Kuhmo-kesäni rajoittui tänä vuonna viikkoon. Uutta oli myös se, että seurassani oli Anne miehineen. Anne osallistui uutena ”kuhmolaisena” 1-3 konserttiin / päivä, miehensä pyöräili ja käveli. Asuimme omakotitalossa lähellä keskustaa, konserttipaikkoja ja uimarantaa. Sää oli surkea, mutta järvivesi virkistävän uimakelpoista. Johtaja Vladimir Mendelssohn näyttää palanneen konserttien ajoituksessa vanhaan viiden konsertin systeemiin ja vain harva konsertti katkaistiin tauolla. Mendelssohn on myös palannut enemmän serioso-linjalle, hauskat välipalat olivat jääneen harvinaisiksi. Tämä ei kyllä vielä riitä muutamille vakavikoille, jotka ovat lopettaneet Kuhmossa käynnit uuden johtajan kevennetyn linjavalinnan vuoksi. Osa kuulemani mukaan lopetti jo silloin, kun siirryttiin järjestäytyneeseen soittamiseen vailla aamutunneille kestäneitä jatkoja. Kuhmo-talon rakentaminen lopetti muutaman käynnit, tunnelma heidän mukaansa laimeni. Kukapa kaikkien toiveita täyttäisi! Hesarin kriitikoille Hannu-Ilari Lampilalle ja Sakari Tiilikkalalle festari näyttää kelpaavan. Jälleen Lammassaaren rannalla.



Mendelssohn näyttää suosivan laulua, sopii minulle, joskin vähempikin Eric Ericsonin kuoroa olisi minulle riittänyt. Tilanne on erilainen heille, jotka käyvät muutamassa konsertissa kuin heille, jotka istuvat paikalla viikon tai jopa kaksi. Kuorohan on toisaalta harvinaislaatuinen ammattilaiskuoro, aivan loistava. Tuntuu kuin kuka tahansa laulajista voisi hypätä soolouralle. Kuorosta oli puolet paikalla ja sekin lauloi monessa kokoonpanossa, joten vaihtelua kyllä oli. Suuri osa muista laulajista oli vanhoja tuttuja, sopraanot Shikego Hata, Mari Palo, Salome Haller, mezzo Jenni Packalen, basso Jyrki Korhonen, baritoni Jaakko Kortekangas, ja tenori Niall Chorell. Hata Gabriel Fauren La bonne chanssonissa, Luigi Bocccherinin Stabat materissa ja W.A. Mozartin Vado ma dowessa oli aivan loistava. Haller on laulajana tavattoman ilmeikäs, Benjamin Brittenin Les Illuminations oli todella nautittava. Pääsin tutustumaan myös minulle tuntemattomiin, kuten tenori Pascal Mariniin ja bassobaritoni Rolf Bromaniin. Harmitti, että sopraano Pia Komsi jäi minun osaltani vain yhteen lyhyeen kappaleeseen, sillä viimeisen iskun fanitukseeni sain hänen Kokkolan Karjalainen –oopperan esityksessä. Mielestäni ensi kertaa Kuhmossa vieraili baritoni Herman Wallén, joka joustavine äänineen oli aivan mainio Karjalainen Kokkolan oopperassa. Muutama jäi kuulematta, kuten aina ihana sopraano Soile Isokoski, Vaasassa viime kesänä kuulemani sopraano Angelika Klas ja Kuhmosta aiemmin tuttu bassobaritoni Daniel Bonilla-Torres.

