On se aina jotenkin sykähdyttävää ajaa festareiden päättymisen jälkeisenä sunnuntaiaamuna Kuhmon keskustan lävitse, ihmisiä ei missään. Kaksi viikkoa seutu on kuhissut porukkaa, on jonotettu Kolmeen (taitaa olla nyt neljä) Kaisaan, kalatelttaan ja lättykioskille. Ja yht´äkkiä täysi hiljaisuus kylässä. Itse töksähdin tänne mökkirannalle, jossa musiikin asemesta kuuntelen laineinen loiskuntaa. Lintujen laulu on lähes tyystin loppunut, muutama joutsen ja kuikkapesue huutelee Maanpäänlahdessa ja kurjet mekastavat lähisuolla. Vielä ei ole aika muille äänille.

 

Minulle Kuhmon kaksi viikkoa on kummallinen välitila, yhteyksiin ulkomaailmaan riittää huonosti luettu päivittäinen Hesari. Oikeastaan muun maailman tapahtumat eivät edes kiinnosta. Keskustelukumppanit tuntuvat kaksi viikkoa hyvin läheisiltä, sitten sanotaan, että hei, tavataan taas vuoden kuluttua. Siinä se, vuoden kuluttua tavataan, ellei sitten ole poistuttu riveistä. Sitäkin tapahtuu. Kirjoitan siis vielä Kuhmon oopperoista, vaikka mahdolliset lukijani ovat ehkä lukeneet arviointeja myös Hesarista.

 

 

Taiteellinen johtaja Vladimir Mendelssohnin, käytävillä tuttavallisesti Vladi, on kiinnittänyt yhä enemmän huomiota lasten ja nuorten saamiseksi mukaan musiikkiin, kuulijoina ja tekijöinä. Luin Kuhmolaisesta, että välillä poissa olleet nuorten työpajat on otettu uudelleen käyttöön. Niissä hiotaan paikalle valitun kokoonpanon kanssa yleisölle esitettävä kappale. Häpeä tunnustaa, että en käynyt tuloksia kuuntelemassa. Monet tämän päivän huiput Paavali Jumppasesta ja Elina Vähälästä lähtien ovat taas entisiä Kuhmon mestarikurssien oppilaita.

 

Tämän vuoden festari alkoi pienoisoopperalla Pieni nokipoika, mikä olikin oivallinen todiste nuorten osallistumisesta. Hesarin Hannu-Ilari Lampilankin arviointi oli pääasiallisesti positiivinen. Esitys sai suuret yleisön sympatiat hieman epätasaisesta toteutuksesta huolimatta. Koko esityksen ajan oli yllä ihana lasten ja nuorten onnistumisen aiheuttama fiilis, vaikka eihän aihe mikään kiva ole. Lapsia on aikoinaan käytetty hakemaan piippuun juuttuneita nuohousvälineitä, kun he mahtuvat ahtaisiin paikkoihin. Oopperassa kylän lapset pelastavat pienen nokipojan oveluudellaan. Onhan se melkoinen ihme, että Kuhmon kokoisella paikkakunnalla valmennetaan hiin hyvä lapsikuoro ja että löytyy niin upeita esiintyjiä, murkku-ikäisiäkin. Kunnioitettavan paljon ovat opettajat tehneet työtä, siinä ei ole tunteja laskettu. Ja niin tosissaan ja niin antaumuksella esiinnyttiin. Pientä 9-vuotiasta Perttu Kyllöstä ei voinut kyynelehtimättä katsoa. Mahtoi olla elämys niin menestyneille taiteilijoille kuin näille aloittelijoillekin työskennellä yhdessä. Mukana lauloivat mm. sopraano Salomé Haller, mezzo Jeni Packalén ja tenori Tuomas Katajala.

 

 

Aivan valloittava kokemus oli myös Astos Piazzolan tango-operita Maria de Buenos Aires, josta Hannu-Ilari Lampila (mies itse alla konserttien tauolla) kirjoitti yhtä valloittavasti Hesarissa 17.7.. Puhui houreisesta pyörteestä, joka sai muusikot ekstaasiin ja yleisön villiintymään. Kuvan bandeonia soitti mainio Henrik Standås. Puertoricolainen bassobaritoni Daniel Bonilla-Torres charmantteine olemuksineen oli loistava kertoja ja yhtä aito oli argentiinalainen tango-tenori Martin Alvarado. Ylistävät sanat loppuvat, kun pitäisi kuvata itse Mariaa, käheä-äänistä Angelika Klasia. Puhekuoro oli sekin hyvä. Kiva oli seurata, kuinka solistit äimistelivät laulutauoillaan orkesterin menoa. Olihan siellä pianistina Heini Kärkkäinen ja jousissa Daniel Rowland ja Vanessa Zigeti ja itse Mendelssohnkin soitti kaunisäänistä alttoaan kokoonpanossa. ”Voi olla hyvin terapeuttista kokea vaihteeksi musiikkia, jota kuunnellessa sisäisestä kontrollista voi luopua ja jossa saa heittäytyä hullun himon syleilyyn – konserttisalin turvallisessa suojassa”, kirjoittaa Lampila. Totta mies puhuu, kyllähän sitä aina silloin tällöin nieleskelee kyyneleitä viimeiseen saakka kaunista musiikkia kuunnellessa. Aiheesta poiketen totean, että jännittyneenä odotin nyt reaktioitani perjantai-illan Storioni-trion Dmitri Sostakovitsin Pianotrio nro 2:n esityksessä. Pari vuotta sitten trio joutui sairastapauksen vuoksi yllättäen esittämään sen ja olivat lopuksi itsekin kuin transsissa yleisön kyynelehtien seuratessa, miten he selviävät siitä. Ja valtaisa oli yleisön reaktio.

