Mistä aineksista onnistunut musiikki-ilta on koottu? On upeasti soittava RSO, on rumankaunis ja raamikas bassobaritoni ja joustavasti soljuva ääni, on sopivasti yleisöä kosiskelevia välispiikkauksia ja lopulta suoranaista flirttiä. Kas sillä saa jäykähkön suomalaisyleisön suorastaan ekstaasiin. Näin teki walesilainen Bryn Terfel Finlandia-talolla taustallaan Helsingin filharmoninen Hannu Norjasen kouluttama kuoro ja Etelä-Walesista tuleva johtaja Gareth Jones. Vesa Sirén ehti jo lauantain Hesarissa kutsua miestä oopperajumalaksi. Itse tutustuin häneen viime syksyn ensimmäisessä oopperaelokuvassa Reininkullassa, jossa hän lauloi Wotanin roolin. Kun havaitsin hänen tulevan Helsinkiin, ostin siltä istumalta lipun, vaikka se oli kallis kuin fan. Vierustoverini salissa arveli hinnan karkottaneen kuulijoita, oli nimittäin melkoisesti tyhjiä tuoleja. Olin onnistunut saamaan paikan kuudennelta riviltä ja minulla oli esteetön näköala tähän loistavaan laulajaan, joka on myös taitava eläytyjä ja ilmeikäs näyttelijä.

”Kultainen vasikka on yhä pystyssä. / Sen mahtia ylistetään maailman / äärestä toiseen. / Kuningas ja kansa palvovat / epäjumalaa rahan kilistessä / ja tanssivat hurjina piisissä sen / jalustan ympärillä. / Ja Saatana johtaa tanssia!” (Faust)

Ohjelma oli mainiosti rakennettu pahojen poikien aarioista (otteita kursiivilla) sekä orkesteri- ja kuorokappaleista. Konsertti alkoi Giuseppe Verdin oopperan Kohtalon voima alkusoitolla, myös W.A. Mozartin Don Giovannin ja Jacques Offenbachin Orfeus manalassa alkusoitot kuultiin. On jossain määrin erilaista kuulla oopperoiden alkusoittoja suoraan lavalta kuin oopperan montusta. Sävyt ja soittimet erottuvat paremmin, ainakin minun korviini. Orkesterikappaleena kuullussa Charles-Camille Saint-Saensin Dance Macabressa oli mainioita soitinkuvioita. Kuorokappaleina kuultiin Charles Gounodin rytmikäs Sotilaiden kuoro Faustista ja Verdin Che faceste? dite su! oopperasta Macbeth. Siihen sisältyi ihania viulu- ja sellosooloja, johtaja oikein nostatti soittajat esiin yleisön raikuvasti taputtaessa. Osan aarioista Terfel lauloi orkesterin säestämänä, osassa roolin sai myös kuoro. Jo aloitusaaria Udite, udite, o rustici Gaetano Donizettin oopperasta Lemmenjuomaa oli vastustamaton miehen kaivaessa taskuistaan kaksi Karhu-pulloa. Toisen hän lopussa kaatoi yhdellä siemaisulla kurkkuunsa ja toisen möi johtajalle. Arvaa sen, että yleisö oli haltioissaan. Yleisö oli muuten poikkeuksellisen miesvaltaista, johtuikohan se laulajan sukupuolesta vai konserttipäivästä.

”Olen paha henki, joka kieltää kaiken - / tähdet, kukat. / Pilkkaava irvistykseni, kiistelyni / häiritsee mestarin suloista levollisuutta. / Himoitsen tyhjyyttä, luomakunnan tuhoa. / Kukoistan synnissä, / kuolemassa ja pahassa! / Nauran ja ulvon tätä tavua: / Ei.” (Mefistofele)

Välispiikkaukset jatkoivat yleisöä kosiskelevaa linjaa. Ennen Giacomo Puccinin Toscasta laulettua aariaa Te Deum mies kertoi menevänsä laulamaan Scarpiaa La Scalaan ja olevansa kovin jännittynyt. Meitähän moinen herkkä ison miehen tunnustus sykähdytti. Tosca oli suorastaan hurjasti esitetty, voi sitä äänen voimaa! Ja ennen Faustista laulamaansa Le veau d’oria hän kertoi orkesterin jäsenten sanoneen häntä Martti Talvelan näköiseksi, mistä hän oli kovin otettu. Niin mekin siellä salin puolella! Arrigo Boiton Mesfistofelen aariassa hän aikaansai sormiensa avulla korvia vihlovia vihellyksiä ja sali tietysti räjähti suosionosoituksiin. Tauon jälkeen kuultiin vielä Verdin Otellosta Jagon osaan kuuluva Credo in un Dio crude, minkä jälkeen siirryttiin operettien maailmaan. Saketti oli vaihtunut tummaan pukuun ja kravatti jäänyt pukuhuoneeseen. Arvaahan sen, että Kurt Weillin Kolmen pennin oopperasta taidolla vedetty Puukko-Mackie sai yleisön rummuttamaan lattiaa, eikä Arthur Sullivanin Ruddigore-operetista kuultu When the Night Howls jäänyt suosionosoituksissaan siitä juuri jälkeen. Terfel äänsi laulujen sanat niin selvästi viimeiseen kirjaimeen, että jopa saksaksi lauletusta Puukko-Mackiesta sai hyvin selvän. Viimeinen ohjelmaan merkitty kappale, George Gershwinin It ain’t necessarily so musikaalista Porgy & Bess, sisälsi lopussa aivan mekkalointiin yltävän kuoro- ja orkesteriosuuden, mutta Terfelin ääni kuului silti kaiken ylitse. Yleisöhän ei omassa mekkaloinnissaan jäänyt siitä juuri jälkeen.

