Ahne mikä ahne, monissa asioissa. Niin kuin nyt tässä taiteen katselemisessa. Päätin nimittäin käyttää Kuhmoon matkailua hyväkseni ja tutustua menomatkalla muutamaan taidenäyttelyyn. Niitähän on Suomi pullollaan näin kesäaikaan ja hyvä niin. Taiteesta kiinnostuneet ja siellä vanavedessä ne kiinnostumattomatkin vaeltelevat kartanoissa, aitoissa, turuilla ja toreilla.

Olin lueskellut Hollolan Pyhäniemen  kartanon uudesta tulemisesta monitaiteellisuuden festarikentälle; kuvataide, musiikki, runo ja ruoka. Musiikkia en saanut lähdetyksi kuuntelemaan, mutta kuvataiteen nyt siis katsastin. Kiintoisaa on, että kuraattorina on Sam Inkinen, yksi tietotekniikan ihmelapsista, joka Vaasan aikani alussa toimi siellä viestinnän laitoksella opettajana. Ei sitä koskaan tiedä, mitä alueelta lahjakkaat tyypit putkahtelevat milloinkin esiin. Kartano on upea ympäristö, eikä tämä Suomifilmien kuvauspaikka sen kummempaa esittelyä kaipaa. Yllä yksi päärakennuksen huoneista, johon on teetetty uudet huonekalut, muutoin paikassa oli melko paljon vanhaa kalustoa. Ihmettelin, että huoneissa oli esillä niinkin paljon arvokkaan näköisiä esineitä, vaikka vartijamäärä oli perin harvalukuinen. Ihania kukka-asetelmia oli kaikkialla, tunnelma rauhallinen. Ns. kavaljeerirakennus toimi yksinomaan taiteen esittelemisessä. Vanhassa jäähuoneessa oli yksi taideteos. Mahtoikohan moni kävijä tietää, miten entisajan jäähuone toimi. Minäpä tiedän! Inkisen toimittama festarikirja ts. –ohjelma oli iloinen yllätys, paljon tekstiä ja musiikkitaiteilijoiden lisäksi kuvataiteilijoiden esittelyt. Inkisen teksteistä paistaa tutkijan olemus zeitgeisteineen. Kirja maksoi vain 10 euroa.

Salmela Mäntyharjulla  on paikkana kaikille taiteesta kiinnostuneille tuttu, esitelläänhän sen avajaiset Hesaria myöten. Myös siellä järjestetään kokonainen monitaiteellinen festari musiikki- ja runotapahtumineen. Paikka järvenrannalla on hieno ja taidetta esillä kartanon lisäksi useassa eri rakennuksessa, kuten apteekki- ja postirakennuksissa. Myös matalat aitat ja palvelijanasunnot ovat kiinnostavia ja antavat sinne sijoitetuille teoksille aivan erityisen tunnelisän. Pidän kovasti siitä, että ulkona on paljon pysyvää veistostaidetta, kuten yllä oleva Laila Pullisen Sotkamon Venus. Alueelle on rakennettu myös useita pieniä huvimajoja, ilmeisesti jonkinlainen myyntinäyttely sekin. Varsinaista kartanosisustusta Pyhäniemen tapaan ei ole säilytetty, vaan kaikki rakennukset on omistettu taiteelle. 

Mitä sanoisi taiteesta ja esillä olevista taiteilijoista? Kumpikin näyttely on myyntinäyttely, joka tietysti ohjaa esillepanoa. Mielestäni Pyhäniemen näyttely oli tasapainoisempi, Salmelasta paistoi liikaa taiteen myyminen. Miksiköhän myynti-ilmiö häiritsi, eiväthän taitelijat pelkästä taiteen tekemisen ilosta elä. Ehkä siksi, että samalta taiteilijalta oli liian paljon samankaltaisia töitä, jotka eivät sinänsä tuoneet lisäarvoa ja saman taiteilijan samankaltaisia töitä oli lisäksi sijoitettu eri huoneisiin. Jos ei pitänyt jostain taitelijasta, mikä oli siis minun ikioma ongelmani, tuli tunne, että vieläkö näitä. Salmela on korostetusti nuorten näyttely, joten suurin osa taiteilijoista oli minulle uusia, minkä ei sinänsä pitäisi häiritä. Pyhäniemessä kohtasi ikään kuin vanhoja tuttuja, mikä helpotti katselua. Näin konservatiiviksi sitä on muututtu, myönnettäköön.

