Sanoi ohjaaja Sakari Kirjavainen loppuviikosta teattereihin tulevan elokuvan Hiljaisuus ensi-illassa. Edustin tilaisuudessa Marjukkaa, joka puolestaan oli saanut kutsun elokuvan toisen äänittäjän Pietari Koskisen äitinä. Kiitos Marjukka! Muuten en ilmeisesti olisi mennyt katsomaan koko elokuvaa. Olen viime vuosina laistanut kaikki sotaan liittyvät kuvat, koska vähemmästäkin mielen laineet kuohahtavat ja koen elokuvissa itkemisen edelleen jotenkin kiusalliseksi. Pidin elokuvasta, se oli hyvä. Elokuva kertoo jatkosodassa kaatuneiden kokoamispaikasta. Suomihan on ollut poikkeuksellinen maa siinä mielessä, että kaatuneet on oman hengen menettämisen uhallakin yritetty noutaa ja toimittaa kotipaikkakunnilleen haudattaviksi. Elokuvan mukaan heistä tuli kokoamispaikalla tehdä mahdollisimman kauniita ruumiita, miten lie sitten ollut tilanne todellisuudessa. Elokuva oli mielestäni pikemminkin rauhan- kuin sotaelokuva. Sota on elokuvan näyttämö, mutta pääasia ovat kokoamiskeskuksen henkilökunnan väliset ihmissuhteet. Päähenkilöinä ovat hieman yksinkertainen mutta sankarillinen ruumiinpesijän poika Eino, jääkärin poika naistenmies Antti, mielisairaalasta lähetetty lääketieteen opiskelija Korpikangas, miehetkin järjestyksessä pitävä entinen kuppari Miina, kovapintainen ja ahne Jaana ja hyväsydäminen enkeli Siiri. Heitä komentaa tilastoissaan tarkka pastori, joka heti aluksi tekee selväksi, että Jumalan edessä ovat kaikki samanarvoisia mutta nyt hän on se, joka määrää. Korpikangasta ja Einoa ei voitu luonteidensa vuoksi lähettää eturintamalle ja isä oli saanut puhutuksi Antin helppoon sotatehtävään.

Yllä oleva kuva on otettu viime kesäisestä Mäntän taidenäyttelystä, tekijää en muista.

Kaikki henkilöt ovat jollakin tapaa karrikatyyrejä; hullu mies, kaunis ja falski poikanen, hellyttävän yksinkertainen nuori mies, miehiin menevä nainen, itse enkeli naiseksi, kuppariämmä ja typerä pappi. Ei se minua häirinnyt. Päällimmäiseksi nostaisin Korpikangasta näytelleen Ilkka Heiskasen, joka näyttää olevan tavattoman syvällä hulluudessaan ruumiiden kanssa seurustellessaan. Lähenee suorastaan viisasta. Hänen lisäkseen päänäyttelijöistä minulle ennestään tuttu on Teatteri Jurkassa näytellyt Joanna Haartti, nyt Jaanana. Hänestä on tehty kovin ahnas rakkauteen ja rahaan. Hänen roolinsa on vastakohtana kaikkea hyvää edustavaan Terhi Suorlahden näyttelemään Siiriin, suorastaan osoitteleva. Siiri on kaiken muun hyvyyden ohella kaunis. Katsojan sympatiat todennäköisesti ovat Einon puolella, Antti naruttaa häntä ja suoranaisesti käyttää hyväkseen. Anttia näyttelee Lauri Tilkanen, Shemeikka, kauppamies luonteeltaan. Hän on näytellyt Skavabölen pojissa, mutta enpä ole elokuvaa nähnyt. Jos Korpikangas päästelee totuuksiaan hulluutensa huuruista, todellista arkipäivän realismia edustaa karski Sinikka Mokkilan näyttelemä Miina. Pitäähän sotaelokuvassa yksi mitään pelkäämätön tyyppikin olla, tulee Tampereelta. Pastori Kari Hakalasta, on tehty vähän höpsähtänyt, jolle tärkeintä tuntui olevan ruumiiden tilastointi. Ei ole minulle tuttu, vaikka on joskus KOMissakin näytellyt. Oli monella tapaa miellyttävää, että näyttelijäkaarti oli niinkin outoa. Kaivoin netistä tietoja, eivätkä he mitään teatterin amatöörejä ole, mutta ovat hankkineet kannuksiaan muualla kuin pääkaupunkiseudulla. Ja silloinhan he ovat tuntemattomia!

