Olemme Hannelen kanssa viime viikkoina katsoneet kolme varsin erilaista näytelmää ja minä Tampere-reissullani lisäsin kirjoa vielä yhdellä. Nähty on Fjodor Dostotojevski / Tuomo Aitan Rikos ja rangaistus Ryhmäteatterissa, Antti Nylénin päällekirjoittama John Osbornen Viha sydämessäni Teatteri Jurkassa ja Juha Itkosen John Simonin teosta Koneen ruhtinas paikoin siteeraava KONE KOM-teatterissa. Tampereen Työväen Teatterissa näin näytelmän Manner, joka perustuu kirjailija Eeva-Liisa Mannerin ja lehtori Anna-Liisa Mäenpään kirjeenvaihtoon. Rikoksen ja rangaistuksen tapahtumat sijoittuvat Kallioon, mutta seuraavat aidosti Dostojevskia. Koska emme tunteneen Osbornen näytelmää, on vaikea sanoa, mitä Nylénin päällekirjoitus oikein tarkoittaa. KONEessa Pekka Herlinin elämäkertaa on käytetty ja siteerattu taiten, sukuhan ei antanut lupaa sovittaa kirjaa näyttämölle. Mannerissa käytettiin Mannerin ja Mäenpään kirjeenvaihtoa dokumentaarisesti lisäämättä lainkaan muuta tekstiä. Onpa kiintoisa kokoelma siitä, miten eri tavoin näytelmän teksti voi muodostua. Otsikon fragmentaarisuutta hoettiin KOMissa ja katkelmallinen esitys todella oli. Rikos ja rangaistus koostui sekin katkelmista, mutta ne muodostivat romaaniin pohjautuvan kokonaisuuden. Muut kaksi edustivat perinteistä alusta loppuun etenevää tapahtumien jatkumoa.

Manner oli näytelmistä kirjallisin, oli suorastaan autuaallisen ihanaa kuunnella tekstiä ilman äksönin tuomaa melskettä. Rikos ja rangaistus oli hyvä, sen tapahtumat ja henkilöt vaikkakin paikat ja ammatit vaihtaen noudatti johdonmukaisesti pääteoksensa ideaa. Jari Virman esittämän Raskolnikovin syyllisyyteen liittyvää pohdintaa oli tosin melkoisesti karsittu. Sovitus osoitti, että isokin opus voidaan tuoda näyttämölle inhimillisen pituisena menettämättä silti mitään tarinan ytimestä. Harvinaista tänä mammuttinäytelmien aikana! Näytelmä oli myös oivallinen osoitus siitä, miten ajatonta hyvä kirjallisuus on. Rikoksen ja rangaistuksen problematiikka istui Kallion ympäristöön aivan loistavasti. Näytelmästä Viha sydämessäni havaitsin useita äskettäin Nylénin novelleista lukemiani ajatusjuoksuja, teksti oli vahvaa ja ajatuksia herättävää. Kebab-ravintolaan sijoitettu mamu-problematiikka avioliitto-ongelmieen toi näytelmän suoraan tähän päivään. KOMin oman historian yhdistäminen Herlinien suvun tarinaan ts. perheiden sisäiset sukupolviristiriidat ja KOMin oma teatteritarina lomittuivat paikoin oikein joustavasti. Yhtymäkohtien rakentaminen oli oivaltavaa, mutta tuskastuttavan pitkät poikkeamiset aiheesta venyttivät esitystä sietokyvyn rajalle. Vähempikin olisi riittänyt kuvaamaan organisaation muutoksen kipeyttä vanhojen roikkuessa vanhoissa ja nuorten hakiessa mallia työlleen aina ulkomaita myöten. Nuori kirjailija Itkonen osoitti oikein karttakepin kanssa, missä nyky-yhteiskunnassa mennään. Mannerin ajankohtaisuuden voitaisiin tulkita nousevan siitä, että katsomossa istui varmaan useita sellaisia, jotka olivat tunteneet niin Mannerin kuin Mäenpäänkin, muutoin näytelmä liikuskeli menneessä ajassa.

