Vierailu tarkoittaa oopperoiden katsomista. La Traviata ja Faust, onhan siinä taas kaksi erilaista oopperaa, Oopperoita oikein isolla OOlla. La Traviata –esityksestä on jo jonkin aikaa, Faustin koin eilen. Samojakin piirteitä oopperoissa on. Kummassakin rakastetaan vailla onnellista loppua, kummassakin nainen käyttäytyy ei-hyväksyttävästi, mutta ymmärtää lopulta uhrautua, miehet jos nyt eivät suorastaan pidä moraalia yllä, niin ainakin toimivat kuten miehet aina, miehekkäästi. La Traviatassa kyse on kurtisaani Violettan  rakastumisesta korkea-arvoisen perheen poika Alfredoon, isä ei hyväksy tätä ja nainen uhrautuu. Faust tieteeseen tympääntyneenä myy sielunsa paholaiselle, tulee nuoreksi jälleen ja rakastuu Margaretaan. Lapsi syntyy, Margareta ottaa tältä hengen ja joutuu vankilaan, Faust palaa vanhuuteensa. Giuseppe Verdin ja tuntemattomamman Charles Gounodin musiikki on tavattoman kaunista.

La Traviata perustuu Alexandre Dumasin Kamelianaiseen ja Faust Goethen runoelmaan. Rakkausteeman ohella kummassakin Jumala on voimakkaasti läsnä. Tämä tulkinta saattaa kuulostaa oudolta, mutta eihän Faustissakaan paholaisella olisi mitään tekemistä, jos vastapuolena ei olisi Jumala ja oletettu hänen tahtonsa mukainen käyttäytyminen. La Traviatan isä Germont vedotessaan Violettaan perheen kunnian säilyttämiseksi sanoo, että Jumala puhuu hänen kauttaan. Ikävänä ihmisenä ajattelin, että olisiko kuitenkin niin, että isä yrittää puhua Jumalan kautta vaatiessaan Violettaa uhraamaan rakkautensa. Perheen viaton tytär kun ei voi mennä naimisiin kunniallisen miehen kanssa, jos veli asuu rakastamansa kurtisaanin kanssa. Margareta tajuaa rakastumisensa taustalta paholaisen juonen, eikä voi antaa rakastavan Faustin auttaa häntä pois vankilasta. La Traviatan loppuratkaisussa isä katuu menettelyään, mutta katumus tulee liian myöhään, keuhkotautia sairastava Violetta kuolee Alfredon käsivarsille. Margareta poistuu näyttämöltä ja häntä odottaa kuolema lapsenmurhasta, Faust muuttuu vanhaksi jälleen, pistää silmälasit päähänsä ja jää turtuneena tuijottamaan tiedemaailmaansa. Katsoja saa sitten kotimatkalla itse pohtia, että olikohan isä Germot lopulta kuitenkin onnellinen, että Violetta kuoli ja perhe saattaisi vielä palauttaa maineensa ja pitiköhän Faust sielunsa menettämistä Paholaiselle kuitenkin lopulta liian suurena uhrauksena lyhyeksi jääneestä nuoruuden palautuksesta ja rakkaudestaan.

Rakkaus onnellisine ja onnettomine loppuineen ovat oopperoiden ruisleipää, niin kuin tavataan sanoa. Samoin kunnia, jonka puolesta taistellaan ja kuollaan, sotatantereilla ja lähimetsissä, miekoilla ja ilman. Tapahtumista kerrotaan ihanilla aarioilla ja duetoilla, joissa esiintyjien taidot punnitaan. Kuinka korkealle sopraanot ja tenorit pääsevät, miten kauniita ovat mezzojen ja baritonien äänensävyt ja miten upeasti jyrähtelevät bassot? Tapahtumia seuraavat ja kommentoivat aina paikalla olevat kyläläiset, aateliset tai rahvas ja kuorot tuottavat mieleen painuvia äänielämyksiä. La Traviatan musiikki on paikoin iskelmällinen ja helposti sulatettava, kulissit ovat komeat, on näyttäviä ison kuoron kohtauksia, on tanssia ja liikettä. Juoni on helposti avautuva ja jännitystäkin riittämiin. Faustin musiikki oli niinikään nautittavaa ja aariat paranivat loppua kohden. Lavastukseksi oli rakennettu puusta jonkinlaista maalaisrakennusta kuvaava tila, jota pienillä siirrettävillä elementeillä muunneltiin eri tarkoituksiin. Sivulla olevat parvekkeet mahdollistivat henkilöiden keskinäisiä toistensa reaktioiden seuraamistilanteita.