Pyhäniemen kartanon vuoden 2010 taiteilija on Olli Lyytikäinen (1947-87). Hän syntyi Heinävedellä, mutta Heinäveden majapaikkani Kotipuron isäntä Lasse Lyytikäinen ei osannut sanoa, mitä sukua hän mahtoi olla taiteilijalle. Lyytikäisellä oli intohimoinen suhde musiikkiin, mikä näkyy hänen teostensa nimissä. Olisiko tämä ollut yksi syy poikkitaiteellisen festarin taiteilijanimityksessä? Festarikirjassa on kiintoisa J. O. Mallanderin artikkeli hänestä. ”Kaikessa siinä, mihin hän ryhtyi, oli jotain erityistä – koski se sitten banjon soittoa, seurustelua ulkomaisten vieraiden kanssa, polaroidikameran mahdollisuuksien tutkimista tai arkisten esineiden muuttamista symboleiksi.” Pidin teoksista. Yllä Sellisti ja säveltäjä. Pidin myös Päivi Rintaniemen keramiikkateoksista, Heta Tapion kaksipuolisista katosta riippuvista laminaattitöistä kasvokuvineen (alla), Ninni Heldtin takaapäin kuvatuista herkistä naishahmoista (kuva alempana) ja Marjatta Tapiolan Louhesta, mutta en hänen julmasta isosta kasvokuvastaan.

Uusi miellyttävä tuttavuus oli Kaisa Soini ja miellyttävä myös vanha tykkäämäni taiteilija Anna Retulainen. Edellä kuvana esitetty koko jäähuoneen täyttävä Brita Flanderin vettä sisältävistä ”muovimakkaroista” tehty luola oli oivaltava. Veikko Hirvimäen pienet puuveistokset ovat aina herttaisia ja H C Bergin valoteokset kiintoisia, en varsinaisesti kyllä pitänyt niistä. Rosa Liksomia en ole koskaan oikein ymmärtänyt ja Mallanderin valokuvia olen nähnyt ennenkin. Eivät tässä vielä kaikki taiteilijat ole, mutta muuta ei jäänyt mieleen. Hieman minua häiritsi se, että päärakennuksen ”vanhoissa” maalauksissa ei ollut nimiä. Voisihan sitä käydä tutustumassa tarkemmin taiteilijoiden teemapäiviin, joiden pitäminen osoittaa, että kuvataide ei ole vain kulissi musiikille, vaan aito festarin osa.

Salmelassa pidin vanhan tutun Kimmo Pyykön pronssiveistoksista. Häneltä oli myös minulle ennen näkemättömiä kauniita tervalepästä tehtyjä tauluja, joista yllä Odotus. Johanna Häiväojan kolmen kuvan sarja oli kaunis ja Samuli Heimosella on aina hauskoja ja yllättäviä ideoita. Kuvissa oli monta aiemmin Tampereen taidehallin näyttelyn jälkeen tehtyä uutta eläinmaalausta. Onkohan hän itse alemmaksi laittamassani kuvassa Mahdottoman edessä? Terhi Kaakiselta oli näyttelyssä hauskoja puusta veistettyjä lapsihahmoja ja Vappu Rossin värikynällä piirretyt kasvokuvat olivat todella taitavia. Teemu Korpelan linturöykkiöistä pilkisteleviä käsiä ja jalkoja olemme muistaakseni Paulan kanssa katsoneet joskus jossain Uudenmaankadun galleriassa. Mielenkiintoisia. Pasi Rauhalan pienet ihmishahmot erilaisilla esineillä olivat oivaltavia ja hauskoja, mutta mikä tekee niistä taidetta? Lapsen vaipalla lasketteleva tai levylautasella through memories luisteleva pieni ihmishahmo, ihan kiva, mutta… ? Tuolla aivan lopussa on Brushing Hair.

En pitänyt Kristian Krokforsin enkä Francoic Bossevillen suurista täplikkäistä talo- tai maisemakuvista. Jotenkin levottoman kirjavia olivat Jesús Ángel Bordetaksen eläimet, joista yllä Poro, silti eräällä tavalla viehättävä. Annuli Viherjuuren laatikkokasasta ponnistavat takaapäin kuvatut ihmishahmot tekivät samanlaisen häilyväisen vaikutelman, jotenkin pidän, jotenkin taas en. Marianne Laineelta oli esillä suuria pimeitä, pimeitä kuvia, jotka ensin kuvittelin valokuviksi, mutta olivatkin öljyväritöitä. Hesarista 15.7. luin, että hänet oli valittu tämän vuoden kuvataidekisan voittajaksi ja että hän maalaa valohämytekniikalla. Harmi, että kamerasta loppui patteri saapuessani aittoihin ja palvelijanrakennuksiin. Niiden hämärä tunnelma oli kiintoisa. Esimerkiksi Petri Eskelisen Kesy maa, hiekasta, koivuvanerista, patarummun kalvosta ja ties mistä rakenneltu ääniteos oli kiintoisa. Paljon huoneita kyllä kävelin liian nopeasti lävitse, se on myönnettävä. Salmelalle olisi varattava koko päivä välitankkauksineen.