Entä näyttelijät sitten? Pääosin näkemämme näyttelijät olivat nuoria, mukana useita ilahduttavia tuttavuuksia. KOMin Niko Saarela, Juho Milonoff, Vilma Melasniemi ja Kalle Chydenius edustivat jo toista näyttelijäsukupolvea, Melasniemi ja Chydenius suorastaan hellyttävinä äitinsä ja isänsä kopioina. Hyvänä vastapainona heille olivat vanhaa KOMia muisteleva Pekka Milonoff ja humoristisen vanhanaikainen komilainen Pekka Valkeejärvi. Vain Laura Malmivaara oli ulkopuolinen sekä suhteessaan KOMiin että näytelmäroolissaan Pyöriskelihän siellä itse kirjailija Itkonenkin näyttämöllä. Jo toinen tämmöinen narsistinen käsikirjoitus! Siinä missä KOMin nuoret olivat tuttuja, jos ei itsenään niin ainakin vanhempinaan, olivat Jurkan nuoret Kasimir Baltzar, Laura Birn, Tuomas Tulikorpi ja Lotta Lehtikari uusia näyttelijöitä ja hyviä totta tosiaan. Baltzar on isänsä nimestä tuttu ja Birninkin nimi jossain esiin putkahdellut. Hannele sanoikin, että ennestään tuntemattomien näyttelijöiden esityksissä keskittyy enemmän itse näytelmän sanomaan kuin näyttelijöihin. Esko Salmistahan sitä mennään katsomaan, vaikka esityksen nimi olisi Kettu ja Jänis.

Rikoksessa ja rangaistuksessa oli sekä nuorta näyttelijäpolvea että tuttuja. Viimeksi mainituista Raskolnikovin äitiä näytellyt Sari Mällinen ja pariakin roolia vetänyt Juha Kukkonen tekivät loistavaa teatteria, Mällinen oikein turkkalaisella paatoksella. Kukkosesta paistoi, että hän tiesi itsekin olevansa hyvä Raskolnikovia kuulustelevana tuomarina. Nuori Ylermi Rajamaa Raskolnikovina näyteli taitavasti elämästään otteen menettänyttä tämän päivän älykkönörttiä. Isänsä oli taannoin Siban rehtori, että kyllä tässä näissä taiteilijasuvuissa pyöritään. TeaKissa vielä opiskelevaa Essi Helléniä tullaan varmasti näkemään tulevina vuosina monilla näyttämöillä. Tampereen Manneriin oli löydetty todella kirjallisiin henkilöihinsä hyvin soveltuvat naiset, Marja Skaffari Manneriksi ja Annina Arola Mäenpääksi. Jostain arvostelusta luin, että olivat ulkomuotoaan myöten sopivia. Mannerin paikoin impulsiivinen käyttäytyminen ystävätärtään kohtaan ja Mäenpään viileä arkuus ystävyyden syventyessä oli koskettavaa katsottavaa. Taitavaa, vähäeleistä näyttelijätyöskentelyä kahden naisen ystävyyden syntymisestä, väärinkäsityksistä ja niiden ratkomisesta.

Näytelmien lavastuksissa oli kaksi hyvää oivallusta. Rikoksessa ja rangaistuksessa oli näyttämön perälle lasiseinän taakse rakennettu Vaasankatu, jossa ajettiin pyörällä ja liikuttiin kuin kadulla ikään. Sieltä tuli näyttämölle kolme ovea, joista sisääntulot muuttivat näppärästi kohtausten paikkaa. Vähän lisäksi verhoja vedellen saatiin uusia tiloja, joten todella pienin keinoin oli saatu rakennetuksi kirjava tapahtumapaikkojen verkko. Hannelesta murha-aseeksi Kallioon olisi sopinut paremmin puukko kuin kirves, mutta eihän sitä kaikkea voi vaatia. Teatteri Jurkan pientä tilaa oli laajennettu näyttämällä salin seinän nurkassa olevasta monitorista aula, joka oli samalla kebab-baarin keittiö. Emme mekään aulaan astuessamme arvanneet, että paikalla jo ollut saliyleisö havainnoi koko ajan sisään tulijoita. Mannerin vähäeleiseen näytelmään oli rakennettu kaksi pientä pöytä-tuoli –asetelmaa ja siinä lähes kaikki. KOMissa liikuteltiin näyttämöelementtejä, pöytäpintoja, tuoleja, pleksiseiniä ja pientä kanikoppia edes takaisin. Paikoin sekavaa. Fragmentaarisuus ulottui KOMissa siis kalustoon saakka, muissa näytelmissä pysyteltiin samoissa kulisseissa.

