Giacomo Puccinin Maksimissa näkemäni Lännen tyttö on erityisesti naisooppera. Esitys oli näitä Metropolitanin ensi-illasta kuvattuja HD-livejä. Kapakkatyttö Minnietä esittänyt Deborah Voigtin nainen oli itsetietoinen, komea, voimakkaasti tunteva ja tahtova nainen, vaikkakin vain köyhä saluunanpitäjä. Hyviä olivat myös bandiittina laulanut Marcello Giordani ja sheriffi Lucio Gallo. Aariat soivat päässä vielä kotiin saavuttuani niin voimaperäisesti, että oli ryhdyttävä kirjaamaan vaikutteita paperille, siis kynällä. Pidän siitä, että minkä tahansa kulttuuritapahtuman jälkeen voi jonkun toisen kanssa vaihtaa ajatuksia, musiikissa ei kylläkään heti, pauhun päässä täytyy antaa ensin vaimentua. Jos ajatusten vaihtajaa ei ole lähistöllä, mielensä saa rauhoitetuksi kirjoittamalla. Olihan kello jo yli puolen yön, mutta mitäs teet? Siis vaikuttavaa musiikkia tuli kuunnelluksi Maximin parvella.

 

Lännen tyttö on Metropolitanin tilausooppera Puccinilta ja hyvin amerikkalainen se kyllä on. On yrittämistä, konservatiivisia arvoja ja uskontoa, ei niin kaukana tästä päivästä. Siksi tuntui hieman oudolta, että laulettiin italiaksi. Mutta Puccini on italialainen ja libretto on Guelfo Civinin ja Carlo Zangarinin, kuulostavat italialaisilta nekin, en ole tarkistanut. Oopperan lavastettu ympäristö ei minua kiehtonut, eikä itse tarinakaan ole kummoinen. Musiikki oli kuitenkin aivan ihanaa ja 3,5 tuntia kului nopeasti. Olen kuvitellut, että ooppera on laulamisen, näyttelemisen ja lavastuksen kokonaiselämys, niin kuin onkin. Lännen tyttö vei mukanaan erityisesti musiikin vuoksi. Jäin miettimään, että olisiko kokemukseen vaikuttanut myös se, että elokuvateatteri on pimeämpi kuin oopperasali. Kokemus on ikään kuin intiimimpi, eikä siinä ole samanlaista sosiaalista yhteiselämystä kuin oopperasalissa on.

 

Taisin jo kerran aiemmin sanoa, että näissä esityksissä on haastatteluja täydentämässä taukoja ja odotusaikaa. Talven aikana Metropolitanin toimintamalli tulee hyvin tutuksi, haastatellaan kaikenlaisia ”näkymättömiä” ammatteja, lopulta varmaan lipunmyyjääkin. Orkesterin johtajakin joutui juoksemaan haastattelusta suoraan saliin. Taiteilijahaastattelut ovat kiintoisia. Nyt pääosia laulaneilta miehiltä, italialaisia siis, kysyttiin, että miten he pystyivät samaistumaan amerikkalaiseen menoon. Gallo mainitsi oivaltavasti, että hän on koko nuoruutensa katsonut cowboy-elokuvia, ettei tilanteessa mitään outoa ollut. Mahtaakohan joku amerikkalainen olla tullut samalla mitalla tutuksi Euroopan kanssa? Voigtilta kysyttiin, että miten on mahdollista siirtyä Wagnerin Lohengrinin maailmasta amerikkalaiseen saluunaan. Ei tässä mitään siirtymisen tunnetta tarvita, aletaan vain laulaa uutta roolia, vastaili Voigt kevyesti. Haastattelut ovat amerikkalaiseen tapaan niin tekoiloisia darlingeineen ja loveineen, että siinä tällainen vakaa suomalainen ihan kiusaantuu.

 

Ooppera käsittelee Kaliforniaan onneaan etsimään tulleita kullankaivajia, varasliigaa ja kullankaivajille saluunaa pitävän Minnien rakastumista rosvopäällikköön. Myös paikan sheriffi on rakastunut Minnieen ja loppukohtauksessa tämä bandiitti uhataan hirttää. Minnie vetoaa kullankaivajiin, onhan hän huolehtinut heistä kuin äiti, lohduttanut koti-ikävässä, opettanut raamattua ja kaikkea. Niinpä kullankaivajat antavat miehen Minnielle ja onnellinen pariskunta katoaa iäksi Kaliforniasta. Kaunis musiikki saattelee heitä onnelliseen tulevaisuuteen. Sheriffi jää nuolemaan näppejään, vaikka oli lähellä voittaa Minnien omakseen ja saada roiston hengiltä. Oopperassa on Rondon Harri Kuusisaaren viime Strada-ohjelmassa mainitsema tyypillinen ooppera-asetelma: tenori rakastaa sopraanoa ja baritoni pyrkii siihen väliin.