 

 

Kuhmossa oli nyt käytetty aiempaa enemmän työtä valojen käyttöön esitysten tukena. Oikein hieno oivallus monelta osin. Sanojen heijastamista seinälle Mariassa Kainuun Sanomat oikein isolla fontilla kiitteli. Harmi vain, että ne soljuivat niin nopeasti, että sisältö jäi monimerkityksellisyyden vuoksi vähän hämäräksi. Sanat on suomeksi kääntänyt Siboné Oroza ja Lampilan kehotuksesta kysäisin niitä pressitoimistosta. Sieltähän sain heidän viimeisen kappaleensa. Kieli on katukieltä ja käännös oli siltäkin osin oivallinen. Kiittelin Lampilaa käytävällä arvostelun räiskytyksestä ja hän äityi kertomaan Buenos Airesista pitkät tarinat, oli oikein todella perehtynyt aineeseen. Sain samalla informaatiota kriitikon työstä, joka jännittyneenä odottaa, onko työvuorossa oleva kollega pätkinyt kirjoitusta. Esimerkkinä sanoista tekstin loppupuolelta: ”Mutta miksi kaikki enkelit lähtivät itkien juomaan päänsä täyteen? Siksi että lapsi ei ole poika, voihan Jeesus! Se on tyttö, on syntynyt tyttö! Tyttö synnytti toisen, kaltaisensa vaan ei aivan. Saman itkun kyyneleitä on tarinan alku ja loppu. Silmissä tyttölapsen on iankaikkinen aika, eilisen ja tämän päivän tähden nimekseen hän saa Marian”

 

 

Ja sitten tämä kuolemaooppera Viktor Ullmanin Atkantiksen keisari. Ahdistava, sitä voi musiikillisesti kauniskin esitys olla. Tekstissä oli paikoin karmeaa huumoria, kun tietää, että ooppera on sävelletty kuolemanleirillä. Mutta että Kuolema väsyy turhaan tappamiseen, jota tässä vaati keisari Overall, olkoon sitten Hitler tai Stalin. Keisarille tärkeätä on uhrien lukumäärä. Sotaa ihannoidaan, miehet marssivat rumpujen perässä. Miten euforista, rumpuja syleillään kuin naista, ovathan ne yhtä pyöreitä. Samalla kun kuolema väsyy tehtäväänsä, eivät kärsivätkään pääse kärsimyksistään. Tuo kuoleman inhimillistäminen ja turhautuminen tehtäväänsä komeaääniseksi bassoksi oli ahdistava kokemus. Onhan oopperan loppu on tavallaan helpotus. Kuolema palaa tehtäväänsä Atlantiksen keisarin jouduttua anomaan sitä nähdessään ympärillään kaiken kärsimyksen. Kuoleman ehtona on, että keisari on ensimmäinen uhri. Kaikissa esitetyissä oopperoissa oli jotakin todella murheellista, lapsien hyväksikäyttö, hyväksikäytetty tyttö ja mulattihuora ja nyt kuolema. Mutta taiteellisina suorituksina ne olivat loistavia.

 

Pidän baritoni Jaakko Kortekankaasta, joka esitti keisari Overallia. Oikein kovasti pidin myös rumpali mezzo Jeni Packalenista, jota edellisessäkin pläjäyksessä kehuin. Kuolema eli basso Tuomas Pursio lauloi kauniisti. Oli helpotus lukea Hesarin Hannu Sirénin ihmettely sotilaista, Nial Chorellista ja Salome Hallerista. Itsekin äimistelin, että suutelokohtaukset olivat jotenkin vierailta muutoin murhemielisessä menossa. Ehkä niillä haluttiin keventää tunnelmaa, mutta piti Sirénkin niitä ulkokohtaisina. Aina kun ei uskalla luottaa omaan arvioonsa.

 

 

Vielä tähän otos lyömäsoitinpatteristosta, tykkään näköjään kuvata soittimia. Haluan vielä palata kehumaan Shigeko Hataa, joka lauloi lauantaina Heitor Villa-Lobosin Bachianas Brasileirasista nron 5. Vahinko vain, että sellot, joita oli kahdeksan kappaletta, eivät olleet ilmeisesti ehtineet harjoitella riittävästi, kun soitto oli hivenen epäharmonista, se paikoin peitti myös Hatan äänen. Olisi todella ihana nähdä hänet oopperalavalla, kaunis, leveä ääni. Palaan vielä myös festarin rautaesiripputeemaan, se oli kirjattu yhdelle teossarjalle, mutta putkahteli esiin siellä täällä. Guörgy Ligetin Vanhoja unkarilaisia tanssejakin piti Mendelssohnin käydä esittelemässä, että juuri tämä on se kaunis kappale, jonka Ligeti sävelsi ja loikkasi sitten länteen. En oikein ymmärtänyt myöskään festarin alkupuolella Dmitri Sostakovitsin Neuvostomiliisien marssin tai Die Partei hat immer reht –laulun merkitystä, vaikka viimeksi mainittu onkin Georg Friedrich Händelin säveltämä. Helga mainitsi, että muutama paikalla ollut saksalainenkin on ollut sitä mieltä, että annettaisiin jo olla. Kuhmolaisessa eräs vanha kuhmokävijä sanoi, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän katsoo maailmaa oman historiansa kautta ja oma historia nousee eilisen kokemuksia tärkeämmäksi. Totta mies puhuu. Olisikohan siitä kyse Mendelssohninkin kohdalla ja hänhän on romanialainen, joten kahden maailman kohtaamisen esittäminen on myös ymmärrettävissä.

 

Alla olevaan kuvaan Lammasjärven rannasta päättyy Kuhmo –pläjäykseni. Tällä kertaa!!!