Minun viikkooni osui Marius Constantin versio oopperasta Carmen, soittajia oli melkoinen joukko, johtajanaan Dalia Stasevska. Jeni Packalen oli paras suomalainen Carmen, jota olen koskaan nähnyt, loistava laulaja, notkea ja ilmeikäs liikekieli. Näin minä koin, vaikka Hannu-Ilari Lampila moitti Hesarissa hänen liikekieltään vanhanaikaiseksi, joka ei sopinut tähän versioon. Talonpoikaistyttö Micaelaa lauloi Shikego Hata, jonka komea sopraano pääsee aina yllättämään, nimenomaan laaja ja komea. Korpraali Don Joséna lauloi tenori Pascal Marin, joka näytti aidosti kärsivän Carmenin kataluudesta, josta oli tehty todellinen syöjätär. Lampila moitti Marinia virkamiesmäiseksi, mitähän siitä entisenä virkamiehenä ajattelisi. Aivan sykähdyttävän vaikutelman teki kaksimetrinen baritoni Jaakko Kortekangas astuessaan näyttämölle, kaikki naiset valloittavana härkätaistelija Escamillona. Nautin suunnattomasti esityksestä, tuttu musiikki, hyvät laulajat ja mainio asiaansa paneutunut orkesteri.

Sykähdyttäviä esityksiä oli monia, joskus vaikutus tulee itse sävellyksestä, mutta useammin ehkä soittajien yhteispelistä. Siitähän käytävillä usein keskustellaan. Viimeisimpänä tätä kirjoittaessani on mielessä Ludvig van Beethovenin sinfonia Eroica, soittamassa viulussa Elina Vähälä, altossa Máté Szücs, sellossa Marko Ylönen ja pianossa Paavali Jumppanen, taitureita jokainen. Ensimmäistä kertaa Kuhmossa soittava Szücs on tavattoman ilmeikäs ja heittäytyvä soittaja, joka todella näyttää nauttivan soitostaan. Sai jopa aina vakavan Ylösen hymyilemään. Sykähdyttäviä ovat olleet Paavali Jumppasen soittamat Beethoven-pianokappaleet, jotka jatkuivat toisella viikolla. Eric Ericsonin kuoro häikäisee taidollaan, joten melkein jokaisen esityksen voisi nimetä sykähdyttäväksi, erityisen kaunis oli Olivier Messiaenin O sacrum cnvivium. Janne Thomsenin soitti solistina huilua J.S.Bachin orkesterisarjassa mukana hyvä soittajajoukko johtajanaan Jan Söderblom, joka soitti itse samalla viulua. Tavattoman kaunis, Thomsen on varsinainen taituri. Huomaan, että ylisanoja tippuu myötäänsä, mutta miten sitä muutoin kuvaisi hyvää esitystä kuin sanoilla taitava, loistava. Viulisti Elina Vähälän säestäjänään pianisti Juhani Lagerspetz Igor Stravinskyn Italialainen sarja kuuluu ehdottomasti sykähdyttävät-sarjaan. Toisenlainen, mutta mukaansa tempaava oli Arnold Schönberg-Anton Webernin Kamarisinfonia, modernia räikettä, mutta pidin, soittajina huilisti Janne Thomsen, viulisti Elina Vähälä, klarinetisti Reto Bieri, sellisti James Wilson ja pianisti Heini Kärkkäinen. Bieri on minulle uusi soittaja, tavattoman hyvä yhteissoitossa. Aina kun Kärkkäinen on pianossa, tulee hyvää jälkeä. Suorastaan taivaallisen kaunis oli Shikego Hatan (alla) laulama W.A. Mozartin Regina coelin osa Alleluja. Henri Sigfridsson soitti eräässä kirkkokonsertissa raskaalla kädellä Finlandian, kyllä se aina sykähdyttää. Kaipa näitä voisi luetella enemmänkin, mutta tässä oli muutama.



