Kuvitus on Kirjagalleria laterna magicassa olevasta Pirkko ja Timo Pajusen näyttelystä, savityöt Pirkon, maalaukset Timon, savilaatoille emaloidut maalaukset saattavat olla yhteistyötä. Yhdessä huoneessa oli Harry Bergin kultaveistoksia. Näyttelyyn tutustuimme Tieteiden yönä tai oikeammin iltana, matkasimme myös tiederatikalla. Kansallisteatterin näyttämölle päästiin Hannelen kanssa Kristian Smedsin ohjaamassa Mr. Vertigossa. Ihmepoika Waltia näyttelee Tero Jartti, levitoimisen taitoa opettavaa unkarinjuutalaista Mestari Yehudia Jukka-Pekka Palo, hänen naistaan lady Witherspoonia Kristina Halttu, perheen äitiä tai oikeammin ihan omaa itseään näyttelijänä Tea Ista, Waltin velipuolta Esa-Matti Long, jolle oli annettu myös enon ja humalaisen osat.

 

Näytelmä perustuu Paul Austerin romaaniin vuodelta 1994. Sen sisältö on seuraava: Yhdeksänvuotias orpopoika Walter keräilee kadulla lantteja ja saa kotonaan tuntea enonsa nyrkit.  Walterin kohtalo saa uuden suunnan, kun Mestari Yehudi valitsee hänet oppipojakseen. Yehudi lupaa opettaa Waltille levitoimisen taidon.  Mestarin tiukassa kurissa Waltille aukeaa taikuuden, 1920-luvun amerikkalaiseen showbisneksen ja kiertue-elämän ihmeellinen maailma. Näytelmän lopussa eno kidnappaa Waltin, mutta tämä karkaa. Yehudi paljastaa sairastavansa syöpää, pyytää Waltia ottamaan hengen itseltään, tämän kieltäytyessä hän ampuu itsensä. Austerin kirjan mukaan Mr. Vertigo on Waltin taitelijanimi, se ei kuitenkaan käy mitenkään ilmi näytelmästä.

 

Näytelmän paino Smedsin ohjauksessa on Waltin opettamisvaiheessa ja murtautumisessa yleisön rakastamaksi show-mieheksi, näin siis meidän näkökulmastamme, saattoihan Smeds itse ajatella toisin. Waltin epäonnistumiset jäävät käsittelemättä ja loppu esitetään yleisölle Yehudin monologina. Näytelmässä on paljon elävää, vetävää musiikkia, jota tarjoavat Verneri Pohjola, Aki Rissanen ja Joonas Riippa. Lavastuksen, valojen, puvustuksen ja ylipäätään rekvisiitan ja järjestelyjen parissa puuhaa lukuisa joukko ihmisiä, joista Waltin vai pitäisikö sanoa Jartin balettikohtauksessa kehkeytyy jopa KOM-teatterin kuoro. Kohtaus ei mitenkään liittynyt itse näytelmän teemaan, mutta mies valkoisessa hamosessa on aina hellyttävä, koominen ja naurattava hahmo.

 

Näytelmä alkoi lupaavasti. Yleisö johdatettiin istumaan näyttämölle rakennetulle nousevalle lavalle, jonka ympärillä seinänvierustoilla oli kolme pientä esiintymislavaa mielikuvituksellisine rekvisiittoineen, vanhoja lamppuja, kristallikruunuja, peilejä, nojatuoleja, näyttämövarusteita. Yksi seinä oli tapetoitu aidoilta näyttävillä vanhoilla ajan ruskeaksi patinoimilla näytelmämainoksilla. Varsinainen tunnelman luoja olivat lukuisat kattokruunut ja isot kyntteliköt elävine kynttilöineen, niitä sytytettiin ja kanniskeltiin ympäriinsä. Siinä suorastaan pelkäsi tulipaloa, kun Tea Ista vielä pyörähteli hulmuavissa helmoissaan yhdellä lavalla. Katsomo pyöri ja näyttelijät juoksivat katsomon ympärillä. Siinä vaiheessa Waltia koulutettiin kovalla kädellä lentämään. Osin rääkki oli etovaa katsottavaa, meno turkkalaisen fyysistä, Palo ilmettynä Turkkana rääkkäämässä näyttelijää, yhtä voiman osoitusta ja meuhkaamista. Välillä aukenivat verhot tyhjään, kauniiseen punatuoliseen katsomoon, jonka koreutta lisäsi korkealla katossa oleva maalaus. Tavallinen katsojahan ei näe katsomoa siitä vinkkelistä, puhumattakaan tyhjänä. Ennen tauolle siirtymistä Walt oli oppinut kävelemään veden päällä. Nähtiin myös Istan loistava ”itsensä esittäminen” eli pitkä kohtaus, jossa käsiteltiin naisnäyttelijäproblematiikkaa ja mollattiin teatterin johtajia. Ja tietysti se pakollinen humalikko meuhkasi ja vielä kauhean pitkään.

