Pitkään olen odotellut sopivaa rauhaa lukeakseni Jörn Donnerin kirjan Bergman: muistelma. Kirja on itse asiassa muistelmia Bergmanista, mutta paljon myös itsestään Donnerista eli J:stä, kuten hän itseään kutsuu. Hän ei ole pitkään kirjoittanut enää mitään, kirjaamatta omaa elämäänsä ja omia tunnelmiaan tekstin sekaan. Ja mikä ettei! Elmer Diktoniusta käsittelevässä kirjamessujen tilaisuudessa hän sanoikin, että miksei hän käsittelisi itseään, onhan hän kirjoittanut enemmän kuin Diktonius. Paljon on kirjoittanut myös Bergman, enkä lähde vertailemaan tuotantojen laajuutta, kun kerran Donner ei ole sitä itsekään tehnyt. Muita vertailuja hän kyllä tekee pitkin matkaa. Voisi kai sanoa, että siinä missä Bergman on keskittynyt filmiin, teatteriin ja kirjoittamiseen, Donner on heilunut yhteiskunnassa monella laidalla aina lähetystöjä, EU:ta ja politiikkaa myöten. Bergmankin vaihtoi puoluetta, mutta vain kerran, Donner ainakin kolme kertaa.

Kirjassaan Donner peilaa omaa elämäänsä ja itseään koko ajan Bergmania vasten. Oltiinko ystäviä vai ei? Bergman oli kuollessaan 89-vuotias, siis vuonna 2007, Donner 74, viisitoista vuotta nuorempi. Donner ihailee Bergmania monessa suhteessa, yksi ihailun kohde on tämän jatkuva uudistuminen. Hänestä tuli ikivihreä. Hän oli myös ahkera, vaikka ei Donneriakaan voi laiskuudesta syyttää. Kateellinenkin Donner myöntää olleensa. Bergmanin nuoruudenaikainen kunnianhimo oli Donnerin mielestä ollut rajaton, eikä hänellä vanhanakaan ollut mitään sitä vastaan, että hänestä tulee kansallismuistomerkki. Hän oli verraton imartelija, kun se hänelle sopi. Bergman ei ollut koskaan vanki, toteaa Donner. Aiemmin lukemani Bergman teokset, erityisesti se, jossa kerrotaan Ingridin kuolemasta osoittivat, että itsekäs ja itsekeskeinen hän on aina ollut. Donner toteaa, että ihminen voi päästä professoriksi tulkitsemalla Bergmania, mikä kohtalo saattaa olla odottamassa Donneriakin. Bergman on kirjoittanut taiteilijoista kannibaaleina. ”…mikä ei tarkoita, että hän syö vain toisia. Hän syö myös itseään, ja siinä minulla ei ole ollut mitään moraalisia estoja, paitsi että yritän suojella niitä, joita niin häikäilemättömästi lainaan.” Oli kiintoisa löytää käsite taiteen kannibalismi, siitä voinee syyttää hyvin monia taitelijoita.

Donnerin ja Bergmanin välit eivät aina ole olleet kitkattomat, joskaan heidän välillään ei koskaan tarvittu kirjallisia sopimuksia. Bergmaniin saattoi aina luottaa. Donner antaa ymmärtää, että hänellä oli yleensä asiaa Bergmanille, ei päinvastoin. Välillä oli pitkiä aikoja, jolloin ei oltu missään yhteydessä. ”Heitä erottaa melkein kaikki. Mikä on yhteistä on sattumaa”, toteaa Donner. Onkohan Donnerille itselleen jotenkin tärkeätä korostaa tätä erilaisuutta, ulkopuolinen näkisi enemmänkin yhteisiä piirteitä. Bergman oli kuitenkin ollut hänen päässään pitkään. Donner on aina ollut yltiörehellinen suhteessa itseensä. Tässäkin kirjassa hän taas kuvaa epäonnistumisiaan ja ajoittaista rahattomuuttaan. Hänen ongelmansa on ollut keskittymiskyvyn puute, hän kadehti Bergmanin keskittymiskykyä. Välillä eräänlainen itsesäälikin vilahtaa tekstissä malliin ”ei kai mikään tekemisistäni ole tuottanut kenellekään iloa tai lohtua”. Voisiko Donner toivoa, että hänestä sanottaisiin kuten hän sanoo Bergmaninsta: ”Bergman oli jokseenkin ainutlaatuinen lähes kaikessa mihin hän ryhtyi, silloinkin kun hän epäonnistui surkeasti”. Kävipä kirjasta sekin ilmi, että Mikael Timm –nimihen henkilö on kirjoittamassa Donnerin elämäkertaa. Luin kirjaa hyvin mielelläni. Bergmanin ja itsensä erojen ohella Donner kuvaa myös maiden eroja, olihan Bergman elokuvissaan nimenomaan ruotsalainen ohjaaja.

