”Kirjoittaminen on yleensä häpeällistä. Ammattilaista suojaa edes se, että hän on jo kauan käynyt alasti ja parkkiintunut ja karaistunut häpeämättömyydessään. Hän on sanonut, höläytellyt, paljastanut itseään jo niin paljon, että se on ikään kuin typistänyt täydellisen yllätyksellisyyden ihmisiä koskevasta informaatiosta.” Tämä on sitaatti Andrei Bitovilta, löysin sen eräästä vuoden 2008 pläjäyksestäni. Onhan tämä itsensä paljastelu netin blogien myötä laajentunut aivan valtavasti, joten kyllä minä sinne joukkoon mahdun. Miksi kirjoitan? Pidän kirjoittamisesta, niin se vain on. Työssänikin pidin luentojen ja puheiden kirjoittamisesta enemmän kuin niiden pitämisestä. Ja oppikoulussa pidin lauseenjäsennyksestä, minusta se oli sitä ihanampaa, mitä monimutkaisempi lauserakenne oli. Enhän minä kirjoittaessani lauseenjäsennystä harjoita, fundeerailen kuitenkin predikaattien paikkoja ja pilkkujen määrää. Käytän niitä muuten aivan liikaa. On minulla Kotuksesta ostettu Kielitoimiston oikeinkirjoitusopaskin, aina en kuitenkaan edes halua käyttää sitä. Koen, että taidekokemusten vieminen sanoiksi ja lauseiksi on haastavaa, se auttaa omankin ymmärryksen luomisessa. Tulee problematisoiduksi asioita toisella tapaa kuin vain katsomalla, lukemalla, kokemalla. Näin ajattelen.

Olen teettänyt vanhoista pläjäyksistäni kovakantisia ”kirjoja”, ovat turhan juhlallisia layouttiin nähden, mutta halpoja. Selailen niitä silloin tällöin. Ensimmäinen pläjäykseni näytän kirjoittaneen 8.4.2007, kimmokkeen sain Marjukan Vappu-koiraa käsitelleestä blogista. Parhailta tuntuivat nyt pitkät yhteen teemaan keskittyvät pläjäykset kuten Kuhmon festareista kirjoitetut, teatterikatsaukset, Bo Carpelania kästellyt tai muutamat pitkät taidekävelyt esimerkiksi Tuusulan rantatiellä ja Helsingin patsaita katsomassa. Ymmärrän, että ne ovat mahdollisille lukijoille yltiöpäisen pitkiä vuodatuksia, mutta itsellenihän minä tätä teenkin! Siis pitkiä tulee jatkossakin. Yllä kuvassa on sivu pläjäyksestä, jota pidän yhtenä parhaimmista. Kerron siinä Hannu Mäkelän Kivi-kirjasta ja kuvat ovat Lapinlahden sairaalasta. Nyt tuntuisi hyvältä yhdistellä esimerkiksi samaa kirjailijaa tai kuvataiteilijaa tai galleriaa koskevat juttuja, en nyt kuitenkaan semmoiseen ryhdy. Virolaisista kirjailijoista saisi mielenkiintoisen kokoelman. Marcel Proustista olen kirjoittanut useamman kerran, samoin Imre Kertészistä, muitakin voisi löytyä.  Vanhoihin pläjäyksiin tekisi mieli lisätä kommentteja tai korjata niitä myöhemmän viisastumisen myötä tulleilla ajatuksilla. Esimerkiksi vuoden 2008 pläjäyksistä löysin Vaasan taiteesta tehdyn jutun ja kuvan Tikanojan kenkä-näyttelystä. Voisi lisätä surullisiin huhuihin perustuvan kommentin, että kenkäosto (ei se, jonka kuvasin) oli yksi intendentin eroon johtaneista syistä. Kuvalle tuli kuitenkin symboliarvoa.