 

Tauolta palattiin katsomon puolelle ja kuunneltiin livenä bluesia. Se oli viihdyttävää sinänsä, mutta miten se vei näytelmää eteenpäin, jäi ilmaan. Palattiin historiaan ja käytiin lävitse tapahtuma, jossa Mestari Yehudi voitti korttipelissä toisen miehen vaimon lady Witherspoonin itselleen. Sitten katsojat taas komennettiin näyttämölle, nyt istumaan penkeille. Keskellä piiriä katsottiin Yehudin ja ladyn eroriitaa ja kummallista tämän päivän teatteriepisodia, jossa Halttu kaataa pullokaupalla vettä päälleen. Yleisö kutsuttiin lopuksi seisomaan pyörivälle näyttämölle ja Yehudi kertoi tarinan lopun. Jo salista uudelleen näyttämölle siirtyminen tuntui väkinäiseltä ja kun toiminta ikään kuin lässähti, näyttämöllä istuminen ja pyörivällä alustalla seisominen oli piinallista. Kaunista oli kuitenkin katsoa verhojen auettua Waltin leijailu katsomon yllä, se olikin näytelmän ainoa lentonäytös.

 

Oli sinänsä kiintoisaa nähdä näyttämö sisäpuolelta ja valtavat lamppurivistöt ja kokea pyörivä näyttämö ts. tässä tapauksessa katsomo. Teatterin sisäisen problematiikan tuominen mukaan oli hyvä idea, kun kerran näyttämöllä oltiin, mutta mielikuvitusta todella tarvittiin sen yhdistämisessä varsinaiseen näytelmän teemaan. Valoilla saatiin katsomosaliin epätodellinen tunnelma, jossa parvekkeet näyttivät keinuvan ilmassa. Mainioita ideoita esityksessä oli mielenmäärin, tuntui että osa oli jostain Smedsin unesta temmattuja, niin absurdeja ne olivat. Jukka-Pekka Palo karuine olemuksineen oli hyytävä. Tero Jartti oli kuin kumiukko, taipui joka suuntaan, muodonmuutokset ja ilmeily oli taitavaa teatteria. Tea Ista oli ihan itsensä ja Haltunkin näytteleminen ihan ookoo.

 

Tutustuin arvosteluihin Kritiikkiportissa. Tällaista siellä sanottiin: Vie katsojaansa teatterin tekemisen keskiöön, ihmismielen ytimeen, antaa aivoille loputtomasti pureskeltavaa, lähes mahdoton pukea sanoiksi, esityksessä jyllää juuri se vaikeasti määriteltävä energia, joka tekee elämästä mielekästä. (Matti Saarela Etelä-Saimaa) Katsojan ajatukset kiskotaan pois teatterin perinteisiltä mukavuusalueilta, kommentoidaan ilmaisemisen pakkoa ja motiiveja, taiteen leipäpappien turvallisuushakuisuutta ja itse taiteeseen sisältyvää vaaraa, näyttämötaiteen sukupolvi- ja sukupuolirooleja, Amerikkaa, populaarikulttuuria, yleisön odotuksia, katsojien typeryyttä, ollaan myös ihmeen ja siihen uskomisen äärellä. Jumalauta tällä näyttämöllä pilkataan taiteilijaa! (Suna Vuori Helsingin Sanomat) Nyt kyytiä saa Auster itse, romaani möyhentyy Smedsin käsittelyssä roisiin kuntoon, dramaturgisesti kömpelöä kadottaa Waltin hahmo liki täysin esityksen toiselta puolikkaalta. (Tommi Aitio Kauppalehti) On vain opittava taito lakata olemasta, laulaa KOM-teatterin paitoihin sonnustautunut kuoro, siitä se lähtee, ja kaikki muu on sille jatkoa, täytyy antaa itsensä haihtua. (Sirpa Koskinen Kansanuutiset) Kyse ei ole mistään interaktiivisuudesta vaan kokemuksellisuudesta, siitä, että yleisö tuntee, että tämä on tehty juuri heille ja vain heidän kanssaan se voi toteutua. (Irmeli Haapanen Turun Sanomat) Näytelmä on väkivaltainen ja rujo, mutta myös äärettömän kaunis. (Tiina Aho Kymen Sanomat)

