Jätänpä blogini palautumista odotellessa jo kirjoittamani naistaiteilijakierroksen raportin siirtämättä tänne ja siirryn tähän hetkeen. Mennyttä mikä mennyttä, ei pääkaupunkiseudun taideannissa kuitenkaan pysy perässä. Toissa päivänä kiersin minulle tavanomaiset Anhavan, Forsblomin, Contemporaryn ja Sculptorin sekä ohimennen vielä Sanomatalon alakerran Kaarisillan. Kun kevään gallerialuettelossa on 48 galleriaa, niin jäihän siinä vielä muutama käyntini ulkopuolelle. Suosikkini näyttävät olevan juuri niitä, joiden tarjonnasta Helsingin taidemuseo tekee ostoksensa. Valitettavasti en enää muista kuka tuskaantui siitä Kiasman johtajan Pirkko Siitarin maininnasta, että parhaat taitelijat ovat juuri näissä. Onhan se laittamattoman ikävästi sanottu. Henry Wuorila-Stenberg mainitsi elämäkerrassaan, miten taiteilijat ovat joutuneet taistelemaan gallerioihin pääsystään ja mitä taiteilijoille merkitsee ns. arvostettujen gallerioiden taiteilijoiksi pääseminen. Guggenheim-keskustelun kiivain vaihe pudotti suomukset silmiltä, niin taiteilijat kuin galleristitkin ovat vain ihmisiä, joita ajaa takaa kunnianhimo ja kateus aivan kuin meitä tavan ihmisiä.

Wuorils-Stenbergin muistelmista luin, että maalauksen on usein ennustettu häviävän muulle taiteelle, mm. installaatioille, videoille ja muille sellaisille. Siinä mielessä Galleria Anhavan tämänkertainen Pe Langin mekaniikkaan perustuva näyttely on todella mielenkiintoinen. Vain muutaman työn voi vanhanaikaisessa mielessä sanoa olevan kaunis, vaikka voihan veneen moottorikin olla kaunis tai ainakin sen aikaansaama liike vedessä. Yhtä lukuun ottamatta kaikkien nimi on ´moving objects´. Ja tämä yksi on ´positioning systems V –falling objects´. Teoksessa on 5,7x8,3 m:n taso, jonka päällä kulkee pieni laite tiputellen sille pieniä vesipisaroita tasaisiin riveihin. Kone käynnistetään aamulla ja kun taso on täysi, se pysäytetään ja vesi jätetään haihtumaan alustalta. Ovathan vesipisaroiden rivit kauniita ja onhan kauniin väliaikainen olemassaolo ja sen häviäminen kaunis ajatus. Nauti siis hetkestä, huomenna se on jo haipunut ilmaan! Näyttelyn kaunein on mielestäni 2x4 m kokoinen rypistetystä paperista tehty teos. Paperia on ryntätty päällekkäin sijoitetuille vaijereille, jossa se hiljakseen koko ajan muuttaa muotoaan ja rapisee vienosti. Kaunis silmälle ja korvalle, kauneutta voi löytää monenmoisista esineistä.

Suorastaan pelottavan vaikutelman teki 2,0x1,7 m:n levy, johon pingotetuissa vaijereissa liikkui pieniä metallipalasia. Mennessäni lähemmäksi teoksen yksityiskohtaa kuvaamaan, minua alkoi huimata kuin katsellessa sillalta alla virtaavaan veteen. Liike vei maagisesti mennessään. Tämän teoksen tenho oli sen yllättävyydessä. Useimmissa muissa oli magnetismin tai nopean liikkeen avulla saatu aikaan erilaisia kiintoisia metallikappaleiden liikkeitä. Yritin vimmaisesti etsiä mielessäni selityksiä teoksille, sellaisia kuin ’yksin putoat, tarvitaan joku magneetti, joka pitää sinut elämässä kiinni’. Typerä yritys, tajuan, mutta joidenkin teosten ymmärtäminen taiteeksi oli minulle ylivoimaista. Anhavan yhdessä huoneessa on Henni Alftanin öljymaalauksia. Kun mieleni edelleen täyttivät mekaaniset koneet, en osaa näistä sanoa muuta kuin, että ne olivat kauniita pieniä maalauksia.

Galleriakäyntien väliin sijoittamallani lounaalla yritin välttää taideähkyä, mikä useasta peräkkäisestä näyttelystä helposti tulee. Galleria Forsblomilla on esillä Jacob Hashimoton pienistä puu-, akryyli- ja paperiympyröistä koostettuja teoksia. Erikokoiset ympyrät roikkuivat päällekkäin langoissa ja muodostivat kiintoisia värimaailmoja. Muista poikkesi suurimpaan saliin luotu pienten, parikymmensenttisten puisten purjeveneiden armada. Valtaisa veneiden joukko liikkui kuin mainingeilla, jossa yksittäiset veneet saattoivat yht’äkkiä alkaa pyöriskellä kuin pahaisen tuulenpyörteen vallassa. Sain kuulla, että satunnainen tuulenvire saa aikaan nämä poikkeamat isosta kokonaisliikkeestä. Pelkästään tämän takia kannattaa Forsblomilla käydä, muissa Hashimoton töissä en oikein nähnyt mitään erityistä ideaa.