Yllä oleva kuva on vuoden 2010 alkupuolelta, kävimme Roosan kanssa katsomassa Prinsessa Ruususen. Löysin eräästä vuoden 2009 pläjäyksestä Juhana Vartiaisen sitaatin musiikista: ”Musiikkia on kuunneltava, oli se sitten ”hyvää” tai ei, koska se on meidän elämämme jatkuva lanka, sen paksu tekstuuri”. Voisi sanoa laajemmin, että taiteeseen on tutustuttava tai taidetta on opiskeltava, koska se on elämämme paksu tekstuuri. Minusta tämä on hyvin lohdullista ajatellen lähestyvää vanhuutta. Jos näet, voit lukea, jos kuulet, voin kuunnella musiikkia. Elämässä säilyy mieli ja ajatus. Miltä näyttää tuleva kulttuurivuoteni? Koko ajan varmaankin luen jotain, vaikka vain osa tulee kirjatuksi näille sivuille. Kirjoja valitsen ”mitä käteen sattuu” –tekniikalla. Tuskin se tulee muuttumaan, vaikkei olekaan suotava tapa. Musiikkia tulen kuuntelemaan. Musiikkitalo laajensi kokemuskenttää, mutta lippujen saanti muodostaa hermostuttavan ongelman. Olisi pitänyt ostaa RSO:n kausilippu, mutta siinä pitäisi sitoutua säännöllisyyteen. Kaikki uudet kahleet ovat pahasta! Teatteri tulee olemaan ohjelmassa jatkossakin. Lippujen suhteen on sama kuin musiikin. Jos jotain on Hesarissa kehuttu, olet jo myöhässä. Pitäisi tietää, siispä olenkin jos jonkinlaisella jakelulistalla. Elokuvia tulee katsotuksi liian harvoin, pitäisi terhistäytyä.

Vuoden viimeisenä päivänä sain päätökseen A.S. Byattin massiivisen romaanin Lasten kirja, se on seuraavan pläjäyksen aihe. Sitten tartuin kirjaan, jossa ei tarvinnut seurata suuren ihmismäärän kohtaloita. Yksi mies riitti, Matti Klinge. Tämä on jo hänen 13. päiväkirjansa, nyt nimellä Tanskan sää. Hannelelta kirja on lainassa, tietty. Klingestä tietää, mitä odottaa, vaikka kirja kirjalta ”suurriistaa” eli hänen tapaamiaan merkkihenkilöitä on yhä vähemmän. Lähestulkoon koko elämäntyöni yliopistomaailman kanssa tekemisissä olleena harmittaa se vähättely, mitä tämä akateeminen henkilö kollegojaan kohtaan osoittaa, kohtaa tosin samaa itsekin. Mainitsen Klingen, koska hän nimeää oman historiankirjoittamisensa omana genrenään, on tavanomaista historiankirjoitusta laajempana, kulttuurisiakin piirteitä mukaan ottavaa. Varmaan näin on. Siitä kimmokkeen saaneena ilmoitan minäkin edustavani omaa muista poikkeavaa blogigenreä. Se pitää sisällään eri taiteita ja valokuvia. Eikö sitten Kulttuurinavigaattori edusta samaa genreä, hänkin kirjoittaa milloin mistäkin ja pistää itse ottamiaan kuvia mukaan. No, minullahan on kaiken lisäksi arkipäivän banaliteetteja ja kerta kaikkisen asiayhteyteen sopimattomia kuvia, niin kuin nyt se luomuolutkuva viime vuoden viimeisessä pläjäyksessä. Onhan muillakin omakohtaisia kokemuksia, ihan jo meinasin tässä taannoin väsyä Alastoman kriitikon polvivaivoihin. Että ihan ikioma genre tässä on kyseessä. Vitsi, vitsi…

Tähän oli ihan pakko ottaa kuva blohini salasanan takana olevasta miehestä Peter von Baghista kirjamessuilla. Olen astunut myös face bookin ihmeelliseen maailmaan, mutta siellähän ei kirjoiteta, heitellään muutama lausahdus sieltä täältä. Nyt tosin voin sijoitella epämääräisiä kuviani niille sivuille ja saada ”julkaisuhimoani” tyydytetyksi. Onhan se jollakin tavalla koukuttava maailma, vaikka pieni kiiltokuvamaisuus siellä häiritsee. Kukapa sitä negatiivista kuvaa itsestään antaisi? Vuoden viimeisessä Helsingin Sanomissa Pauliina Susi totesi, että tykkäämisen määrä face bookissa on valtava, tai jotain sinne päin. Peukkujahan siellä nostellaan yhtä mittaa. Pläjäysten myötä tulee seikkailleeksi jos jonkinlaisilla nettisivuilla, haet yhtä, löydät viisi muuta, mutta vähintään yhtä mielenkiintoista ja niin olet kohta täysin eri maailmassa, mistä lähdit.

Pläjäyksiini tulee nyt mainos. En ole vielä päättänyt, ostanko sen pois vai en. Ilmaista palvelua ei ole, maksat sen tavalla tai toisella, nyt sietämällä mainoksia. Sen saa pois kulman ruksia klikkaamalla. Ärsyttää kuitenkin.