Tällaista tämä elämä on, jatkuvaa opiskelua. Nyt opettelen uudistunutta vuodatuksen blogi-järjestelmää. Tuossa oikeallahan näkyy teksti, joka ilmoittaa vuodatus.netin kaatumisesta kesän 2012 alussa. Takaisin palattiin, mutta kuvia oli hävinnyt. Siirsin varastoistani osan niitä takaisin, vaikka en oikein tiedä, miksi. Osa kuvista oli ehtinyt hävitä. Näin digiaikana kuvamateriaali alkaa olla yhä enemmän käyttötavaraa, joka ei ole tarkoitettukaan ikuisesti säilytettäväksi. Kuluvan vuoden alussa vuodatusta ryhdyttiin pistämään uuteen uskoon seurauksella, että blogini hävisi kokonaan. Minä sain muutama kuukausi sitten takaisin kaksi ensimmäistä vuotta, minkä jälkeen lähettelin turhauttavia fb-viestejä jollekin kasvottomalle tyypille. Pari viikkoa sitten keksin viimeisenä toivonani lähettää henkilökohtaisen mailin yhdelle järjestelmän takaa löytyneelle nimelliselle tyypille. Ja kas, tekstini palasivat. Järjestelmähän elää mainoksilla ja on käyttäjilleen ilmainen. Olin varmaan liian pieni sintti tosissaan otettavaksi. Kuka mainostaja nyt minun tekstieni olemassaolosta olisi kiinnostunut? Ei kukaan.

Tässä nyt ollaan ns. palaamassa päiväjärjestykseen ja opettelemassa uudistettua järjestelmää. On edistystäkin tapahtunut, esimerkiksi oikealla olevasta vanhojen juttujen palkista mennään aina otsikkotasolle saakka. Suuri muutos aiempaan on se, että blogini on julkinen. Sain tekstini esiin vain luopumalla salasanakäytännöstä. Mainostan sitä ihan fb-sivulla ja siksi tässä nyt vähän selittelen. Julkisuus ei ole ollenkaan helppo asia. Onhan tekstejäni elämäni aikana julkaistu, ei siinä sinänsä mitään. Olen kuitenkin kirjoittanut asioista, jotka olen tuntenut tai kuvitellut tuntevani. Täällä on toisin, en minä itseäni kulttuurin asiantuntijana pidä, harrastajana vain. Olen ennenkin pohdiskellut motiivejani kirjoittamiseen. Kuluvan vuoden tammikuun 12. päivänä näytän kirjoittaneen, etten enää pohdi, onko kirjoittamisessa jotain järkeä vai ei. Ilmoitin kokevani, että se pitää ajatukset virkeinä ja toivoin kirjoittamisen samalla työntelevän vanhuuden tylsistymistä pidemmälle. Ei ajatukseni ole siitä miksikään muuttunut. Jotain kiihottavaa on sanajärjestyksen pohtimisessa ja hyvien ilmaisujen etsimisessä. Joskus tunnen suurta riemua pistäessäni pilkun paikkaan, johon se ei sääntöjen mukaan kuulu. Verbittömät virkkeetkin tuovat hauskuutta elämään, puhumattakaan huudahduksista, jotka vaativat ihan huutomerkin.

007-normal.jpg

Marja Kanervon  Esiinkatoavaa Kiasman V kerroksessa. Tyhjä sali on hengästyttävän kaunis, seinillä tekstit Enemmän ja Vähemmän.

Kirjoittelin blogini avautumista odotellessa tekstejä ikään kuin varastoon. Erityisen pitkään pohdin Wagnerin Parsifalia. Koin Parsifalin Metropolitan Operan elokuvaversiona maaliskuussa. Olin poikkeuksellisen hyvin varustautunut, olin kuunnellut Minna Lindgrenin esittelyn radion Figaro-ohjelmassa, kuunnellut esityksen suoran radiolähetyksen ja tutustunut Pekka Asikaisen kirjaan Tilaksi avartuu aika. Saapa nyt sitten nähdä, viimeistelenkö juttuni tänne. Kyllähän muissakin Wagnereissa riittäisi maallikolle ihmettelemistä, Tristan ja Isolde on vasta nähty ja muutoinkin parhaillaan eletään kiivasta Warger-kautta. Face bookissa mainostamani uusi nettiselaimella varustettu televisio mahdollistaa Teeman katselemisen isossa koossa itselle parhaiten sopivaan aikaan. Mökkikausi toisaalta pukkaa Nibelungin sormuksen niin peräkkäin katsottavaksi, että saa nähdä, miten siinä käy. Valkyriassa näyttää olevan enää viisi päivää katseluaikaa jäljellä. Sen katsomatta jääminen ei sinänsä ole suuri asia, katsoin aikoinaan esityksen elokuvaversiona.

Ihan kirjoittamiseen saakka innosti myös kuvataidekierros Fanny Churberg (1845-1892) Amos Andersonilla, Leena Luostarinen (1949-) Helsingin Taidehallissa sekä Anna Retulainen (1969-) Galleria Contemporaryssa. Arvelen, että yhdistän sen johonkin myöhempään näyttelyyn, esimerkiksi Kiasman Eija-Liisa Ahtila ja Dan Perjovschi olivat kiinnostavia. Parhaillaan luen uudelleen W.G. Sebaldia. Ei kappalejakoa, käsittämätön määrä hämäriä epämääräisiä kuvia, paikkoja ja kohtaamisia riittää, mutta kieli on kaunista. Miten hän tai hänen ihmisensä onnistuvatkin liikkumaan niin usein paikoissa, joissa ei ole juuri lainkaan muita ihmisiä. Sebaldista siis varmaan aloitan pläjäysten kirjoittamisen nyt käynnistyttyä uudelleen.