Arvioinneissa puhuttiin Smedsin leikkikehästä, teatterin magiikasta, lumosta ja taikapiiristä ja teatterin itseironiasta, Smeds-poseerauksesta, jonka ainoana pyrkimyksenä on todistaa, miten arvaamaton ja kekseliäs ääni suomalaisessa näyttämötaiteessa Smeds on. Löydetään monia Smedsin aiemmista töistä tuttuja elementtejä, rituaaliset vesi ja kynttilät, uhkaavat teräaseet, leikillisyys sekä vaikuttavien kuvien – tai paremminkin – näkyjen luominen. Smeds on pannut jälleen ranttaliksi.  Suna Vuori ihmettelee, että mitä esityksen toisella osalla halutaan sanoa? Että ihmisten ongelmat ovat vain ihmisten ongelmia, kuolleiden muistot jäävät kuolleille, mutta taide nousee lopulta kaiken yläpuolelle? Tässä vaiheessa uraa - kehuttuna, kohuttuna ja palkittuna ohjaajana, johon kohdistuu kohtuuttomiakin odotuksia - Kristian Smedsillä on varaa ja varmaan tarvettakin koetella suosiotaan. Mikään makeilija tämä messias ei ole ollut koskaan; pikemminkin hän halunnee yleisön lisäksi yllättää itsensäkin. Taisi onnistua.

Arvostelut ovat pääasiallisesti ylistäviä. Me Hannelen kanssa ihmettelimme sekä meuhkaamista että loppua, näytelmä ikään kuin lässähti kokoon. Itse ajattelin arvosteluja lukiessani, että onko Smeds noussut jo niin korkealle kaapin päälle, ettei häntä uskalleta arvostella. Mekin pidimme alkuosasta, mutta lähes joka näytelmän vakiokama, pieru- ja humalaishuumori kyllä tökki pahasti. Pitääkö Smedsin sellaiseenkin yleisön kosiskeluun turvautua ja pitikö taas pistää yksi humalainen toikkaroimaan, eivätkä ripulikohtauksetkaan saaneet edes nauramaan? Pitääkö katsoja vetää henkisesti mukaan turkkalaiseen rääkkiin, että katsokaa nyt, tätä se on, kun ihmisestä otetaan irti kaikki ja väkivalloin vielä? Vähemmälläkin toistolla yleisö ymmärtäisi. Smedsin tapanahan ei ole paljon selitellä ratkaisujaan, eikä hän tunnu välittävän katsojien reaktioista. Ilmeisesti kyseessä on tietoinen katsojien sietokyvyn koetteleminen, jota mikään näyttämö ei uskalla vastustaa. Smedsille annetaan hänen leikkikehänsä ja me maksamme vielä päästessämme kehän vierustoille. Suomen Kuvalehden haastattelussa 25.7.2008 hän sanoo: Jokainen katsoo esitystä omasta kokemus- ja arvomaailmastaan käsin, ja hyvinkin yksinkertaiset kohtaukset näyttäytyvät ihmisille erilaisina. Sitä vapautta minä en halua heiltä viedä alkamalla selittää näytelmääni. Jostain netistä löysin kuvan, jossa Smeds seisoo Kansallisteatterin suurella näyttämöllä ja ihailee punaisia tuoleja, aitioita, parveketta. Idea syntyi juuri tässä, esityksen jälkeen. Yleisö oli poistunut, hämärsi jo. Katsomo näytti niin kauniilta, että aloin surra, ettei yleisö näe sitä koskaan, kertoo Smeds. Lue hellyttävä haastattelu täältä.

Jos haluat tutustua Smedsiin, käy täällä.