Oopperan libretto perustuu Artturi Järviluoman näytelmätekstiin. Oopperan ohjaus Tuomas Parkkinen, musiikin johto Anna-Maria Helsing, lavastus Sampo Pyhälä, päärooleissa Tiina-Maija Koskela Maijana, Marjukka Tepponen Liisana, Päivi Nisula Kaisana, Ville Rusanen Jussina, Jyrki Anttila Anttina, Waltteri Torikka Karjanmaan Köystinä. Oopperassa tapahtuu seuraavaa: Antti on puukottanut suutaria, tulee tutkintavankeudesta kotikylälle kuuntelemaan tuomiota, vallesmanni sapuu pitämään käräjiä, Jussi uhittelee hänelle ja katkaise tämän ruoskan. Liisa-piika rakastaa toivottomasti talollista Jussia, rakkaus syttyy. Antti tulee tuomittuna käräjiltä, Maija suostuttelee hänet karkaamaan. Anttia etsitään, ei löydy, vallesmanni saapuu kuulustelemaan, Jussia epäillään karkureissulle auttamisesta, Jussi suuttuu, tappaa vallesmannin tämän ehdittyä ampua häntä kuolettavasti. Jussi kuolee, Liisan silmät ei oo enää kirkkahat. 

Oopperaa analysoitaessa valitettiin paikallaan laulamisesta ja tapahduttomuudesta, minä kuitenkin nautin siitä. Saatoin rauhassa keskittyä kuuntelemaan hyviä laulajia, sillä sitä he todella olivat. Mielessäni oli libreton pohjana ollut näytelmä, enkä olisi keksinyt, mitä muuta olisi pitänyt tapahtua sen lisäksi, mitä nyt nähtiin.  Tapahtumat laulettuna, kuten esimerkiksi vallesmannin suorittama kuulustelu, vievät joka tapauksessa enemmän aikaa kuin sama puhuttuna. Siinähän tulee helposti pysähtyneisyyden tunne. Kysymys mielestäni on siitä, pitääkö oopperassa olla koko ajan äksöniä, vai riittääkö paikaltaan laulaminen. Minusta ooppera on ensisinaisesti musiikkia. 

No, kolmannen näytöksen alussa sitten alkoikin tapahtua. Jussin palattua metsästä hakemasta pakoon lähtenyttä Anttia, tulee Liisa paikalle, riisuu itsensä alusvaatteisilleen ja Jussiltakin puukot ja paidan. Seuraa pitkä seksikohtaus, jollaista kiihkeyttä ei musiikista sinällään aavistaisi. Liisan kaksimielinen repliikki oli suorastaan mauton. Tässä yhdyn Hautalan mielipiteeseen hänen puhuessaan pornografisesta kohtauksesta. Se oli typerästi päälleliimattu, yleisöä kosiskeleva, muka-moderni. Ei vanhan oopperan modernisointi ole tätä, seksin liimaamista perinteisen esityksen päälle. Minä suorastaan loukkaannuin Madetojan, Järviluoman ja ylipäätään pohjalaisten puolesta. Hesarin Lampila on aina kohtelias ja puhuu päälleliimatuista efekteistä. En vastusta modernisointia sinänsä, mutta se pitää tehdä taiten. Kun tekstiä ei kerran muuteta, niin tapahtumisen pitää sopia tekstiin, ja tietysti musiikin tukea tapahtumia. 

Etukäteen kirjoitettiin ja ohjelmalehtinenkin esittää, että Parkkinen on halunnut nostaa naiset pääosaan. Lampila toteaa, että näkökulmassa ei ole mitään uutta, naiset eivät Pohjalaisissa ole ylipäätään jääneet statisteiksi miesten varjoon. Minulle ohjaajan lanseeraama naisten korostamisyritys ei auennut. Ilmeisesti perinteinen näytelmän sisältö on niin vahvasti takaraivossani, että en Hautalan tapaan kyennyt näkemän Maijassa erityista miestennielijää. Olemme tosin Hautalan kanssa eri sukupuolta, joten tulkintamme voivat siksikin poiketa toisistaan. Ei naisen vahvuuden osoittamiseksi riitä seksuaalisen aktiivisuuden osoittaminen, mitä se tuntui Parkkiselle olevan. Kyllä miesten houkuttelun taitaa heikkokin nainen. Naisten välinen solidaarisuus oopperassa tulee kyllä esiin, erityisesti Kaisan hahmossa. Kaisan ylivalta juoppoon mieheensä on kirjoitettu näytelmään, ei sitä Parkkisen tarvinnut keksiä. Miehet on  tietysti esitetty uhoovina, mutta sellaisiksi Järviluoma on heidät kirjoittanut. Ei siitä tekstistä syvällisesti analysoivaa miehenpuolta millään ohjauksella esiin nosteta. Hautala tulkitsee heidät luusereiksi, minä sentään en. 