Voihan tässä mainita myös sen, että Donnerin elokuva Kuulustelu oli hyvä. Vähällä rahalla tehty, joten kaikesta suurellisesta oli jouduttu luopumaan. Ei haitannut yhtään. Pidin hitaasta etenemisestä ja keskittyneisyydestä. Bergman olisi halunnut tehdä 120-minuuttisen elokuvan käyttäen yhtä ainutta lähikuvaa. Bergmanille se olisi ollut vielä mahdollista, mutta Donnerin täytyy selittää rahan puutteella äksönin vähäisyyttä. Bergmanin kuoleman mainitsee myös Ulf Lundell romaanissaan Säämies ja pohdiskelee samalla hänen merkitystään Ruotsille. ”Häntä kutsutaan yksinkertaisesti Maailman Kaikkien Aikojen Merkittävimmäksi Elokuvaohjaajaksi. Helvetinmoinen taiteilija. Samalla myös eräänlainen Jättiläis-Volvo niiltä ajoilta jolloin olimme maailman parhaita.” Näin kirjoittaa Lundell, jota romaanin kannessa mainostetaan yhdeksi vaikuttavimmista ruotsalaisista kulttuuripersoonista. Säveltäjä, lauluntekijä, muusikko, kuvataiteilija ja runoilija ja hyvin suosittu romaanikirjailija. Hän mainitsee myös toisen Donnerin ystävän, elokuvaohjaaja Antonionin kuoleman, häntähän Donnerkin käsittelee.

Lundellin Kirjan päähenkilönä on George, maalari, yllättäen saman ikäinen kuin kirjailija itse. Tärkeätä osaa näyttelee myös X, rokkilaulaja ja Monk, kirjailija. Siis taidepiireissä liikutaan. Rahaa tuntuu olevan ja romaanin ratkaisut vaikuttavat ylimielisen liioitelluilta. Puhutaan paljon säästä ja ruokaa laitetaan koko ajan. Syödään ja ennen kaikkea juodaan. Ihan jano tulee ja jääkaappia täytyy käydä aukomassa. Pitäisiköhän kokeilla Georgen tyttären jäätelöreseptiä? Vaniljajäätelön päälle valutetaan hedelmäistä oliiviöljyä ja siihen sirotellaan sopivasti karkeaa merisuolaa. Suussa syntyy merkillisiä ristiriitoja, mutta lopulta maku on jumalaisen hyvä. Tunnelmani teoksen lukemisen jälkeen on hieman kaksijakoinen; kiinnostava, ehkä, tunteikas, turhautuneen miehen puhetta. Kukapa meistä ei olisi elämän heiteltävänä, vaikkakin vaatimattomimmin kaarin kuin tämä George. Sovinismi pilkahtelee. Ainahan sitä voi väittää rakastavansa naisia, ja vielä monikossa, mutta pitkän päälle vain yksi on tarpeellinen, minä itse ja tarpeeni ja sen voi pukea vaikka taiteilijalle välttämättömäksi yksinäisyyden tarpeeksi. Puolesta välistä yli 400. sivuista romaania alkaa varsinainen jännitysnäytelmä päättyäkseen seesteiseen elämän iltaan. Kerrankin onnellinen loppu!