 

Deborah Voigt toi siis oopperaan voimakkaan naisnäkökulman, mielestäni asetelma oli selvempi kuin muutama vuosi sitten Kansallisoopperassa näkemässäni versiossa. Hän hallitsi saluunan miehiä, piti heitä kurissa ja Herran nuhteessa pyssyynkin turvautuen, hän hallitsi rakkauskohtauksia, hän ehdotti sheriffille korttipeliä ja voitti miehen itselleen, tosin fuskaamalla ja hän pelasti miehen hirsipuusta puhumalla miehet puolelleen. Voigt ja Giordani olivat ilmiasultaan hyvin tasapainoinen pari, varmaan konkreettisesti vaa’allakin punnittuna. Aariat ja duetot olivat korvia hivelevän kauniita ja kuvakulmat hyviä, siinä elokuvan etu. Voi täysin heittäytyä kuuntelemaan tarvitsematta pelätä laulajan äänen särkymistä, siinä taas Metropolitanin etu. Voigt oli suorastaan näyttelijä, Giordani kömpelömpi. Elokuva on tässä suhteessa armottomampi kuin oopperalava katsomosta koettuna. Entäs Gallo sheriffinä, hahmo sopi mainiosti rooliin, hieman luihu viiksiniekka, ei kuitenkaan paha, kuten hän itse haastattelussa vakuutti. Alkuinformaation mukaan Juha Uusitalon piti olla mukana. Hänhän esitti roolin kotimaan versiossa. Minusta tämä Gallo sopi rooliin Uusitaloa paremmin, mutta minkäs ihminen olemukselleen mahtaa. Nyt en jäänyt ihmettelemään sheriffin kanssa, että mitä se Minnie oikein siinä rosvossa näkee. Suomessa roolihahmona oli Juha Pohjonen ja mieli teki katsomosta huutaa, etten minäkään ymmärrä.

 


Kansojen liikehdintä paremman elämän perässä on ikiaikaista. Eikö ole hienosti sanottu? Ooppera kuvaa kullankaivajien leiriä Kaliforniassa 1800-luvun puolivälissä. Luen parhaillaan Doris Lessingin elämäkertaa, ollaan Englannin siirtokunnassa Afrikassa 1900-luvulla toisen maailmansodan aikaan. Yöllä oopperasta tullessani kohtasin palan tämän päivän muuttoliikettä. En jaksanut lähteä liikenteessä olevia ratikoita etsimään ja otin taksin Aleksanterinkadulta. Aloitimme kuskin kanssa keskustelun päivittelemällä lämmenneen sään pehmentämiä katuja. Mies puhui vähän hoono soome, mutta sitäkin enemmän. Arvelin, että hän olisi virolainen tai venäläinen, mutta sanoikin tulleensa Jugoslaviasta. Sitä maata ei ole mainittu pitkään aikaan. Sanoi pysyvänsä Suomessa, ellei ikääntyminen aja palaamaan takaisin kotiseudulle. Siinä sitten päädyimme ikääntymisestä amerikkalaiseen historiattomuuteen ja ties millaiseen filosofointiin olisimme päässeet, ellei olisi tultu kotiovelle.  Harmi.

 

Pitkäsiltakin yöllä ylitettiin. Oli ihan lähellä, että en olisi kokenut koko oopperaa. Olin puoli seitsemältä kaikessa rauhassa tulossa saunasta ja päätin tarkistaa, olisiko kännyyn tullut viestejä. Ja silloin, mitä hittoa! Anteeksi! Kännyssä lukee Elokuvaooppera. Olin unohtanut asian, enkä ollut koskenut kännyyn koko päivänä. Ensin ajattelin, että ohi meni. Mutta sitten iski sisu, tukankuivaaja käteen, vaatteet niskaan ja ulos. Ooppera alkoi puoli kahdeksan ja alussa on kaikenlaista esittelyä, niin että varsinainen h-hetki on kello kahdeksan. Eikä pimeään elokuvasaliin tarvitse pukeutua. Hyvin siis ehdin, vaikkakin poskien saunanpuna laski hitaanlaisesti. Yöllä jo laitoin tulevan viikon tapahtumiin hälytyksen, josko se pelastaisi. Sikäli ikävää, etten tiedä, onko tämä vain koko ikäni sairastamani aika- ja paikkahäiriön (vrt. puhe- ja lukihäiriö) korostumista eläkeiän rennossa menossa vai alkavaa dementiaa. Kuka sanoisi? Kulttuurista nauttiminen näyttää säilyvän, jos paikan löytää ja oikeaa aikaan osuu. Maximissa olisi mahdollisuus katsoa myös balettia Bolshoista ja teatteria Lontoosta. Mitenkähän saan itseni pidetyksi niistä erillään, oopperat jatkuvat kevääseen ja niissäkin on kosolti muistamista.