Lavastus oli mielestäni surkea, tamperelainen näki siinä tietysti rantatunnelin, minä perinteisen nuorisoseuranäyttämön muodon, Hesarin Lampila elokuvateatterin. Valjusta taustasta olisi Lampilan mukaan pitänyt hahmojen nousta hyvin esiin, minusta se oli yksinomaan ikävä. Kaukaisuuteen polveileva tie toi lakeuden vaikutelman kyllä yksinkertaisella tavalla esiin. Alussa se oli punainen, mikä muistutti verivanasta. Viimeisen näytöksen punainen taustaväri oli jo jotain aivan muuta kuin alun hailakkuus.

Olen ollut hyvin kriittinen, mutta ei tässä raha hukkaan mennyt. Hyvät laulajat pelastivat esityksen, kuoro on Tampereella aina hyvä. Pohjalaisten kansanlaulujen poljelto tuntui ihan selkäpiissä. Yhdentekevä esitys ei olisi kirvoittanut tällaista pohdintaa tai kirjoittamista. 

Tulin lukiessani verranneeksi Ruuskan elämäkertateosta Panu Rajalan kirjoittamaan F.E. Sillanpää, Nobel-kirjailijan elämä 1888-1964. Rajalan teos on paljon laajempi ja sisältää enemmän teosten analyysiä. Ruuska kuitenkin nivoo Joenpellon teokset mainiosti osaksi elämäkerrallista kerrontaa. ”Miten elämä siirtyy kirjallisuudeksi ja kirjallisuus elämäksi”, kuten hän otsikoi esityksensä 8.2.2016 Helsingin yliopiston alumnien kirjallisuuspiirissä. Ruuskan kirja on näin mielenkiintoisempaa luettavaa kuin Rajalan kirja. On tietysti rohkeata lähteä tekemään tällaista vertausta, ovathan tarkastelun kohteetkin hyvin erilaisia. Näin tulin nyt kuitenkin tehneeksi. Hyvän kuvauksen kirjailijaelämästä nämä kaksi elämänkertaa kuitenkin antavat, kumpikin kirjoitti paljon, kumpikin pyöritti omaa kustantajaansa miten lystäsi, kumpikin taisteli julkisuuden kanssa, nautti ja taisteli. Sillanpää vain joutui kirjoittamaan paljon enemmän suorasta rahantarpeesta kuin Joenpelto. Toisen rinnastuksen ikätarkastelussa teen toiseen suuntaan eli nuorempaan Sofi Oksaseen. Myös siinä on kirjailija, joka on osoittanut, miten elintärkeää kustantajalle on suhde kirjailijaan, josko myös kirjailijalle suhde kustantajaan. Sekä Joenpelto että Oksanen on käyttänyt ja näyttänyt valtaansa, Oksanen jättäen suuren kustantamon, Joenpelto vaikuttaen siellä sisällä aina hamaan kuolemaansa saakka.

Ruuska kirjoittaa hyvin ja sujuvasti. Hän luo hienosti samanaikaisesti kuvaa niin kirjailijasta, kustannusmaailmasta, julkisuudesta ja jopa laajemmin yhteiskunnasta, jossa kirjailija elää. Tämä on hänen toinen elämäkertansa. Alumnien kirjallisuuspiirissä hän sanoi ikään kuin ajautuneensa elämäkertoihin. Hän teki väitöskirjansa Marja-Liisa Vartiosta, kirjoitti tästä elämäkerran ja innostui genrestä. Kustantajan vinkki sitten ohjasi hänen Eeva Joenpellon pariin ja elämäkerta syntyi kahdessa vuodessa. Joenpellosta oli Tiina Mahlamäki kirjoittanut vuonna 2007 peruselämäkerran, jota en ole lukenut. Ruuskan antama kuva Joenpellosta on rehellinen vaikka paisutuksia suuntaan tai toiseen, vaikka ymmärrän, että kirjailijan persoonaa ei ole ollut aina ihan helppo tulkita. Materiaalia, käsikirjoituksia, lehtiartikkeleita, kalentereita, kirjeitä, kortteja on ollut paljon. Vaikeusasteita työhän tuli siitä, että monista asiakirjoista oli päivämäärä poistettu.

