"Jokaisella meistä on totuutemme", sanoo Heidi Köngäs kirjassaan Hertta. Kirja keskittyy Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon rakkaustarinaan. Luin kirjan muutama päivä sitten, siis vasta elokuvan Punainen kolmio katsomisen jälkeen. Taina Westin, Leena Virtasen ja Heidi Köngäksen kirjoittaman elokuvan ohjasi Heidi Köngäs. Kuusista esitti Vappu Nalbantoglu ja Leinoa Eero Aho. Seurattuani some-keskustelua minua alkoi kiinnostaa kysymys siitä, miten katsojat suhtautuvat kysymykseen faktasta ja fiktiosta. Minulle itselleni ei ole tärkeätä, kertoivatko kirja ja elokuva täydellisen totuuden kahden henkilön suhteesta tai edes oliko elokuvan antama kuva poliittisesta tilanteesta oikea. Minun käsitykseni faktasta ja fiktiosta on minun totuuteni, Herttaa lainatakseni.

Hertta Kuusisella oli merkittävä asema Suomen politiikassa, toimihan hän 26 vuotta kansanedustajana ja oli voimakastahtoinen puoluejohtaja, mutta kirjoja hänestä on tehty vähän. Löysin kaksi teosta. Suhteesta Yrjö Leinoon on kirjoittanut Olle Leino, Leinon poika kirjassaan Vielä yksi kirje (1990). Sitten on Brita Polttilan elämäkertateos Ihmisen tie (975). Näistä löytyi netistä pari arviota. Hertta Kuusinen näyttäytyy hyvin mielenkiintoisena henkilönä. Siitähän kirjoitti myös Unto Hämäläinen aamun Hesarissa otsikolla Hertta Kuusisen kunnianpalautus. Toisaalla tiukka kommunisti ja aatteen etua vaaliva idealisti, toisaalla kritiikittömästi miehiin retkahtava ja heissä kiinni roikkuva rakastava nainen. Faktaa vai fiktiota?

Eräässä kommentissa todetaan elokuvan olevan varsinaista Hertta-sarjaa, tarkoittaen ilmeisesti kevyttä soopaa. Ehkäpä maamme historiaan keskeisesti kuuluvien henkilöiden kuvaajana elokuvaa on katsottu enemmän faktan kuin fiktion näkökulmasta. Miksi, tiesimmehän me, että se on fiktiota. Minäkin kyllä katsoin suhdetta Leinoon faktana, perustuen Kuusisen kirjeitä Olavi Paavolaiselle sisältävään Marja-Leena Mikkolan toimittamaan kirjaan Hamlet ystäväni. Hertta-sarjaa tuntui Kuusisen elämä olevan. Kirja oli suorastaan piinallista luettavaa, niin hölmöltä Kuusinen rakkaudessaan Paavolaiseen vaikuttaa. Kaikkeen alistuva, nöyryytetty, kaiken kestävä. Mutta, mutta... Onko lukijalla tai katsojalla oikeus määrittää, millainen naispoliitikon tulisi olla. Miespoliitikossa jyllää ikuinen mies hänen hyppiessään naisesta toiseen ja jahdatessaan näitä illan pimeinä tunteina. Näin ei voi tehdä naispoliitikko. Kirjan ja elokuvan mukaan Hertan 'vapaamielisyyttä' ihmeteltiin aikanaan. Ei kai enää nykypäivänä pitäisi?