Kaikista löytyi koskettavaa, niin kuin teatterissa pitääkin. Rikoksen ja rangaistuksen teeman soveltuminen suoraan tähän päivään Vaasankatuineen ja thai-hieromoineen muistutti perusongelmien pysyvyydestä. Sari Mällisen lopussa karaokebaasissa huoratyttärelleen ja murhaajapojalleen vetämä biisi Ei aina käy niin kuin haaveillaan meni luihin ja ytimiin. Mainiota, miten tuollainen iskelmärenkutus toimii jossakin tilanteessa todella tehokkaasti. Kuinka moni maahanmuuttaja häiriköi avioliitossaan ja työpakallaan kotimaansa kauhuja meidän ymmärtämättä, mitä se mies oikein räyhää. Näytelmän toinen nainen oli telaketjufeministi ja performanssitaiteilija ja oikein hyvä sellainen. Mutta videona esitetty Teemu Mäen suunnittelema tehosekoittimessa jauhetun lihan juonti meni yökötyksen puolelle. Kyllä vähempikin riittäisi herättämään katsojat elämänsä mukavuudenhalun täyttämästä unesta. KOMin koskettavimmat hetket liittyivät nostalgiaan, komilaisiin lauluihin. Kenen joukossa seisot, kenen lippua kannat? Väkisten siinä sanat pyrkivät omillekin huulille.

Otin hyllystä kirjan ja katsoin, että mitäs se Leo Tolstoi taas sanookaan taiteesta kirjassaan Mitä on taide. Sormi kirjassa osui kohdalle: ”Mutta akkojen laulu on todellista taidetta, joka välitti määrätyn ja voimakkaan tunteen. Beethovenin 101. sonaatti oli vain epäonnistunut taiteen yritelmä, joka ei sisältänyt mitään määrättyä tunnetta eikä siitä johtuen aiheuttanut mitään tartuntaa.”  Sitaatti, tuo älyn näppärä korvike osoittaa taas voimansa, vaikka on nostettu tähän aivan väärästä paikasta, alkuperäinen kontekstin ollessa aivan toinen, sivistyssanojen osaamista osoittaakseni.

Katsoin Voimalasta ohjelman, jossa Ilkka Herlin, Milonofit ja Matti Vanhanen keskustelivat yritysten sukupolvenvaihdoksesta. Näytelmässäkin isä Milonoff sanoo nuorten päässeen teatterissa valmiiseen pöytään. Poika Milonoffhan siitä hermostuu, isänsä poikana hän on uhrannut koko elämänsä KOMille. Näitä näyttelijälasten vaikeuksia käsitellään laajemminkin näytelmässä, myös Vilma Melasniemi ja Niko Saarela pääsevät kertomaan, millaista se nuoruus oikein oli. Voimalassa yritettiin keskustella siitä, että vanhat vastaukset eivät päde uusiin kysymyksiin, ei teatterissa eikä tosielämässä. Pläjäyksen kuvat ovat ohjelma Voimalasta, Valkeejärvi kuvattu KOMIssa.

Järkytyttyäni Jurkassa maahanmuuttajamiehen vihasta, huomasin kotiin tullessani Perussuomalaisten avanneen uuden vaalitoimiston kotikadullani. Menen kyllä häiriköimään, tuli ensimmäisenä mieleen. Lopuksi kommentti, jonka taannoin kuulin korttelikapakka Milenkan ovensuun tupakkaporukassa: ”Palveluammattihan on itse asiassa näyttelijän ammatti.” Tavanomaisista roolista poikkeamiset voivat olla yhtä vaikuttavia kuin teatterissa, niin kuin taannoin järkytyttyäni ratikassa siitä, että nuori kuski hymyili iloisesti ja sanoi hei. Meinasi sydän pysähtyä!

Lisäys: Olisiko se fragmentarisuus kuitenkin ikäkysymys? Saana Lavaste sanoo Teatteri-lehdessä 2/2011 seuraavasti: " Suuret ikäluokat tulevat katsomaan esityksiämme ja sanovat, että tämä on huono näytelmä, sirpaleinen, ei niin kuin Kirsikkapuisto, jossa on rakenne. Mutta ei se ole mikään oikean ja väärän kysymys, vaan tapa nähdä maailma. emme me unohtaneet rakennetta vahingossa, vaan kyse on valinnasta."