Eeva Joenpelto on ollut näkyvä, räiskyvä persoonallisuus, itsetietoinen taistellen kuitenkin lähes koko elämänsä ajan kirjailijaminuutensa kanssa. Koulu meni miten meni, opinnot yhteiskunnallisessa korkeakoulussa samoin, opiskelu ei häntä kiinnostanut. Hän luki valtavasti läpi elämänsä. Hän toimi lehtinaisena ja sodan aikana Maan romussa, jossa keräsi materiaalia sodan rahoittamiseksi. Kirjailijauransa alussa hän oli kotiäiti, joka hoiti kotiaan ja kasvatti kahta poikaansa Helsingissä keräten samalla materiaalia romaaneihinsa. Niitä hän sitten kirjoitti kesäisin Sammatissa. Joenpelto oli tarkka ulkoisesta olemuksestaan ja loi itsestään brändiä niin kuin nykyisin sanottaisiin. Hänen elämänsä ei ollut helppo, se on ollut ”kuoleman kanssa elämistä” hänen omia sanoja käyttäen. Kaksi vanhempaa veljeä kuoli ihan pienenä ja sisar 13-vuotiaana, vanhempi veli kaatui sodassa. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän koki olleensa äidilleen ainainen kakkonen, jonka veli pyhitetään vielä kuoleman jälkeen. Vanhin poika teki nuorena itsemurhan ja nuorempi kuoli 40-vuoden tienoilla syöpään. Ero miehestä Jarl Hellemanista oli katkera tämän löydettyä toisen naisen. Joenpelto ei halunnut erota, hän luotti avioliittoinstituutioon. Kuva-albumeista oli kaikki aviomiehen kuvat revitty pois, samoin kaikki yhteiselämää kuvaavat dokumentit on kirjailija tuhonnut. Ruuska oli kuitenkin löytänyt Hellemanin kirjeitä Joenpellolle vuosilta 1944-46. Hän oli varma, että kyse oli rakkaudesta ja suuresta kiintymyksestä. Erovaihe oli kuitenkin tavattoman kivulias.

Tässä ei ole syytä analysoida Joenpellon laajaa tuotantoa, kaiken voi lukea Ruuskan kirjasta. Minua elämäkerrassa viehätti kirjailijaksi kasvamisen kuvaus. Kustannusalalla työskennelleellä Hellemanilla oli suuri vaikutus siihen, että Joenpellosta tuli kirjailija, sanoo Ruuska. Ensimmäisenä ilmestyi pari salanimellä kirjoitettua viihdekirjaa puhtaasti ansaintatarkoituksessa. Tuolloin viihdekirjallisuuden ja ns. korkeakirjallisuuden välillä oli vielä suurempi juopa kuin nykyisin. Hänen tyylinsä oli laveaa proosaa, se keskittyy ihmisiin ja ihmisten välisiin suhteisiin. Hän kirjoittaa Lohjan murteella, mistä kaikki eivät pitäneet. Hän ei ollut ns. modernisti. Hän tunsi uransa alkupuolella olevansa vääränlainen ja elävänsä väärään aikaan. 1960-luvulla olisi pitänyt olla puolesta tai vastaan, silloin kirjoitettiin paljon pamfletteja. Hän kuvaa sisarussuhteita ja hänellä on paljon vahvoja naisia. Vahva nainen taipuu, mutta ei taitu. Romaanissa vahva nainen hankkii jopa omat silmälasit ja hampaat, kun kerran pitää hankkia, eikä tyydy lainaamaan niitä mieheltään. Vahva nainen pitää päänsä, kuten kirjailija itsekin. ”Eeva aina pärjää”, oli äitikin sanonut. Joenpelto pyrkii kuvaamaan myös köyhää väkeä, vaikkei siihen itse kuulunut. Luokkakysymys oli tuohon aikaan tärkeä.

Omakohtaiset ja perheen asiat siirtyivät romaaneihin vasta 1980-luvulla romaanissa Jottei varjos haalistu. Isä oli menettänyt maatilan epäoikeudenmukaisessa perinnönjaossa ja Joenpelto kasvoi kauppiaan tyttärenä. Lohja-sarjasta menestys alkoi, hän sai kaikki mahdolliset palkinnot, lopulta aina Finlandia-palkintoa myöten. Palkinto tuli kirjasta Tuomari Müller, hieno mies. Ruuska antaa kiintoisan kuvan kirjailijasta, joka sekä toivoo palkintoa että pelkää kisaan lähtemistä ja häviämisen mahdollisuutta. Rajala osoitti Sillanpään elämäkerrassa, miten tiivis suhde kustantajalla ja kirjailijalla voi olla. Sillanpään velka WSOY:lle kasvoi huimiin mittoihin, jonka vasta Nobel-palkinto korvasi. Kirjailijalla ei ollut varaa vaihtaa kustantajaa eikä kustantajalla päästää kirjailijaa menemään. Tällainen suhde WSOY:lla oli myös Eeva Joenpeltoon. Hän oli kustantajalle oikea kultakimpale. Toisaalta tuli Joenpellolle sitä kautta myös eräs merkittävimmistä tukijoista, kustannusjohtaja Ville Viksten. Joenpelto pyöritti kustantamon miehiä, miten halusi. Ruuska arveli, että Joenpellon suuri kiinnostus kustannustoimintaan johtui myös siitä, että hänen miehensä oli ollut kustantaja. Kun ero tuli todelliseksi, kiinnostus kohdistui laajemmin omaan kustantajaan.  