Soittajat olivat valtaosaltaan vanhoja tuttuja. Uusista kasvoista tykästyin kovasti unkarilaiseen Máté Szücsiin, ilmeikäs soittaja, joka antautui jokaiseen tehtäväänsä täysillä. Nuoria Kuhmon koulutusohjelmaan kuuluvia suomalaisia oli Mendelssohn nostanut resitaalitehtäviin, kuten viulisti Sara Etelävuoren ja pianistit Sanna Iljinin ja Matleena Nymanin. Ulkomaisista ohjelmaan kuuluvista nuorista resitaaleja soittivat huilisti Adriana Ferreira ja pianisti Emil Jensen. Useita tehtäviä oli saanut myös nuori suomalainen sellisti Jaani Helander, taisi olla mukana jo viime vuonna. Myös pianisti Miro Kari oli saanut muutaman säestystehtävän, aivan nuori hänkin. Varmasti muitakin voisi mainita. On ihana katsoa näitä nuoria, kuinka he innolla soittavat kokeneiden artistien mukana.

Mendelssohnin Kuhmoon kuuluu ns. hauskutusnumeroita, kuuluivathan ne Seppo Kimasenkin ohjelmaan. Nyt Mendelssohn oli kuitenkin vähentänyt niiden määrää, ensimmäinen tällainen oli vasta torstaina. Oikeastaan koko konsertti Riittejä ja loitsuja oli varsin kevyt. Alkuun Sanna Iljin soitti preparoidulla pianolla John Gagen Totem Ancestorin, pianon kieliä oli käsitelty äänen soinnin muuttamiseksi. Muistini mukaan jokaisena kesänä on kuultu ainakin yksi moderni Gagen sävellys. Joaquin Turinan Härkätaistelijan laulussa ei ollut muuta erityistä kuin, että se oli tavattoman kaunis, mukana kaksi viulua, alttoviulu ja sello. Konsertin lopuksi mainio kokoonpano, viuluissa Jan Söderblom ja Petri Aarnio, alttoviulussa Máté Szücs, sellossa Jaani der, soitti Manuel de Fallan Tulitanssin. Yleisön riehaantumisen vuoksi he uusivat kappaleen. Encoreitahan ei Kuhmossa juuri kuulla.
Oikein hauska oli myös esitys, jossa Roope Gröndahl soitti Tomi Räisäsen Uniportin kahdelle lelupianolle, itse säveltäjä lisäsi esitykseen elektroniikalla toteutettua ääntä. Olin tunnistavinani sen toisen pianon ja soittajan mikkiin laulamiksi hieman viiveellä tuleviksi ääniksi. Ei mikään master piece, mutta hauska. Elektroniikan mukaan tulo musiikkiin on yhtä ihmeellistä kuin valoefektit teatterissa tai oopperassa, useimmiten pelkästään ihastuttavia. Hauskuuksien sarjaan kuulunee myös Karoliina Kantelisen esitys ”Niin miun lakini laulais ja loitsuni lumoais” –esitys, jota Hannu-Ilari Lampila näytti kehuneen Hesarissa.  Jonkinlaiseen vienankarjalaiseen asuun pukeutunut esiintyjä lauloi tai oikeammin joikasi pitkään ja hartaasti ja säesti itseään välillä kanteleella. Ihan mainio, mutta kuuluisi paremmin kansanmusiikkigenreen. Toisaalta sopihan se tänne karjalaisuuden syntysijoille.