”Uskon julmaan Jumalaan, / joka loi minut kaltaisekseen, / ja jonka vihassa nimeän. / Alkiosta tai atomista, / olen inhottavaksi syntynyt. / Olen syntinen, koska olen ihminen, / ja tunnen maailmanalun mudan itsessäni.” (Otello)

Terfel on mainio näyttelijä, ilmeitä oli kiva seurata niin läheltä. Vaikka kyseessä oli konserttitilanne, oli ooppera- ja operettimaisuutta ihan riittävästi mukana. Hän seurusteli laulaessaan takana seisovan kuoron kanssa ja elehti roolien mukaisesti. Ylimääräiset kappaleet olivat kevyttä kamaa ja viimeisessä hän liikuskeli salissa flirttailemassa naisten kanssa heitellen ruusun terälehtiä ympäriinsä. Ja mehän siellä penkeissä saatiin siitä vain lisäintoa. Lopuksi hän lahjoitti kukkapuskansa eturivin naiselle. Jos se olisin ollut minä, olisin kuivannut kimpun ikuisiksi ajoiksi pöydälleni. Koko ilta oli mainio esimerkki siitä, miten yleisö koukutetaan hyppysiin ja narutetaan se kerta kaikkiaan villiintymään. Mitähän Hannu-Ilari Lampila sanoo tästä huomisessa Hesarissa, mielenkiintoista nähdä.

”Päästäkseen taivaaseen, / elä puhtaasti! Älä moiti! / Evankeliumia tarvitaan, / aina kun mahdollista, / mutta kesa suolanjyvän!” (Porgy ja Bess)



Ohjelman esite oli tehty yhteiseksi koko Trondheim – Oslo – Helsinki – Tukholma –kierrokselle. Sen alussa kirjoittaa Arne Worsoe ICO Classicista (mikähän se on?), että laatu ja populariteetti eivät sulje pois toisiaan. Ja voisihan sitä sanoa niin, että yleisön häpeämätön kosiskelu ja flirttailu sen kanssa ovat mitä parhainta oopperaa. Konsertit ovat usein turhan jäykkiä. Tuli vain mieleeni, että taitavan esiintyjän ei tarvitse jäykistellä, hän voi pistää itsensä kokonaisvaltaisesti peliin. Ohjelma oli harvinaisen kiinnostava kokonaisuus orkesterikappaleita, kuoron käyttöä ja aarioita. Pahan pojan aarioita kuunnellessa tuli väistämättä mieleen, että miestä pitäisi nähdä lisää oopperoissa. Oopperan janohan siitä vain kasvoi. Ihaile sinäkin miestä täällä ja kuuntele  täältä. Pääsin hyvin kirjoittamisen tunnelmaan pistäessäni taustalle soimaan Terfelin musiikkia YouTubesta. Lemmenjuoman sanoin: ”Tämän uutteen avulla kahdensankymmenvuotias mies nopeasti nuortui”. Niin minäkin!

Lisäys: Yhtä ylistystähän se oli Hannu-Ilari Lampilankin arviointi Hesarissa 21.2, ammattilaisena hän kykeni analysoimaan aarioiden sävyjä. ”Terfel on varmasti aikamme oopperanäyttämön parhaita koomikkoja, loistava huumorimies, ajoituksen mestari, lipevän sukkela ja vakuuttavan mahtipontisesti jyrähtelevä. Äänellä jylistely ei ole kuitenkaan Terfelin päämäärä, vaan ennen kaikkea aarioiden ilmeikäs karakterisointi, joka saa alkunsa lauletuista sanoista ja karaktäärien mielentiloista. Hän ei vältä rosoja ja murahduksia, kun ne sopivat hetkeen. Kaikki tämä tekee Terfelin laulusta harvinaisen elävää ja läsnä olevaa.” Terfelin Scarpiaa toivoi Lampilakin näkevänsä oopperalavalla.