Elämäkerrassa on paljon mielenkiintoista pohdintaa kirjailijan luonteesta. Joenpeltoahan on pidetty vahvana ja jopa kovana ihmisenä. ”Eeva ihmettelee, miksi niin usein ajatellaan, että voimakas ihminen on aina myös kova ihminen. Tai että vain heikko nainen voi olla naisellinen”. Siinäpä fundeeramista tähänkin päivään. Kovuudesta on elämäkerrassa kyllä monia todisteita. Aviomieskin oli todennut, että Eevan kanssa pärjää parhaiten pysyttelemällä mahdollisimman kaukana. Joenpellon romaanihenkilöillä oli näyttämisen halua ja kyllähän sitä oli kirjailijalla itselläänkin. Ruuska mainitsi esityksessään, että ehkä suuren Vares-Kantolan talon rakentaminenkin oli eräänlaista näyttämistä siitä, että isä oli vääryydellä menettänyt perimysoikeuden isoon Joenpellon kartanoon. Kartano kiinnostikin sitten lehdistöä, Joenpeltohan oli varsinainen naistenlehtien lemmikki. Hänellä oli aina sanottavaa ja mielipide joka asiaan, aina vain ei voinut olla varma, puhuiko hän totta vai ei. Lohja-sarjan aikaan hän oli ”ylivertainen suomalaisen kirjallisuuden kentällä. Ja toki hän käyttäytyi kuin ylimys.” Joenpelto ajoi ahkerasti kirjailijoiden asemaa ja toimi aktiivisesti heidän järjestöissään. Vanhemmalla iällä hänellä oli todellista valtaa paitsi omassa kustantamossaan WSOY:ssä niin myös laajemminkin. Saihan hän Turun moottoritienkin kauemmas kulttuurimaisemasta, vaikka samaa asiaa olivat ajaneet monet muut. Menestyminen aiheutti kateutta ja runsas esilläolo houkutti ihmisiä. Joenpelto joutui 1970-luvulla suoranaisen häirinnän kohteeksi. Nykyään sitä sanottaisiin vihapuheeksi. Kirjailijan loppu ei ollut kaunis, niinhän usein käy. hän jäi yksin. ”Arkussa makasi vainaja, joka ei ollut elinaikanaan puhunut läheisilleen töistään, eikä kollegoilleen läheisistään. Kirkonpenkissä istui toisilleen vieraita ihmisiä ja heille kaikille Eeva Joenpelto jäi lopulta mysteeriksi.”

Kirja on myös kaunis, alussa muutaman kuvan sarja ja keskellä tekstiä musta-valkoisia kuvia. Kuvittajan ratkaisu oli ollut, että mukana on vain Joenpeltoa esittäviä kuvia, ei esimerkiksi kuvia kirjeistä tai muusta materiaalista. Kirja on monin tavoin nautittava hyvin poikkeuksellisen ihmisen elämäkerta. Joenpellon kiinnostavuutta osoittaa se, että yliopiston alumnien kirjallisuusillassa oli yli 100 kuulijaa. Paikalla oli jopa henkilö, jonka pappina toimineen isoisän luona Eeva Joenpelto oli koululaisena asunut veljensä kanssa. Tarinan mukaan Eeva oli ollut nenäkäs, ylimielinen, toisista piittaamaton nuori nainen, joka tupakoi salaa. Itse olen entisenä kirjallisuuden opiskelijana ylpeä siitä, että näin hänet promovoitavan Helsingin yliopiston kunniatohtoriksi vuonna 1982.

Mistä Modiano romaaneissaan kertoo? Elämästä. En ryhdy kirjaamaan, mitä missäkin romaanissa tapahtuu. Saivatko he toisensa, tekivätkö isä ja poika sovinnon, saiko rikos palkkansa, otettiinko päähenkilö hengiltä, löytyikö vanha ystävä, ketä valokuvassa oikein oli? Kirjan loppuratkaisukin saattaa jäädä avoimeksi. Se ei loppujen lopuksi ole tärkeätä. En lukenut kirjoja niiden tapahtumien jännittävyyden vuoksi, vaikka sitäkin niissä oli. Luin kauniin tekstin ja tunnelman vuoksi. Viihdyin Modianon seurassa. Viihdyin niin kuin viihdytään aavan meren rannalla iltahämärissä. Muistellaan menneitä. Vastarannalle kaihotaan, muttei jakseta nousta ja lähteä. Tärkeätä on tässä ja nyt. Kunpa ei tarvitsisikaan nousta ja lähteä. Modiano kirjoittaa paljon muistamisesta. ”Loppujen lopuksi me unohdamme sellaiset elämämme yksityiskohdat, jotka häiritsevät meitä tai ovat meille liian tuskallisia. Riittää kun ummistaa silmänsä ja kelluu ja antautuu ajelehtimaan syvien vesien päälle.” Useimmilla meillä on epämääräisiä kohtaamisia, eroja, jälleennäkemisiä  menneisyyteen unohtuneiden kanssa, vanhoja tuttuja, joita  Modianon romaanihenkilöiden tapaan etsitään tai vältellään tapaamasta.

