Hannelelta, joka niin usein on johdattanut minut hyvien kirjojen pariin, sain lainaksi Ismail Kadaren Seuraajan. Sen on suomentanut Tuula Nevala. Olen lukenut totalitaristista valtioista lähteneiden ja järjestelmästä kärsimään joutuneiden kirjoja.  Viron neuvostoajan kirjailijoiden tuotantoa olen kahlannut ja lukenut nuoremman polven, kuten Sofi Oksasen tekstejä. Herta Mülllerin kirjat DDR:stä ovat tuttuja, samoin unkarilaiset Imre Kertész ja György Spiró ovat tuttuja. Mutta viiltävin totalitarismin kuvaus tuli eteen Kadaren Seuraajassa.



”Tällä välin salien siivoojat, jotka avasivat ovia ja ikkunoita niiden tuulettamiseksi, ihmettelivät erikoislaatuista hajua, joka leijui joka nurkassa. Se ei ollut jalkojen tai hien hajua eikä liioin sarkavaatteista lähtevää happamien maitotuotteiden hajua, jollainen oli usein havaittavissa ansioituneiden karjankasvattajien kokoontumisten jälkeen. Se oli toisenlaista hajua, ja se oli tuntunut viime aikoina yhä useammin, ihmiskehoista huokuvaa pelon hajua.”

Pelko on tuttua usean kirjailijan tekstissä. Kadaren Seuraajassa se on kaikkialla, seurataan missä järjestyksessä johtajan perässä tulevat miehet kävelevät ja kenen kanssa johtaja puhuu päivällispöydässä, seurataan toisten, myös naapureiden kasvojen ilmeitä ja tulkitaan vihjailuja. Mistä eilen puhuttiin, mistä tänään huhutaan? Jäikö salaiselta palvelulta jotakin huomaamatta? ”Tuhannet silmät tarkkailivat hänen kasvojaan kuvaruudussa yrittäen erottaa merkkejä siitä, mitä oli tekeillä. Joidenkin mielestä ne olivat synkemmät kuin olisi pitänyt olla, toisten mielestä tätä vastoin tyynemmät. Kumpikin merkitsi eittämättä pahaa, mutta tyyneys tuntui vaarallisemmalta.” On kokonainen analyytikkojen armeija, joka koko ajan tulkitsee merkkejä ja teorioita. ”Murha vaiko itsemurha? Ja jos kyseessä oli murha, kuka sen oli tehnyt? Ja pääasia: minkä vuoksi?”  Joku oli nähnyt kahden miehen kantavan seuraajaa, oliko hän kuollut, vietiinkö häntä kellariin vai tuotiinko ylös. Tällaisia analyytikot pohtivat. Kirja kuvaa loistavasti maan vainoharhaista ilmapiiriä. Kaiken takana on Pelko, kuten Sofi Oksanen ja Imbi Paju oman maansa totalitarismista osoittivat. Jopa lääkärikin ruumiinavausta tehdessään pelkää. Mitä hänen olisi viisasta löytää? ”Pelonsekaisessa hiljaisuudessa, jonka läpi ministerin käskyt kuuluivat, lääkäri teki tahtomattaan ja viileästi pikaisen tilinpäätöksen omasta elämästään.”

Kirja käsittelee Seuraajaa, siis Johtajan seuraajakseen valitsemaa henkilöä. Seuraajan todetaan kuolleen eräänä mystisenä yönä, kuoliko hän oman käden kautta, vai surmasiko joku hänet ja jos surmasi, niin kuka. Siihen pieni, tiivis 158-sivuinen romaani keskittyy. Sivuilla kerrotaan myös seuraajan tyttären kihlaukseen ja sen purkamiseen liittyviä asioita, niistäkin kansa yrittää lukea poliittisia sanomia. ”Tuhanteen vuoteen tässä maassa ei ole jätetty häitä pitämättä. Ihmisiä oli tapettu ja murhattu, mutta hääpäivää ei ollut siirretty, saati sitten peruttu kokonaan. Hän oli tehnyt niin. Tällä hän osoitti, että hän asetti uskollisuuden Puoluetta ja Johtajaa kohtaan aina kaiken edelle. Vahva mies, totisesti! Ei hän turhaan ollut Seuraaja.”

Innosta tempauduin lainaamaan kaksi muuta Kadaren suomennettua teosta, vuonna 2000 ilmestyneen Annikki Sunin kääntämän teoksen Särkynyt huhtikuu ja vuonna 2009 ilmestyneen Tuula Nevalan kääntämän esseekirjan Kolme surulaulua Kosovolle. Se, että olin lukenut ensiksi uusimman suomesi käännetyn, pisti minut hakemaan teoksista yhtäläisyyksiä. Ja onhan niitä, vaikka vuonna 1982 alkuperäisenä ilmestynyt Särkynyt huhtikuu käsitteleekin traditioita ja verikostoa. Kolme surulaulua Kosovolle on ilmestynyt alkuperäisenä 1998, mutta se kertaa samaa, modernimpana versiona vain. Balkanin monien kansojen sopeutumisvaikeudet ovat kirjojen ydintä. Ensimmäisestä kirjasta kylien ja perheiden välinen vihanpito laajenee kahdessa muussa kansallisuuksien väliseksi vihanpidoksi. Sodasta ei päästä irti, senhän me olemme saaneet tiedotusvälineistä oppia. Vuosisataisesta verikostosta kirjoittava kirja avaa silmiä tämän päivän kansojen yhdessä elämisen vaikeuksille ja rajariidoille. Kuinka monta vuosisataa tarvitaan, ennen kuin ihmisten syvimmissä mielissä elävät vihanpitoon kannustavat traditiot aidosti muuttuvat?