Arvelen, että henkilökuvassa faktan ja fiktion sekoittumisen katsoja saattoi paremmin sietää kuin elokuvan poliittisesta toiminnasta antaman kuvan. Kommunisteja kuvattiin muutamien some-keskustelijoiden mielestä kliseisesti. Kliseisyyttä oli mielestäni myös kirjassa Hertta. "Loppukuvan banderollien tunnuslauseet ovat enemmän 1970-lukua kuin 1940-lukua. Sieltä Heidi Köngäksen ja Taina Westin vallankumousromanttisesta nuoruudesta", sanoo Risto Kolanen fb- sivullaan. Mutta, mutta, ei fiktiota katsellessa lasketa virheitä. Katsotaan miten draama kulkee, ovatko ihmiset uskottavia (en tarkoita yksityiskohtaista faktapohjaa), miten kuvattu, miten musiikki tukee, jne. Siis minun mielestäni. Vaikka kukapa ajatuksilleen mitään mahtaa. Tästä tullaan ikuisuuskysymykseen, saako käyttää tietoja, joiden todenperäisyyttä ei ole viime pilkkuun saakka tarkistettu. Minusta saa, jos draama vaatii. Täytyy voida luottaa myös valistuneeseen lukijaan ja katsojaan. Keskustelua esimerkiksi moraalisista kysymyksistä pitäisi käydä elokuvan raamien sisällä, ei faktapohjaisena, jos varmaa faktaa ei ole.

Ongelma faktan ja fiktion suhteesta Hertta Kuusista koskevassa kirjassa ja elokuvassa tuleekin siitä, mitä itse kirjailija ja ohjaaja on sanonut. "Sarjan tapahtumat eivät todellakaan ole hihasta reväistyjä, vaan ne perustuvat pitkään perehtymiseen ja sitä kautta tehtyihin valintoihin. Sekä romaanini Hertta että tv-sarja ovat fiktioita, jotka perustuvat oikeisiin henkilöihin ja todellisiin tapahtumiin. Silti ne ovat tulkintoja siitä, mitä on voinut tapahtua", kirjoittaa Köngäs Helsingin Sanomissa 27.12.2015. Nyt sitten lukija ja katsoja alkaa pohtia, mikä on asiapohjaista ja mikä taas ei. Eihän hän itse voi verrata tietoja. Antti Majander sanoo romaanista Hertta, että se on johdonmukainen, ehyt ja hyytävä. Majanderin mielestä hän voi kirjoittaa tällaisen romaanin, vaikka kaikkea ei voi todeksi todistaakaan. "Se (romaani) on tulkinta parista ihmisestä tietyssä tilanteessa."

Elokuva oli enemmän Leino-kuva kuin Hertta-kuva. Siinä mielessä kirja on tasapainoisempi. Johtuisiko elokuvan Leino-painotteisuus Eero Ahon loistavasta näyttelijäsuorituksesta, oli hän sitten todellisuudessa ollut elokuvan kuvaama roisto tai ei. Keskustelussa näyttelijäsuoritukset ja ylipäätään elokuvan arvostelu elokuvana, ovat jääneet vähemmälle tarkastelulle kuin faktapohja. Mielestäni näyttelijätyö oli hyvää, erityisesti Eero Ahon. Netistä löysin kritiikkiä Hertan, ja muidenkin, käyttämistä vääristä termeistä. Kyllähän minäkin olisin vaatimassa siinä mielessä faktaa, että jos kuvataan 1940- ja 1950-lukuja, niin kielen on sovittava siihen historialliseen aikaan. Sillä sitten ei ole merkitystä, onko Hertta tai Yrjö todella niin sanonut. Jos kieli vie draamaa eteenpäin, niin se riittää.

Elokuvaa on verrattu myös aiemmin televisiossa nähtyyn Martta Koskisesta kertovaan, Ville Suhosen ohjaamaan dokumenttiin Ompelijatar. Somessa on sanottu elokuvan häviävän dokumentille. Mutta eihän niitä voi verrata samoin kriteerein, toinen on dokumentti, toinen fiktioelokuva. Jos arvioija on käyttänyt dokumentin arviointiin sille kuuluvia kriteereitä ja fiktioelokuvaan sille kuuluvia kriteereitä ja pystynyt asettamaan näiden perusteella järjestykseen, niin ok. Epäilen.

Vielä viimeisimpänä otan esille Hertta Kuusisen suhteen runoilija Elvi Sinervoon. Netin jostain blogista löysin tiedon, että joku Jaana valmistelee aiheesta väitöskirjaa, sukunimeä en löytänyt. Se olisi tosi mielenkiintoista, istuivathan he kumpikin Hämeenlinnan vankilassa ja Kuusinen oli myös kulttuurista kiinnostunut poliitikko. Faktaa kehiin, huutaa fiktiosta tykkäävä.