Modianon romaaneissa  elämää hallitsee irrationaali epävarmuus ja vieraus. Ihmiset ovat tuttuja, mutta eivät silti tunne toisiaan – tai edes itseään. ”He ovat vain prisman värikuplia tämän kaupungin väreissä: harmaata ja mustaa.” Nämä ihmiset ovat useimmiten juutalaisia, jotka pakenevat paikasta toiseen puristavassa noidankehässä, sanoo Kari Saviniemi  Kansan Uutisissa 29.12.2014. Ihmiset tuntuvat olevan seikkailulla loputtomassa labyrintissä, elämän sumuisessa sokkelikossa, josta ei ole ulospääsyä. Elämä on suuri sumu, jossa näkee vain lähellä olevat asiat ja nekin ymmärtää huonosti – me kaikki olemme sumussa tanssivia varjoja varjojen joukossa, toteaa Saviniemi. Tuukka Kangasluoma luonnehtii Modianon henkilöitä  teoksen Kehäbulevardit alkusanoissa varjoiksi.  ”He saattavat elää väsähtäneen tyylikästä elämäänsä loistoravintoloiden kehyksissä kuin jotkut Francis Scott Fitzgeraldin ihmiset ikään, tehdä päätöksiä ja ratkaisuja joilla on kauaskantoisia vaikutuksia, mutta aina heillä on yöpuolensa – ja juuri sitä Modiano tutkii. Ihmiset eivät koskaan tule niin pitkäksi aikaa päivänvaloon, että heidän kasvonsa ehtisi täydelleen tutkia. He ovat eriasteisia kavaltajia, huijareita, nautiskelevia egoisteja, skandaalitoimittajia, mustan pörssin liikemiehiä. He ovat sitä sakkaa, joka päivien kuohusta, ikävien aikojen vaahdosta siilautuu pinnalle – ja joka usein tietää tai ainakin aavistelee tuulen kääntyessä häviävänsä.” Tällaiset ihmiset ovat kuitenkin mielenkiintoisia, kiinnostavia aivan toisella tapaa kuin ihmiset, joiden sukupuu on tarkkaan kuvattu ja joiden työhistoria kerrotaan jokaista kuukautta myöten.

Romaanien tunnelma vaihtelee surullisen ja äärettömän surullisen välillä. Niiden maailmankuva on aina jotenkin vinksallaan. Missä maassa ollaan? Usein kuitenkin Pariisissa tai jollain pienellä paikkakunnalla, jonne Pariisista ei ole pitkä matka. Keitä nämä henkilöt ovat? Sukulaisia, ystäviä, vihollisia? Entisiä tanssijattaria, näyttelijöitä, muukalaislegioonalaisia. Vaikka luonteenpiirteitä analysoidaan pitkäänkin, tarkkaa kuvaa ei tule. Teoksissa paetaan usein jotain, tehtyjen rikosten seuraamuksia, ilotalomenneisyyttä tai muuten epäonnistunutta elämää. Rahaa on, välttämättä ei tiedetä mistä se tulee. Mennyttä myös etsitään, yritetään elää sitä uudelleen, haetaan vanhoja paikkoja, taloja, huoneita, kapakoita. ”Viehtymys kryptisiin palapeleihin ja toisaalta juurien etsimiseen tulee esille kaikissa Modianon romaaneissa,” kirjoittaa Saviniemi. "Kummallista väkeä. Niitä jotka jättävät matkallaan vain nopeasti haihtuvan huurun. Me puhuimme usein Hutten kanssa näistä ihmisistä joiden jäljet katoavat. Jonain kauniina päivänä he ilmestyvät tyhjästä ja palaavat tyhjään loistettuaan jonkin aikaa: Kauneuskuningattaria. Gigoloita. Yöperhosia. Useimmilla ei edes eläessään ollut enempää kiinteyttä kuin höyryllä joka ei koskaan tiivisty." Hajut ja tuoksut ovat kirjoissa olennainen osa muistoissa elämistä.