Isoissa soittaja- ja laulajakokoonpanoissa tarvitaan kapellimestaria. Hyvin usein nähty kapellimestari on Dalia Stasevska, jonka näin johtamassa myös pientä Kokkolan Karjalainen –oopperaorkesteria. Erilaisten kokoonpanojen johdossa nähtiin myös Jan Söderblom. Aivan mainio johtaja on cembalisti Caesten Schmidt, jonka jalka- ja käsityötä sain kirkossa seurata parin kolmen metrin päästä Georg Friedrich Händelin teoksista kootussa konsertissa. Schmidt soittaa ja johtaa yhtäaikaisesti oikeastaan joka kerta esiintyessään, niin on barokkiaikaan tehty yleisesti. Eric Ericsonin kuoron johtajana toimi alkukonserteissa Fredrik Malmberg, myöhemmin viikolla tilalle astui Florian Benfer, joka johti myös sellaisissa kappaleissa, joissa kuorolaisten lisäksi oli mukana soittajia. Kuoronjohtaja Hannu Norjanen esiintyy johtamansa Tapiolan kamarikuoron kanssa toisella viikolla. Festarin viimeisessä konsertissa valtaisan kokoista soittajakokoonpanoa johtaa Peter Csaba, Virtuosi di Kuhmon johtajanakin toiminut kapellimestari.
Jokainen festari kohtaa äkillisten sairastumisten ongelman. Täällä suurimman ongelman aiheuttivat viulisti Vanetta Szigeti ja Storioni-trion viulisti Wouter Vossen. Ensimmäisen kerran Szigetiä tuurasi nuori mies nimeltään Wilfrid Hedenburg, joka osoittautui Vanessan poikakaveriksi. Hän soittaa Wienin philharmonikoissa ja joutui saman tien lavalle kerran pari päivässä, vaikka oli tullut vain tutustumaan tyttöystävän suosittelemaan Kuhmoon. Storioni-trion viulistilla olikin sitten useampi tuuraaja, Elina Vähälä, Wilfrid Hedenburg, Anna Gebert, Ilja Gringolts ja Hagai Sahaham. Ei ole ihan helppoa tulla vakiintuneeseen kokoonpanoon. Minusta Vähälä sai soittajat parhaiten innostumaan, Tikkasella on Meta4:n soittotapa, joka on aivan toinen kuin Storioneilla. Käytäväkeskustelussa kuulin, että Storionit olivat tykästyneet eniten juuri Tikkaseen, yhteinen kieli oli löytynyt ihan alkumetreillä. Tilanne ei siis ole välttämättä se, miltä se näyttää.

Aivan epäolennainen seikka kuulijan kannalta ovat soittajien sukulaisuussuhteet, mutta kirjaanpa siitäkin kuriositeetin vuoksi muutaman huomion. Szigeteitä Kuhmossa soittelee kokonainen perhe, Enesco-kvartetissa viulua soittava isä Florin, viulisti tytär Vanessa ja altisti poika Ralph ja nyt sitten myös Vanessan poikaystävä Wilfrid. Enescun viulisti Constantin Bogdanas työntelee Kuhmon maisemissa vaimonsa ja miniänsä kanssa pientä poikaa, Vlad-poika soittaa viulua Danel-kvartetissa. Siihen kuuluu veljespari ykkösviulua soittava Marc ja sellisti Gilles. Veljespari kuuluu myös Storioni-trioon, nimittäin Wouter ja Marc Vossen. Aviopareja voi löytyä useampikin. Minä tiedän vain Meta4:n Minna Pensolan ja Atti Tikkasen. Ensimmäistä kertaa on kuultu klarinetisti Taavi Oramoa, joka on kapellimestari Sakari Oramon poika ja jonka täti sopraano Piia Komsi lauloi nyt myös Kuhmossa. Vähälän viulistisisarukset Elina ja Emma soittavat Kuhmossa, Emma kuuluu nuorten koulutusohjelmaan. Toinen sisaruspari on viulisti-kapellimestari Dalia Stasevska ja veljensä sellisti Lukas Stasevskij. Ehkäpä muitakin sukulaisuus-, avio- tai rakkauspareja löytyy. Miksiköhän Yuval Gotlibovich on säveltänyt huilisti Janne Thomsenille? Käytäväjuoruja liikkuu milloin minkinlaisia.

Olisin halunnut olla mukana tämänvuotisen festarin viimeisessä konsertissa, joka oli omistettu edesmenneen toiminnanjohtaja Elina Karjalaisen muistolle. Helgan mailin mukaan Danelien esitys oli ollut vallan sykähdyttävä. Konsertin viimeisenä kaikki Kuhmon esiintyjät esittävät Joseph Haydnin Luomisen. Uskon sen olleen paikalla olijoille hieno kokemus. Koska Helga kehui toista viikkoa, joutuu ensi kesänä vaikean valinnan eteen, kumman viikon valitsisi.