessä! Mielenkiintoista oli mielestäni eräisiin huoneisiin, kuten ylimpään osittain tiiliseinäiseen huoneeseen, tehdyt erilaisten kuvien vuoropuhelut. Toisaalla suuret ja räikeät ja toisaalla tasapainoiset ja lempeät. Kuin elämä! Vinttihuoneen vastakkainasettelu olisi ollut vielä korostuneempi, jos rösöinen tiiliseinä ei olisi syönyt osaa kuvien värikylläydestä. Raija Heikkilän naishahmot ja Vaula Siiskosen maisemat, esim. ”postikorttiteline”, olivat kauniita. Teemu Kankaan tavattoman tarkasta yksityiskohtaisuudesta koostuvat väripinnat olivat niin ikään kauniita. Kaisu Aron suuria ”valuvia” töitä oli katsottava mahdollisimman kaukaa, läheltä katsottuna yksityiskohtaisuus korostui liikaa.
Jos Maalaamisen arvoista sisälsi minulle tuntemattomia taiteilijoita, Modernin kahdet kasvot sisälsi lähes yksinomaan tuttuja nimiä, ei kylläkään tuttuja maalauksia. Maalaukset ovat Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistyksen jäsensäätiöiden teoksia, siis sellaisia säätiöitä kuin Gösta Serlachius, UPM-Kymmene, Kymi Osakeyhtiö ja Taidesäätiö Merita. Taiteilijoina mm. Wäinö Aaltonen, Sulho Sipilä, Santeri Salokivi, Ragnar Ekelund, Väinö Kamppuri, Lennart Segerstråle, Eero Järnefelt, Tyko Sallinen ja Sam Vanni. Haeskelin kirjasta vastausta siihen, mitä Kahdet kasvot oikein tarkoittaa. Taidemuseon esitelehtinen puhuu Pariisin kaltaisiin metropoleihin kurottavista futuristeista ja kubisteista ja toisaalta kansalliseen historiaan sukeltavista taiteilijoista. Ilmeisesti oli myös muita vastakohtia, esimerkiksi taiteen kohde, kuten Sallisen Kääpiö ja Aaltosen Ester Toivosen muotokuva.
Kaksista kasvoista voi puhua myös silloin, kun ruotsinkielisistä säätyläiskodeista tulevien taiteilijoiden rinnalle alkoi nousta suomenkielisen työväestön lapsia. Tämä ärsytti konservatiiveja, koska tulokkaita ei puutteellisten sivistyksellisten taitojen vuoksi voitu kutua päivällisille ja illallisille Albert Edelfeltin ajan tapaan. Tulokkaat reagoivat epäluuloihin omaksumalla tietoisen irrallisen ja boheemin elämäntavan. Tämä näkyi mm. Tyko Sallisen ja Akseli Gallen-Kallelan yhteenotoissa. Sallisenkin piti käydä hakemassa vauhtia ihan Amerikoista saakka tullakseen hyväksytyksi. Kahdet kasvot näkyvät myös sotien välisen ajan urbaaneissa ja elämään väsyneissä dandyissa, Olavi Paavolaisissa ja ujoissa, syrjään vetäytyvissä Martti Ranttilossa. Vastaavasti väkevän lahjakas Vilho Lampi kulki muutamassa vuodessa itsevarmasta ekspressionismista sisäänpäin kääntyviin omakuviin.
Kiintoisa kysymys on se, olisiko katsojan hyvä tietää maalauksen taustalla olevasta aiheesta enemmän osatakseen syventyä siihen. Hyvä esimerkki tästä on yllä oleva Kamppurin Hietaniemen krematoriomaisemaa kuvaava Savu-uhri, joka on maalattu saamana päivänä. kun toinen taiteilija Väinö Kunnas tuhkattiin. Kunnas oli ollut kiihkeä modernisti, ”taiteen Tulenkantaja”, joka kuoli jo 33-vuotiaana.
En ole koskaan tullut ajatelleeksi, miksi vanhojen muotokuvien takaa löytyy aina samoja taiteilijoita, kuten Eero Järnefelt, Wilho Sjöström ja Lennart Segerstråle. He maalasivat hyväksyttäviä ja arvokkaan näköisiä ihmisiä, herroja enimmäkseen. Myös tehdasmiljöistä haluttiin ”näköisiä”, jotta ne voitiin virallisesti ripustaa seinille. Järnefeltin tosin maalasi myös erilaisen, tyylitellyn Läskelän tehtaan (alla). Varmaan vieläkin taiteilijat joutuvat myyntiä edistääkseen maalaamaan ”pientä ja kaunista” kuten Santeri Salokivi aikoinaan. Ovelta ovelle kauppaamista ei enää taida kuitenkaan tapahtua.
Kuulin tässä taannoin radiosta Otso Kantokorven haastattelun, jossa haastattelija yritti tavoittaa vastausta kysymykseen, onko kriitikon pakko kirjoittaa vaikeaselkoisesti. Haastattelijalla oli oivia esimerkkejä tavalliselle ihmiselle käsittämättömistä virkkeistä. Kantokorpi osittain myönsi sen, että kriitikot kirjoittavat myös toisilleen, jolloin on osoitettava ”taiteen kielen” hallintaa. Sitä hän ei sentään myöntänyt, että kaikki kriitikot olisivat epäonnistuneita taiteilijoita. Kuten olen aiemminkin todennut, minun taiteen kieleni liikkuu akselilla pidän – en pidä tai kaunista – ei kaunista.
Lopuksi totean, että en ole aiemmin kyennyt hahmottamaan Stadionin tornin upeutta. Valjakka avasi silmäni toteamalla, miten hurjaa rohkeutta on vaatinut suunnittelijoilta Yrjö Lindegreniltä ja Toivo Jäntiltä rakennuttaa niin korkea torni, jota ei ole tarvittu yhtään mihinkään. Toinen hämmennys tuli katsellessa Antiikkia, Antiikkia, jossa Wenzel Hagelstam arvioi jollakin yhdistyksellä ”piilossa” ollutta Pekka Halosen maalausta. Ei vain ollut tullut mieleen ilmoittaa sitä mihinkään Halosen näyttelyyn. Ja kuinka innoissaan katsojat ovat löytäessään aiemmin näkemättömiä halosia!
Kommentit