La Travbiatassa Violettana laulanut Kristine Opolais lauloi korkealta ja kovaa. Kaipasin ääneen hivenen pehmeyttä, joskin varmaa huimiin korkeuksiin yltävää ääntä oli turvallista kuunnella. Alfredon roolia vetänyt Fernando Portari lauloi hänkin enimmäkseen hyvin, mutta hivenen epäuskottavasti. Erityisesti viimeisessä Violettan kuolemankohtauksessa hän ei tuntunut olevan sydämestään mukana. Osa laulusta tuntui suorastaan pahalta. Jaakko Kortekangas isänä baritoneineen oli todella hyvä, ylväs mies ja kaunis ääni. Luoja on antanut miehelle näköä ja kokoa ja hän tulee vuosi vuodelta paremmaksi. Rooli sopi hänelle erityisen hyvin. Faust lähti mielestäni vähän tukkoisesti liikkeelle. Itse Faust eli Dominic Natolilla oli liian pieni ääni. Hannele totesi mailissa, että jos näytteleminen ja olemus eivät ole tyydyttäviä, sitä odottaa, että ääni korvaisi nämä puutteet. Margaretana laulanut Marie Fajtová oli mahdottoman upea, niin olemukseltaan kuin ääneltäänkin. Basso-paholainen Hannu Forsberg oli tosi hyvä. Margaretan veljenä esiintynyt Jaakko Kortekangas säikäytti heti alkumetreillä pienellä särähdyksellä ja tilanne vain paheni. Tauon jälkeen ilmoitettiin hänen olevan sairas, mutta että hän vetäisi roolinsa hamaan kuolemaan saakka. Olihan se kerrankin aitoa kuolemista, kun kuoleva ei vetänytkään viimeisiä hengenvetojaan täydellisen puhtaasti vaan ääni oli tiukoilla ihan oikeasti.

Satuin kuulemaan Faustin ohjaajan Jussi Tapolan haastattelun. Hän totesi, että esityksen taustalla istuu joko Jumala tai Goethe. Lavastuselementtinä on puu nimenomaan lauluakustiikan parantamisen vuoksi. Se tuntuikin erityisesti kuorokohtauksissa ja basso-paholaisen kirkkokohtauksessa mahtavana äänipauhuna. Tapola on tehnyt paljon oopperoita pääkaupungin ulkopuolella ja puu lavasteina on nimenomaan sieltä peräisin. Katto on kopioitu Petäjäveden kirkosta, maisema sen sijaan voi olla missä vain, pikkukaupunki tai satama. Taustakuva on otettu jostain Pietarsaaren keskiaikaisesta kuvasta, voisi olla hyvin myös Naantali tai Porvoo. Kyse tarinassa on siitä, miten suljettuun kulttuuriin tulee muualta vaikutteita, muuten kyse on satunäytelmästä, jossa vanha muutetaan nuoreksi. Tapola sanoi, että ensimmäinen näytös on prologi, viihdepakkaus ja toisessakin on vähän viihdettä aarioineen. Draama alkaa vasta 1,5 tunnin kohdalla. Itse ajattelin, että ooppera kiinteytyi siinä vaiheessa, kun naiset astuivat näyttämölle, alun miesten juopottelu oli todellakin vähän virittelyä. Mieleeni haastattelusta jäi Tapolan maininta, että pirun pitää olla todella miellyttävä, että se saa ihmisiä valtaansa. Ja olihan tämä Forsberg sitä. On siis oopperan taustalla olevan tarinan kirjoittajan tarina, on libretistin tarina, on säveltäjän tarina, on ohjaajan tarina ja lopulta katsojan päässä syntyvä tarina. Kaikki mahdollisesti erilaisia, mutta kaikki oikeita.

Lopuksi haluan sanoa tältä paikalta, että en pidä Faustissa nähdystä demokraattisesta kumartelusta, jossa kaikki koko ajan liikkuvat yhtenä rivistönä. Haluan selvää erottelua! Pois demokratia! Tulokset esiin! Faustissa olisin nimittäin halunnut taputtaa oikein kovaa Margaretaa laulaneelle Fajtoválle, nyt oma kiitokseni esiintyjille meni kesivertaiseksi läpsyttelyksi.

 

Lisäys: Rondossa 3/2010 Harri Kuusisaari runttaa Faustin lavastuksen ja ohjauksen täydellisesti. "Sanon suoraan, että tämän provinsiaalisempaa, tyhmempää, vanhanaikaisempaa ja huonommalla maulla pystytettyä näyttämötulkintaa ei näe missään pohjoismaisissa oopperataloussa. Kokonaisuus oli tahmes sekasotku. Näyttämötoiminnasta puuttui fokus, ja näytteleminen oli kömpelöä. Kyöpelivuoren kohtaus kliseisine koreografioineen oli hirveintä mitä olen tällä lavalla nähnyt sitten Paholaisen palkka-ampujan."

Lisäys: Katsoimme Hannelen kanssa hänen Teemalta tallentamansa La Traviatan.  Tallennus oli tehty Salzburgin musiikkijuhlilla vuonna 2005. Päärooleissa olivat anna Netrebko ja Rolando Villazn. Pakko on todeta, että on siinä ero tähän meidän kotimaiseen verrattuna. Näiden kahden laulu saa aikaan ihan vilunväristyksiä, niin ihanaa se on. Plussapuolena on vielä se, että näyttelemistä voi seurata lähikuvina. Kumpikin esiintyjä ovat erinomaisia näyttelijöitä. Lavastus oli todella vaikuttava, pelkistetty. Ihana oopperakokemus.