Kuvittelen, että elokuvan ihmisillä ja heidän toimillaan yritetään sanoa, että ei ole yksiselitteistä hyvää tai pahaa. Tapahtumat voisivat kuvata myös rauhanaikaa. Aina on ahneita, toisia hyväksikäyttäviä, aina on rohkeita ja arkajalkoja, aina on hölmöjä ja hölmöyttä hyväksikäyttäviä ja aina on myös säälittävän yksisilmäisiä pappeja. Ominaisuudet voivat myös liittyä samaan ihmiseen, tilanteesta riippuen. Sota antaa tapahtumille herkullisen taustan, jos niin uskaltaa sanoa. Marjukka kertoi Ilkka Heiskasen sanoneen televisiohaastattelussa, että elokuvassa on kyse rakkaudesta. Onhan siinä nuorten rakkaustarinoita ja -kohtauksia, mutta uskaltaisin arvella, ettei Heiskanen tarkoittanut sitä. Ainakaan minä en sanoisi elokuvaa niiden vuoksi rakkauselokuvaksi. Rakkaus on elokuvassa jotakin isompaa, esimerkiksi rakkauden vuoksi halutaan vainajat kotiseudun multiin. Rakastetaan isänmaata niin paljon. Rakkaus näyttäytyy myös siinä, miten Korpikangas suhtautuu kaatuneisiin miehiin. Ja kyllä lopulta Miinankin suojelevaa suhtautumista poikiin voisi kutsua rakkaudeksi. Elokuva kertoo myös syyllisyydestä ja loputtomasta ahneudesta, ahneita on myös vihollisen puolella. Hyvä väläys sodan samanlaisuudesta kummallakin puolella vihollislinjaa on kohtaus, jossa venäläiset päästävät Einon ruumiskärryineen pois jo vallatulta alueelta ja tekevät vielä kunniaa. Mielestäni herkin kohta koko elokuvassa. Elokuva oli myös tavattoman kaunis, kauniissa ympäristössä kuvattu, kauniit kuvakulmat.

Miksi sitten ohjaaja puhui vaikenemisesta sukupolvien yli? Kaatuneiden kokoamispaikalla työskentely on sota-aikaan vähemmän arvokasta kuin taistelu ase kädessä. Ovathan elokuvan miehet tosimiehinä epäonnistuneita, yksi hullu, yksi vähälahjainen, yksi yksinkertaisesti arkajalka. Vähälahjainen osoittautuu elokuvan kuluessa sankariksi ja lopulta pakon edessä tämä arkajalkakin. Elokuva tällaisenkin mahdollistaa, harvemmin todellisuus. Hullun kuuluminen joukkoon on suorastaan luonnollista, jos tilannetta voidaan ylipäätään luonnolliseksi kuvata. Vähälahjaisen kyvykkyyttä ei tule aliarvioida, se käy elokuvan loppumetreillä hyvin selväksi. Mies osoittautuu suorastaan yltiöpäisen rohkeaksi, osin äärimmäisen tunnollisuutensa ansiosta. Arkajalkakin tekee urotyön, pakon edessä tosin. Sivuroolissa piipahtanut Matti Onnismaa Antin isänä järkytti. Poika tulee kotiin arkussa, isä häpeä on syvä, hän on puhunut tämän helppoon tehtävään etulinjasta pelastamiseksi. Kyse ei ole vain etulinjaan joutumattoman/pääsemättömän omasta häpeästä, kyse on myös suvun häpeästä. Vaietaan sukupolvien yli.