Toisena taiteilijana Forsblomilla on Susanne Gottbergin värikynillä puulle tehtyjä seesteisen kauniita maalauksia. Joissakin erotti ihmiskasvoja, muuten teokset olivat lähinnä abstrakteja värimaailmoita. Värit hempeitä beesejä, vaaleanpunaisia, harmaita, nimenäkin lähes kaikilla Object. Teoksilla oli mieltä rauhoittava vaikus.

Toisella puolella Vanhan kirkon puistoa on sitten Helsinki Contemporary, entinen Kalhama & Piippo, pieni sympaattinen taidegalleria vanhan talon alakerrassa. Nyt usean taiteilijan töitä esittelevä näyttely on nimetty Street lifeksi. Mukana ovat Ville Andersson, Saara Ekström, Liisa Lounila, Jukka Rusanen, Maiju Salmenkivi ja Anssi Kasitonni. Lähes kaikkien töitä muistan nähneeni aiemminkin. Eniten pidin Salmenkiven maalauksista, joissa on käytetty öljyn lisäksi akryyliä ja spraymaaleja. Sanomaahan niistä kyllä löytyy. B.A.D.:ssa on ihmisiä uimassa tehtaista valuvan jäteveden muodostamassa lammessa, Ennustuksen voi nähdä kaiken lopun räjähdyksenä. Positiivisin on Sky Light, jossa pelataan jalkapalloa ikään kuin pilven päällä. Mielen ristiriita syntyy siitä, että värit ovat kirkkaita ja teokset kauniita, vaikka aiheet ovatkin raskaita. Liisa Lounilan hopeoiduista julistelevyistä ja palladioiduista (mitä se on?) kiinantossuista en sano mitään. Anssi Kasitonnista sanon sen sijaan, että hän se on sitten hauska taiteilija, vaikkakin teokset ovatkin varsin kreisejä. Nyt mukana oli valtaisa lasikuidusta valmistettu autonpuolikas, This Machine Kills Nothing. Kyllähän hän ihmisten hölmöyksille nauraa osaa.

Lopuksi menin Galleria Sculptoriin, jossa jouduin keskelle Elinikäisen oppimisen lanseeraustapahtumaa. Ei siinä mitään, ystävällisiä ihmisiä kaikki tyyni ja koenhan minä olevani yksi elinikäisen oppimisen koenappula yrittäessäni ottaa päivän tekniikkaa haltuun. Sculptorin taiteilijat ovat useimmiten kiinnostavia, hieman tavanomaisesta veistotaiteesta poikkeavia taiteilijoita. Tosiasiassa tietoni tämän päivän kuvanveistosta ovat hatarat, mutta Sculptorilta olen useimmiten löytänyt jännittäviä taiteilijoita. Nyt esillä on Inka Niemisen puutöitä, puukalikoista koottuja pitkänomaisia veistoksia, jotka jotenkin muistuttavat ihmishahmoja. ”Mitä lehtipuunrunko esittää? Mutkalle kääntyneet valkoisuudessaan luuta muistuttavat rungot näyttävät samanaikaisesti nousevan ja laskevan. Kauniin liikkeen vaikutelma syntyy puun omasta muodosta, jota muotoilu pyrkii jäljittelemään”, sanotaan esitteessä. Norjan rajalla, Petsamo, Mammutti, Tuhannen vuoden kuluttua ja Ilta Lemmenjoella. Viimeksi mainitun yläpuolelle taiteilija on yhdistänyt pienehkön neonkuvion. Se läväytti mieleen omakohtaisen muistuman Lemmenjoelta, jossa nuoruudessani yövyin ystäväni kanssa erään elinkautisen (vuoden ympäri asuva) kullanhuuhtojan mökissä. Satoi lähes koko viikon. Mökin vieressä pauhasi agregaatti sähköä Saloran miehelle lahjoittamaan televisioon. Illalla paikalle sitten kerääntyi muutama muukin kullanhuuhtoja ja heidän kanssaan katsoimme Draculaa. Tilanne oli yhtä absurdi kuin yhdistää neonvalo puunrunkoon.

Näyttelyt olivat siinä määrin erilaisia ja kaikki kohtuullisen pieniä, joten ne saattoi jotenkin omaksua. Onhan näihin pitkä hyppäys Ateneumissa meneillään olevasta Linnan aarteet –näyttelystä, jonka katsoin muutama päivä sitten. Edelleenkin voin sanoa, että kultakauden maalausten katsominen on minulle eräänlainen kotiintulo, vaikka uudenman taiteen parissa voin hyvin viihtyä, niin kuin nyt esimerkiksi Gottbergin rauhoittavien värimaailmoiden edessä.