Pieni epämukavuuden tunne lukijalla saattaa olla kummallisten, epätodelta tuntuvien ilmiöiden edessä. Voiko olla niin, ettei isä kymmenen vuoden jälkeen tunne poikaansa? Mitä motiiveja ihmisillä on käyttäytymisessään toisia kohtaan? Miksi kunnolliselta vaikuttava henkilö ajautuu aina epätoivoisiin suhteisiin ja rakastuu sellaiseen, jonka menneisyydestä ei edes saa selvää? Lukija odottaa, että outouksiin tulisi vastaus, mutta sitä ei tule. Edelleen kuljetaan nuoruuden kaduilla, katsellaan nuoruuden taloja ja asuntoja, elellään hiljaisesti. Joku joskus nousee junaan, mutta lukija ei tiedä, minne se matkaa. Nähdään vain lähelle, vailla suunnitelmia. Otetta kirjasta ei oikein saa, eivätkä kirjan päähenkilöt elämästä. Minulle se ei toisaalta ollut tarpeenkaan. Toista kertaa kirjoja lukiessa ei tarvinnut keskeyttäessä edes kirjanmerkkiä, ei ollut niin tarkkaa, mistä lukemista jatkoi. Joskus Modiano kehittelee ovelia juonitarinoita, jotka lähenevät salapoliisikertomuksia. Mielenkiintoinen valokuva-teema toistuu. Arvuutellaan kuvien henkilöitä, etsitään heitä. Joskus joku valokuva on ratkaiseva romaanin juonen kehittelyssä. Valokuvien avulla lukija heitetään kirjassa paljastumattomien tapahtumien yli kymmenien vuosien päähän tulevaisuuteen.

Modiano kirjoittaa aukkojen kautta. Hän rakentelee ensi sivuilta lähtien aukkoja, joita sitten vähitellen täyttää. Kudelmat lomittuvat yhteen. Osa aukoista jää avoimiksi, aivan kuin lukijan kiusaksi. Hän saa sitten omalla mielikuvituksellaan täyttää ne – jos osaa ja jos haluaa. Teosten henkilöt salaavat toisiltaan tietoja, ajattelee lukija.  Mutta ”ovatko he todella salailleet asioita? Pikemminkin he ovat unohtaneet ne ja ajan myötä lakanneet ajattelemasta niitä. Taikka eivät vain yksinkertaisesti löydä oikeita sanoja.” Kun menneisyys ajan myötä muuttuu läpikuultavaksi, usvaharsoksi, joka haihtuu auringossa, niin mitä siitä on enää kerrottavaa. ”Muistot kuitenkin haipuivat pois hiljalleen niin kuin saippuakuplat tai unenriekaleet, jotka herättäessä katoavat.”

Modianon kieli on kaunista. Erityisesti hienosti hän kuvaa vanhoja paikkoja, katuja, toreja, taloja ja huoneita.  Alkupuolen teosten kieli on rikasta, tiheää, ikään kuin sakkautuvaa. On paljon yksityiskohtia, ihmisten eleitä, interiöörejä kuvataan. Viimeisimmässä utuisempaa, helpompaa lukea, jossa tunnelma kannattelee lukijaa.  ”Aika on verhonnut kaikki nämä asiat huuruun jonka värit vaihtelevat, joskus vihreään, joskus siniseen, hiukan punertavaan. Huuruun? Ei se on huntu jota ei voi repiä; se vaimentaa äänet ja näen sen lävitse Yvonnen ja Meinthen mutta en enää kuule heitä.”

Kävi niin, että ennen oopperan alkua tutustuin ohjelmaan, luin tietysti tapahtumat. Vaikka julkisuudessa on kirjoitettu rock-yhtye Apocalypticassa soittavien Perttu Kivilaakson ja Eicca Toppisen oopperasta, ei minulla ollut etukäteen mitään käsitystä oopperan sisällöstä. Luettuani ajattelin skeptisenä, että onpa keinotekoinen tarina oopperassa esitettäväksi. Tarina vetäisi kuitenkin mukaansa heti alkumetreiltä ja toisen näytöksen alkua lukuunottamatta sydäntä puristi koko ajan. Siis musiikki loi jännitteen tarinan ympärille. Kiinnostus heräsi oikeastaan jo ennen ensitahtien kajahtamista, koska yleisön asettuessa paikoilleen orkesterimontusta nousi näyttämölle joukko ihmisiä vaivalloisesti kiipeillen. Tulkitsin tietämättömänä heidät työstä väsähtäneiksi, mutta he olivatkin näitä lääkkeen sivuvaikutuksista sairastuneita. Tulipa taas kerran todistetuksi, että hyvän oopperan saa lähes aiheesta kuin aiheesta. Ja onhan ahneen lääkefirman ihmiskokeet mitä ajankohtaisin aihe.