Kuvassa sankarihatoja Perniön kirkon vieressä.

Kuulun itse sotasukupolveen, syntynyt talvi- ja jatkosodan välisen rauhan aikana. Kuunneltuani sukuni sotakeskusteluja ja ihmeteltyäni vaiettuja asioita muodostui minulle jotenkin ambivalentti suhtautuminen sotaan. Suvussani on sotasankareita, kuolleita ja eloon jääneitä. Suvussani on sodan antisankareita, kuolleita ja eloon jääneitä. Setäni kaatui ja jäi rintamalinjan taakse, vaikka mummolle tulleessa kirjeessä sanotaan, että rauhan tullen hänet saatetaan kotiseudun multiin. Ei saatettu, Toholammin sankarihauta on tyhjä. Toinen setäni palasi elävänä palveltuaan ratsuväessä, minullakin on hienoja kuvia hänestä. Elämänsä loppuvuosina hän taisteli samat taistelut uudestaan ja uudestaan, loputtomiin. Äitini serkku kieltäytyi muutaman muun nuoren miehen kanssa menemästä etulinjaan varmaan kuolemaan. Heidät ammuttiin ladon seinustalle, esimerkiksi muille. Siitä ei ymmärrettävästi kylillä puhuttu, siis ainakaan julkisesti. Isääni, joka oli nuorena sairastanut tuberkuloosin, ei hyväksytty rintamalle. Hän toimi Kannuksessa vanginvartijana. Äitini sai yli kymmenen vuotta isän kuoleman jälkeen kirjeen sotaveteraaneilta, että isämme hautakiveen voidaan kiinnittää sotaveteraanien laatta, vaikka hän ei ole ollutkaan rintamalla. Äidistäni se oli kuin armosta heitetty lantti, eikä hän ottanut sitä enää vastaan. Tätini toimi lottana ja puhui katkeruuttaan moneen kertaan, ei ehtinyt nähdä aikaa, jolloin lottien kunniaa alettiin palauttaa. Itseironisesti voisin sanoa, että onneksi sukuni on tällainen, säilyy epävarmuus siitä ainoasta ja oikeasta. Sodassa olleiden kokemuksia kunnioitan siinä määrin, että koen suorastaan kiusallisena sen, että sotaveteraanilappu vedetään esiin puhtaasti poliittista syistä milloin missäkin keskustelussa kuin pupu taikurin hatusta. Kukaan ei uskalla sanoa tähän mitään, ettei vain tulkittaisi puhetta epäkunnioittavaksi. Näyttää olevan hyvin erilaisia käsityksiä siitä, mikä on kunnioittavaa suhtautumista. Hiljaisuus -elokuva tuli ihan hyvään aikaan.  

Sota-aikaan liittyy monenlaisia vaiettuja asioita, mihinkäpä aikaan ei liittyisi. Luin jokin aika sitten emeritus professori Arvo Myllymäen kirjan Vihan ja rakkauden päivät. Tarina on fiktiivinen, mutta sen pohjana on oma kokemus eteläpohjalaisen äidin poikana, jonka isä on venäläinen sotavanki. Ei ole ollut elämä helppoa valkoisella Pohjanmaalla ryssän äpäräpoikana. Juoksevimmin on kirjassa kerrottu fiktiivinen tarina sotakokemuksista, omakohtainen osuus oli mielestäni hieman kankea. Mutta lukemisen arvoinen kirja kuitenkin.

Lisäys: Marjukan minulle toimittamassa Karjalaisessa 12.12.2011 olleessa Hannu Poutiaisen arvioinnissa todetaan, että ”hiljaisuus kutsuu katsomaan ja kuuntelemaan itseään sellaisena kuin se itse kullekin kantautuu – oman hiljaisuutensa läpi”. Näin ilmeisesti minulle kävi, kuten olen edelle kirjoittanut. Tulkintani voi olla hyvin erilainen kuin jonkun muun tulkinta.