”Pari kertaa hänen teki mieli päästä mielettömästä tilanteesta, juosta pois koko hautajaissaatosta; saisivat  herjata häntä, pilkata, syyttää vuosisataisen perinteen rikkomisesta, saisivat vaikka ampua selkään, jos tahtoisivat, kunhan hän vain pääsisi pois, pois sieltä! Mutta hän tiesi varsin hyvin, että hän ei voisi ikinä päästä karkuun niin kuin ei olisi edellisenä päivänä voinut lähteä väijytyspaikalta ja että tämän jutun ulkopuolelle ei voisi jättää hänen isäänsä, tämän isää ja isoisää, ei yhtäkään esi-isää viidensadan tai tuhannen vuoden ajalta.” En ole tutustunut aiemmin näin syvällisesti verikoston problematiikkaan, vaikka aina silloin tällöin aiheeseen tänäkin päivänä törmää. Särkyneessä huhtikuussa nousee esiin myös modernin valtion ja perinteisen alueen ristiriita. Alue, jota kirja kuvaa on erään kirjan päähenkilön mukaan "torjunut kaikki valtion tunnusmerkit, lain oikeusjärjestelmän, poliisin. … (se) hylkäsi ne korvatakseen ne toisilla yhtä perinpohjaisilla säännöillä, niin että pystyi pakottamaan peräkkäiset vieraan vallan miehittäjät ja sittemmin itsenäisen Albanian valtion virkakoneiston tunnustamaan ne ja jättämään ylängön eli melkein puolet valtakunnasta valtion valvonnan ulkopuolelle.” Voiko tradition voimaa enää selkeämmin kuvata, vaikka se olisi sivistyneiden kansakuntien laajalti inhoama verikoston traditio.

Särkyneen huhtikuun Kadare on kirjoittanut aikana, jossa Balkanin alue näyttäytyi meille vielä Jugoslaviana. Toki se kuului sosialistisiin valtioihin, mutta olimme jotakuinkin tietämättömiä sen kansallisuuksien välisistä jännitteistä. Olimmehan me historiamme lukeneet, vähintään koulussa, mutta oliko meillä ymmärrystä alueen tilanteesta? Ainakaan minulla ei ollut? Kolme surulaulua Kosovolle käsittelee sotaa tai oikeastaan sitä, miten ikuista sota on. Surullinen, mutta kaunis kirja.  ”He olivat matkanneet neljä päivää eivätkä enää tienneet missä olivat. Välillä pakenijoiden joukko tiheni, välillä se kävi harvaksi ja murheelliseksi. Toisinaan heihin liittyi unkarilaisia sotilaita, joiden kieltä kukaan ei ymmärtänyt, valakkeja, jotka etsivät lakkaamatta Tonavaa, juutalaisia, joista ei tiennyt, mistä he olivat tulleet. Jonkin aikaa heidän mukanaan kulki turkkilainen aliupseeri, nähtävästi ainoa, joka oli päätynyt kristittyjen joukkoon.” Onko muuta aluetta maailmassa, jossa sota on muodostanut niin olennaisen osan kansakuntien historiaa aina meidän elinvuosiimme saakka?

Totalitaaristen valtioiden kaaduttua niissä on yritetty huonommalla tai paremmalla menestyksellä tehdä pesänselvityksiä. Mennyttä järjestelmää kuvaa kirjailija hyvin sanomalla, että ”taivaan ja maan voitiin kuvitella vaihtavan paikkaansa, mutta ei osattu kuvitella, että Albania muuttuisi.” Seuraajan alkuperäinen painos ilmestyi vuonna 2003, siis Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ja uusien valtioiden välisten kiistojen käynnistyttyä. Albaniasta en juuri mitään tiedä, se on tunnustettava. Kun Suomen tuloksia jollakin alueella halutaan tosissaan mollata, niitä verrataan Albaniaan. Kirjat avaavat silmiä traditioille ja niiden merkitykselle yksilöiden ja kansojen elämässä, vahingollisille traditioille. Entä ne rakentavat traditiot sitten? No, ei kaikkea voi yhdeltä mieheltä vaatia. Kadaren kirjat ovat silmiä avaavia, jotka kyllä kannattaa lukea.

Kieli on selkeää ja turhia koukeroita välttelevää, ironista. Rivien väleihinkin on kätketty ironiaa. Mieleeni tuli Kaurismäki ja hänen eleetön elokuvakielensä.