Se oli tämän päivän ooppera, niin aiheeltaan kuin sovitukseltaan. Eiköhän musiikkkikin ole tätä päivää. Nopeasti vaihtuvaa. Osin kaunista, niin kaunista, kuulija voi heittäytyä melodioiden ja laulajien äänien aalloille. Pidin kovasti niin Tepposen kuin Nykäsenkin aarioista. Oopperan kuoro on korkeatasoinen ja mahtavat kuorokohtaukset järisyttivät mieltä. Juuri tuolta ihmisesta tuntuu, juuri noin voimattomalta ylivoimaisen kansainvälisen yritysjätin puristuksessa. Kaikki sille uhrataan, ruumis ja sielu, juuri noin se murtaa pienen voimattoman ihmisen alleen.  Ihminen kuvittelee työn vaatimuksiin vastaavana tekevänsä hyvää, mutta kaikki menee pahimmalla mahdollisella tavalla pieleen. Ja kaiken alla ihmisen rakkaus toista ihmistä kohtaan, ihminen rakastaa niin, että on valmis kuolemaan toisen puolesta. Toinen taas on valmis kunnian ja maineen vuoksi hylkäämään rakastettunsa. Juuri tuollaista tunteiden vellontaa oopperan katsoja janoaa. Musiikkihan korostaa tekstin ja näyttelemisenkin vaikuttavuutta, kuin tuunaus valokuvan iltaruskon värejä.

Toisen näytöksen alku oli minulle vaikeaa kestettävää. Ajattelin, että tähänkö tämä nyt murtui. Minusta Julkinin äänessä oli jotain pielessä, voi olla että en ymmärtänyt. Ainakin joiltain osin ääntä voimistettiin ja tässä se korostui liikaa. Kuoleman jälkeisessä vaiheessa oltiin ja siksi mukaan oli tuotu myös kaikuja. Sekin häiritsi minua. Musiikillisesti se osuus oli toisaalta juuri sitä, mitä olin Acopalyptican miehiltä odottanut, rockin pauketta, meteliä, välkettä, katsomon silmät sokaisevia valokeiloja. Ei se kauaa kestänyt, kohta taas poikansa kuolemasta ahdistunut isä lauloi tuskaansa. Sehän musiikillisesti minusta olikin hienoa, että välillä jalka hakkasi rumpujen tahdissa, välillä sielu riutui ihanan sopraanon mukana, välillä kuoro löi kuulijan istuimen selkää vasten pauhavalla syyllisten etsinnällään.

Näyttämö oli upea. Sampo Pyhälän lavastus pääosin yksinkertainen, mutta vaikuttava. Pyhälän videoilla, Jussi Kamusen valoilla ja liikkuvilla tasoilla saatiin hienosti modernin ajan teknisin keinoin ihmiskokeen tunteisiin vetoava jännittävyys esiin. Itse tajuntaa muuttava koekapseli oli teknisesti monimutkaiselta vaikuttava letkuineen kaikkineen. Ajattelin kyllä sitä, että minulle olisi riittänyt vähemmän yksityiskohtainen toteutus. Toisaslta kyllähän aika tietokoneensa vaatii. Oli siinä oopperan mekaanikoilla ollut työtä. Kun ihmisen mieli muuttuu, muuttuu mielen maisemakin. Ollaan jossain äärettömyyden laitamilla, jossa ainoa katseen kirkastava kohta on ihminen.  Kalle Kuuselan puvustus oli tätä aikaa, mitä nyt mrs Swanson koreili kummallisella päähineellään. Infigon miehitys ei ole mitenkään valtava, kuoro, kahdeksan laulajaa, kahdeksan tanssijaa ja pienen pieni poika kuolemana. Hieno toteutus kuolemaksi. Pieni hellyttävä lapsivanhus vain hakee pois. Paras tähän asti näkemäni oopperakuilema. Kortekangas vanhan koulun laulajana lausui muuten englantia niin, että siitä sai hyvin selvää. Kuten myös Nisula, enkä hirveästi moiti muitakaan.

Oli kyllä taiteellinen johtaja Lilli Paasikiveltä rohkea teko pyytää tähän teos Kivilaaksolta ja Toppiselta. Haastatteluista päätellen ovat olleet innostuneita. Jaakko Kuusisto on tehnyt valtavan upean työn sovittaessaan teoksen oopperaksi. Hienovireiset yksittäisten soitinten äänet eivät muuten peittyneet yleisen pauhun alle, niinkuin vähän ounastelin.  Kuusisto myös johti orkesteria.