Heinäveden maatilamajoituksesta tein sitten lauantaipäivän ajelun Retrettiin.  Olen ennenkin sanonut näillä sivuilla, että en erityisemmin pidä Retretistä, se on aivan liian massiivinen. Pohjoismaiden suurin taidekeskus, sanotaan esittelyssä. Ihmettelen niitä katsojajoukkoja, jotka jaksavat seurata opastetun retken läpi luolien ja eri rakennusten ja hyvin eri tyyppisten näyttelyiden. Menin sinne professori Riitta Konttisen kuratoiman Helene Schjerfbeck ja taiteilijasisaret –näyttelyn vuoksi. Konttisen taidekirjat ovat muuten hyvin laadukkaita ja kiinnostavia. Luolastoon sijoitetusta Pekka Kauhasesta ja päättömistä pienistä metallisista ihmishahmoista kyllä pidin. Ne sopivat hyvin kiviseen ympäristöön. Kauhasen Taidepoliisihan opastaa liikenneympyrässä kävijöitä Espoon Emmaan. Katsoin vähän aikaa videota, jossa Kauhanen esitteli Juho Rissasen muistolle tehtyä teosta Pohjoisen taivaan alla. Siinä päätön mies makaa puun juurella, aiheen kuultuaan teos kyllä avautuu. Kyösti Kakkosen lasikokoelmien lävitse suorastaan juoksin Schjerfbeckiin kiirehtiessäni.

Taiteilijasisariin käytin nyt oikein kunnolla aikaa, ihan tankkasin itseäni välillä. Vanhojen tuttujen edessä sitä vanha oikein rauhoittuu. Olihan siellä muutamia ennen näkemättömiäni Schjerfbeckejä tai olin saattanut nähdä, mutta unohtanut. Mielestäni eräät nuoruuden poikakuvat ja kukkateokset olivat tällaisia. Voihan se olla, että pankkien ja yksityiskokoelmien teoksia ei saada jokaiseen näyttelyyn, Schjerbeckiä sentään nähdään kohtalaisen usein. Taiteilijasisaruksia oli paljon ja osa ennestään aivan tuntemattomia. Onhan se kiintoisaa nähdä, että vuosisadanvaihteen naiset ovat maalanneet paljon lapsia, omakuvia, kukkia, maisemia ja muita ”naisille sopivia” aiheita, joukosta ei löydy sotaa, ei laivoja myrskyssä, eikä juuri ukkospilviäkään. Työtä tekevillä naisillakin on useimmiten ihan puhtaat vaatteet päällä. Näyttelyssä tuli kyllä hyvin rauhaisa olo, jolle suuri kontrasti tuli siirtymisestä seuraavaan rauhattomaan uuden taiteen myyntisaliin. Vinkkinä kaltaisilleni Retrettiä karsastaville sanon, että ei ole pakko ravata opastettuun kiertosuuntaan luolaston kautta, loppusalien välissä oleva portti aukeaa sen verran, että siitä pääsee kulkemaan vääräänkin suuntaan.

Loppuhuomautus: Mokkulan kanssa työskentely ottaa hermoille täällä Kuhmon aamutyöskentelyissä, vaikka voi rauhoittaa mieltä katselemalla järvimaisemaa. Yhden kuvan siirtäminen ohjelmaan saattaa kestää puolikin tuntia. Ei silti, että kiire olisi, mutta voisi se nopeamminkin tapahtua. Kerjään tässä ymmärrystä mokkuloinneilleni.

 Lisäys: Olipa jännä lukea 20.7. Hesarista Timo Valjakan arviointi Salmelan taidenäyttelystä. "Vähemmän olisi paljon enemmän", toteaa hän ja moitiskelee, että sokkeloiset tilat eivät yksinkertaisesti riitä semmoisen määrän esittelyyn tyydyttävästi.