Lähetin eilen Ifolorille yhdeksännen kuvakirjani valmistettavaksi. Olen nimittäin kuvannut paljon näyttelyissä ja tehnyt niistä kuvakirjoja. En tee enkä teetä erillisiä kuvia, tulostimenikin on mustavalkoinen. Olen ajatellut, että sitten kun olen vanha, voin selailla niitä ja nautiskella. Viimeisimmät kuvakirjojen sisällöt olen tosin tallentanut myös ulkoiselle kovalevylle, nyt kun sain semmoisen hankituksi. Kuvataiteesta ei tule niin usein kirjoitetuksi näille sivuille, se ei nimittäin ole minulle helppoa. Ei viitsisi aina toisella, tykkäsinkö vai enkö tykännyt, kuten face bookissa konsanaan. Arviointini jää useimmiten juuri tuolle tasolle. Olen joskus koonnut kuvia ImageShackille muidenkin katsottavaksi, järjestelmä on vain kovin hidas, eikä mahdollista kuvien nimien kirjoittamista. On varmasti muitakin kuvien jakokanavia, mutta en ole tullut tutustuneeksi. Jos joku tämän lukija haluaisi katsoa, millaisen kuvakirjan tein, niin tieto vain minulle. Ifolor on lisännyt järjestelmäänsä toiminnon, jolla sen voi lähettää netissä katsottavaksi. Aloitan tämän jutun kuvat esittämällä Galleria Anhavan kattonurkkauksen.

Taidetarjontaa täällä Helsingissä on aivan mahdottomasti. Muutaman suuren - Ateneumin, Kiasman, Taidehallin, Amos Andersonin ja Helsingin kaupungin taidemuseon -  lisäksi on lukuisa määrä gallerioita. Useimmiten tulee käydyksi Anhavalla, Forsblomilla ja Kalhama & Piipossa ja Amoksella, Sculptorilla ja Korjaamossa piipahtelen silloin tällöin. Muut jäävät poikkeuksiksi. Kaikki mainitut ovat kohtalaisen pieniä ja hallittavissa. Tavallisesti niissä on esillä vain yksi taiteilija ja tuotanto jää siten paremmin mieleen kuin vain pari teosta tarkasteltuaan. Ilahdun aina, jos joku vieraistani haluaa näyttelykierrokselle. Ei haittaa, vaikka katsoisin saman näyttelyn useampaan kertaan.

Anhavalla olen viimeksi nähnyt Johan Scottin ja Päivi Takalan. Scottilla oli isokokoisia ja värikkäitä öljytöitä. Yllä teos nimeltään Nordliche dämmerung. Ihmettelimme Hannelen kanssa, että millähän järjestelmällä värit oli asetettu rinnatusten, vaikutti sattumanvaraiselta. Mitä arvelet? Takalalla on ihmeellinen metodi. Hän liimailee paperiliuskoja alustalle, osa niistä roikkuu. Sitten hän ottaa valokuvan ja tekee siitä öljyväreillä täysin identtisen maalauksen. Alla esimerkki. Osa, esimerkiksi puut tai vuoristomaisemat olivat todella kauniita, musta-sini-valkoiset rauhoittavia. Sarjan nimi on Vanitas Series. Viime käynnilläni oli tietysti pakko jakaa pari sanaa Guggenheimista itse galleristi Ilona Anhavan kanssa, hänhän vastustaa hanketta jyrkästi. Tämä selvisi minulle pari viikkoa sitten Paasitornissa järjestetyssä tilaisuudessa. Minulla on taipumuksena heittäytyä keskusteluun jopa taideasiantuntijoiden kanssa, vaikka en asioista mitään ymmärtäisikään. Eipä hän nyt minua vakuuttanut, enkä minä häntä.

Olen aiemminkin kehunut Forsblomin uusia tiloja Lönnrotinkadulla. Huoneet vanhassa vakuutusyhtiön talossa ovat valoisat ja korkeat, isoin halli väliseinin muotoiltavissa. Viimeksi näimme Hannelen kanssa siellä aiemmin Kiasmasta tutun Markus Konttisen isokokoisia värikkäitä öljyväritöitä, muistuttivat vähän Scottia. Taiteilija ei varmaankaan tällaista rinnastusta hyväksyisi. Väritin Bo Carpelan –kirjoitustani Konttisen töillä. Maalaukset ovat abstrakteja, mutta niissä voi nähdä pilviä tai vedenpinnan välkettä. Värisävyt vaihtelevat punaisesta, siniseen, keltaiseen ja vihreään, iso oranssikin on mukana. Sami Lukkarinen sen sijaan pääsi yllättämään omalaatuisuudellaan. Hän oli tehnyt pienillä parin sentin mittaisilla neliömäisillä ruuduilla kasvokuvia suoraan face book –kavereistaan. Hän suurentaa kuvat ja siirtää ne suoraan paksulla maalikerroksella kankaalle. Osa hahmottui vasta hyvin kaukaa katsottuna. Eivät olleet mielestäni kauniita, vaikka eihän se ole mikään hyvän taiteen välttämätön ehto. Yhdessä pienessä salissa oli mainio neljän naisen ja viiden kuvan kokoelma, Marianna Uutinen, Katja Tukiainen, Jenni Hiltunen ja Leena Luostarinen. Vaaleanpunaista, punaista, ah niin naisellisia värejä, pidin kuvista kovasti. Alla Uutisen työ.

