Viime sunnuntaina nautimme Annen kanssa Musiikkitalossa West Coast Kokkola Operan esittämänä Georges Bizetin Carmenin. Carmen kuului oopperan vuoden 2010 ohjelmaan. Meitä voisi kutsua oikeastaan tämän Anu Komsin luotsaamaan oopperan faneiksi. Ensimmäisenä katsoimme W.A. Mozartin Figaron häät meren rannalla Öjan laiturilla, seuraavina vuosina Johan Straus jr:n Lokin ja Alban Bergin Lulun Helsingin kaapelitehtaalla sekä Sebastian Fagerlundin Döbeln 1809 Turussa. Viime kesän MozartinTaikahilu jäi ajoitusongelmien vuoksi näkemättä.

Kokkolan ooppera on paljolti pariskunta Komsi-Oramon tuotetta, Vasemmalla toiminnajohtaja Annika Mylläri, sitten Oramo ja Komsi. Komsi toimii taiteellisena johtajana. Carmen ooppera esitettiin varsinaisen ison näyttämön ja kamarioopperan välimuotona, jossa Juha Mustanojan ohjaama liikehdintä oli varsin vaatimatonta. Näyttämö oli orkesterin takana, orkesteria johti Sakari Oramo. Hyvin se näinkin kävi. Oramo sai tätä oopperaa varten kokoamastaan orkesterista Hannu-Ilari Lampilan kehut Hesarissa 14.2., soittajat ovat nuoria, samoin kuoron jäsenet. Kuoro lauloi vaimeamman alun jälkeen komeasti vähäisestä koostaan huolimatta. Kuuden laulajan lapsikuoro oli hellyttävä. Tapahtumia elävöittämään ohjaaja oli tehnyt mustavalkoisen mykkäelokuvan vanhoista filminpätkistä ja uusista kuvauksista. Huumoriakin oli. Minusta Carmeniin rakastuneiden miesten ärhentelyn taustalla nähtävä nyrkkeilyottelu oli hauska, vaikka Lampila ei siitä pitänytkään. Rakastuneiden ilmeet aivan läheltä kuvattuina olivat koomisia, oopperaa ei voi ainakaan pönäkkyydestä syyttää. Kokkolalaiset vetävät huumorissaan todella välillä niin yli, että rohkeus vetää jalat maakuntaoopperan arvostelijoiden alta. Eräs varsinainen asiantuntija, SibAlainen sanoi tauolla, että kun on osaamista, voi irrotella.

Pidin tavattomasti itse Carmenista, Hilary Summersista, kookas, uljas nainen, ei tavanomainen sähäkkä tanssiin heittäytyvä tummatukka. Carmenille tuttu tanssi nähtiinkin filmiltä, maailmankuulun tanssijan esittämänä. Summersilla on kaunis pehmeä mezzo. Anu Komsi Micaelana oli tietysti hyvä ja sopraano liikehti upeasti korkealla, korkealla. Don Joséta lauloi Mati Turi ja hienosti lauloikin, ison miehen liikehdintä oli kankeahkoa. Escamilloa oli nopealla varotusalalla Juha Kotilaisen sairastuttua otettu laulamaan Dwayne Croft, mistä lie, ei selvinnyt. Hänen aloittaessaan laulunsa, tuli hieman epämukava olo, ajattelin, etten ehkä ymmärrä. Tauolla sitten tämä SibAlainen sanoi, että hän lauloi epätahdissa orkesterin kanssa ja arveli, että he eivät olleet ehtineet harjoitella lainkaan. Edistystä sekin, että tietää jotain olevan pielessä, mutta ei mitä. Onneton tilanne oopperalle, voi vain kuvitella. Erikseen on kyllä mainittava El Dancairoa laulanut etelä-korealainen Dong-Hoon Han, mikä komea baritoni.

Kaiken kaikkiaan hieno esitys. Laajassa esittelylehtisessä kokkolalainen lääkäri Stefan Anderson antaa ohjeita kulttuurin tervehdyttävistä vaikutuksista. Hän suosittelee partamaan lihasjännitystä Kokkolan Talvitansseilla, väsymystä ja uupumusta Kokkolan Talviharmonikalla, stressiä Lohtajan Kirkkomusiikkijuhlilla, rytmihäiriöitä Kokkolan Lied-kilpailulla ja masennusta Kokkolan Oopperakesällä. Ensi kesänä kyllä menen katsomaan Heinz-Juhani Hofmannin Ahti Karjalainen – elämä, Kekkonen ja teot oopperaa, vaikka masennus ei iskisikään.

Eilen illalla katsoin maailmanluokan oopperan Manonin Espoon Sellon elokuvateatteri Rexissä. Oopperan naispäähenkilö Manon rakastuu suin päin aatelismies des Grieuxiin. Miehen isä ei pidä poikansa rakkaudesta köyhään Manoniin ja kidnappaa pojan. Manon siinä sitten vuosien kuluessa rakastuu toiseen, nyt de Brétignyyn, tosin ajan kulu ei oikein käynyt selville. des Grieux päättää pettyneenä ryhtyä papiksi, mutta Manon etsii hänet käsiinsä ja siitä seuraakin traaginen duetto. Rakastuneiden tiet yhtyvät jälleen, des Grieux puhdistaa jonkun korttipelissä, poliisit kutsutaan paikalle ja rakastavaiset vangitaan. Isä puhuu poikansa vapaaksi, mutta ei Manonia. des Grieux lahjoo erään vartijan ja Manon pääsee vapaaksi. Siinä sitten suunnitellaan karkaamista, mutta Manon kuolee des Grieuxin käsivarsille. Todella traagista!

Ooppera on Berliinin Valtionoopperan tuotantoa ja esitettiin encorena. Kapellimestarina toimi maailmankuulu Daniel Barenbom ja ohjaajana Vincent Paterson. Manonia lauloi Anna Netrebko ja des Grieuxia Rolando Villazon. Pariskunta on niittänyt menestystä ympäri maailmaa. Kumpikin on hyvä näyttelijä, Villazon aivan mainio traagisen sankarin roolissa. Sekä aariat että duetot olivat selkäpiitä karmivan kauniita. Jonkinlaisen kuvan saa tästä nytkin taustalla soivasta YouTuben konserttiesityksestä. Siinä papiksi ryhtynyt des Grieux antaa lopulta periksi rakkaudelleen. Ihanan laulun ohella ooppera tarjosi tässäkin kohtauksessa hienon visuaalisen nautinnon, taustalla tumma kirkko, edessä korkea rauta-aita, jonka takana des Grieux vääntelehtii tuskasta pitkässä papin kaavussa. Aidan edessä anelee Manon kirkkaanpunaisessa puvussa, loistava valopilkku tummalla näyttämöllä. Nautintoa on vaikea sanoin kuvata. Oopperassa lauloi myös suomalainen Arttu Kataja de Brétignynä. Oopperan tapahtumat oli ilmeisesti sijoitettu 1950-luvulle, oli leveähelmaisia hameita ja ampiaisvyötäröitä. Puvustuksesta saa kuvan tästä videosta.

Manon nähdään kevään aikana myös Metropolitan Operan elokuvaversiona, Anna Netrebko laulaa Manonin roolin, mutta des Grieuxina on Piotr Beczala. Suosittelen näitä elokuvia, jos kohdalle sattuu. Sellon Rexin valtaisassa salissa oli vain 31 katsojaa, saapa nähdä kauanko viitsivät esittää näin pienelle yleisölle. Helsingin teattereissa ei ole kyllä katsojapulaa.