Yksi oudoimmista viime aikoina näkemistäni näyttelyistä oli Amos Andersonilla ollut Anssi Kasitonnin näyttely. Teokset ovat useimmiten tehty kaatopaikkaromusta, mukana valtaisan iso auto. Kaikkea tätä nähtiin Amoksella. Kasitonnihan sai vuoden 2011 Ars Fennican. Hyväksyn, mutta en ymmärrä, enhän minä mikään populaarikulttuurin tuntija olekaan. Seuraavakin Andreas Eriksonin & Roland Perssonin näyttely herätti puistattavia tunteita, kauhua, inhoa. Luonnon tuhoutuminen oli keskeinen teema. Toisessa kerroksessa oli samanaikaisesti näyttely Kenen joukoissa seisot, teoksia 60- ja 70 –luvuilta. Mukana oli monta tuttua taiteilijaa, Harro Koskinen, Rauno Liukko, Arvo Siikamäki. Kimmo Kaivannon Kun meri kuolee –teos muistutti näkymiä Lahden kaupunginteatterin esityksestä Syvin kerros, liekö Saisiolla ollut Kaivannon teos mielessä. Leo Lindsten pistää Mannerheimin putoamaan hevosen selästä, oli aikanaan rohkeata. Kyllä ovat Kaj Stenvallin tämän päivän ankat kaukana hänen alkuvuosien teoksistaan. Joitakin teoksia voi katsella täällä. Katsoimme näyttelyn Aulin kanssa ja ihmettelimme, miten hyvin teokset kuvastavat tätä päivää. Näyttelyssä tuli vahva nostalginen tunnelma. Varmaan kaikkina muinakin aikoina voi aiheellisesti kysyä, kenen joukoissa seisot.

Valokuvanäyttelyissä tulee käydyksi aivan liian harvoin, joskus tosin Ruoholahdessa Valokuvataiteen museossa. Siellä näyttelyt ovat tavattoman laajoja ja voimille käyviä. Auli piipahti taannoin Vaasasta täällä ja silloin katsoimme Itäkeskuksen Stoassa Stefan Bremerin Helsinki-kuvien näyttelyn. Hän tavoittaa mainiosti tavanomaisia tapahtumia ja katunäkymiä. Mies rakastaa kaupunkiaan, siitä tulee näyttelyssä vakuuttuneeksi. Yllä kaksi Bremerin työtä. Tällaisissa kuvissa aina häiritsee se, että lasipinta heijastaa ympäristöän. Itse näin tilanteen vaiheessa, jossa noin puolet peitoista oli levitetty. Myös kummallinen kuva Lucia-juhlasta, jossa kirkko näyttää nousevan ilmaan, oli hieno. Bremer on myös Kuhmon musiikkifestarin kuvaaja, ao. sivuilla on mainioita otoksia taiteilijoista. Taitaa Hakasalmen huvilassa olla taas kaupunkikuvia esillä, pitäisi katsastaa. Kalhama & Piipossa oli viime käynnillämme eri taiteilijoiden valokuvia. Eniten pidin Mauro Farinasin kuvista, joissa kuva on leikattu pystysuoraan ohuisiin osiin. Kuvat alla.

Jos pitkäkestoisista näyttelyistä suosituksia antaisi, niin Sinebrychoffin taidemuseon Eremitaasista tuotu Rembrandt-grafiikka kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa. Taitavaa, taitavaa viivan pyöritystä, usein suorastaan piperrystä. Olisi hyvä mennä semmoiseen aikaan, että ei olisi paljon muita liikkeellä, kuvia kun pitää tirkistellä ihan kymmenen sentin päästä lasipinnasta. Ateneumissa on Carl Larssonin näyttely Hyvän elämän jäljillä. Yritimme Annen kanssa katsoa sen Turussa, mutta emme jaksaneet, alkoi tuntua liian pikkusievältä. Toistakin mieltä ollaan, onhan näyttely saanut paljon julkisuutta. Piipahdin eilen kastomassa, millainen aidonkokoinen koti Ateneumiin on rakennettu. Lapset varmaan tykkäävät. Alla olevassa Katja Tukiaisen teoksessa esiintyy tämän päivän tyttöjä, eroavat suuresti Larssonin esiliinatytöistä.

Pisteeksi tälle pitkälle vuodatukselle kirjaan, että kävin eilen kuuntelemassa Ateneumissa Leena Ahtola-Moorhousen luennon Helene Schjerfbeckin omakuvista. Luento oli tarkoitettu johdatuksena Ateneumin ystäville johdatuksena kesäkuussa avautuvasta Schjerfbeckin näyttelystä. Tulen kirjoittamaan siitä erikseen, jotta ei tässä sen enempää. Luento oli mieltä kiihottava, on aina innostavaa kuunnella todellisen taideasiantuntijan tulkintoja teoksista. Hyvä, että menin.