Oli se hyvä. Oikea ooppera, ei odotusteni mukainen nuorison rockteos. Ehkä vähän musikaalin aineksia, mutta mitäpä sitä määrittelemään. Tätä päivää toteutukseltaan. Suurfirmat vaativat ihmisiltä valtavia uhrauksia, niinhän se on. Niinkuin myös se, että ihmiset tyyntyvät vasta, kun syyllinen on löydetty. Syyllinen, milloin mihinkin. Kaiken ylittää kuitenkin rakkaus. En edes yritä esiintyä asiantuntijana, joten minun ei tarvitse osoittaa osaamistani hakemalla vikoja. Voin heittäytyä tunteiden valtaan ja sanoa vain pidinkö vai en. Pidin.

Hertta Kuusisella oli merkittävä asema Suomen politiikassa, toimihan hän 26 vuotta kansanedustajana ja oli voimakastahtoinen puoluejohtaja, mutta kirjoja hänestä on tehty vähän. Löysin kaksi teosta. Suhteesta Yrjö Leinoon on kirjoittanut Olle Leino, Leinon poika kirjassaan Vielä yksi kirje (1990). Sitten on Brita Polttilan elämäkertateos Ihmisen tie (975). Näistä löytyi netistä pari arviota. Hertta Kuusinen näyttäytyy hyvin mielenkiintoisena henkilönä. Siitähän kirjoitti myös Unto Hämäläinen aamun Hesarissa otsikolla Hertta Kuusisen kunnianpalautus. Toisaalla tiukka kommunisti ja aatteen etua vaaliva idealisti, toisaalla kritiikittömästi miehiin retkahtava ja heissä kiinni roikkuva rakastava nainen. Faktaa vai fiktiota?

Eräässä kommentissa todetaan elokuvan olevan varsinaista Hertta-sarjaa, tarkoittaen ilmeisesti kevyttä soopaa. Ehkäpä maamme historiaan keskeisesti kuuluvien henkilöiden kuvaajana elokuvaa on katsottu enemmän faktan kuin fiktion näkökulmasta. Miksi, tiesimmehän me, että se on fiktiota. Minäkin kyllä katsoin suhdetta Leinoon faktana, perustuen Kuusisen kirjeitä Olavi Paavolaiselle sisältävään Marja-Leena Mikkolan toimittamaan kirjaan Hamlet ystäväni. Hertta-sarjaa tuntui Kuusisen elämä olevan. Kirja oli suorastaan piinallista luettavaa, niin hölmöltä Kuusinen rakkaudessaan Paavolaiseen vaikuttaa. Kaikkeen alistuva, nöyryytetty, kaiken kestävä. Mutta, mutta... Onko lukijalla tai katsojalla oikeus määrittää, millainen naispoliitikon tulisi olla. Miespoliitikossa jyllää ikuinen mies hänen hyppiessään naisesta toiseen ja jahdatessaan näitä illan pimeinä tunteina. Näin ei voi tehdä naispoliitikko. Kirjan ja elokuvan mukaan Hertan 'vapaamielisyyttä' ihmeteltiin aikanaan. Ei kai enää nykypäivänä pitäisi?

Arvelen, että henkilökuvassa faktan ja fiktion sekoittumisen katsoja saattoi paremmin sietää kuin elokuvan poliittisesta toiminnasta antaman kuvan. Kommunisteja kuvattiin muutamien some-keskustelijoiden mielestä kliseisesti. Kliseisyyttä oli mielestäni myös kirjassa Hertta. "Loppukuvan banderollien tunnuslauseet ovat enemmän 1970-lukua kuin 1940-lukua. Sieltä Heidi Köngäksen ja Taina Westin vallankumousromanttisesta nuoruudesta", sanoo Risto Kolanen fb- sivullaan. Mutta, mutta, ei fiktiota katsellessa lasketa virheitä. Katsotaan miten draama kulkee, ovatko ihmiset uskottavia (en tarkoita yksityiskohtaista faktapohjaa), miten kuvattu, miten musiikki tukee, jne. Siis minun mielestäni. Vaikka kukapa ajatuksilleen mitään mahtaa. Tästä tullaan ikuisuuskysymykseen, saako käyttää tietoja, joiden todenperäisyyttä ei ole viime pilkkuun saakka tarkistettu. Minusta saa, jos draama vaatii. Täytyy voida luottaa myös valistuneeseen lukijaan ja katsojaan. Keskustelua esimerkiksi moraalisista kysymyksistä pitäisi käydä elokuvan raamien sisällä, ei faktapohjaisena, jos varmaa faktaa ei ole.

Ongelma faktan ja fiktion suhteesta Hertta Kuusista koskevassa kirjassa ja elokuvassa tuleekin siitä, mitä itse kirjailija ja ohjaaja on sanonut. "Sarjan tapahtumat eivät todellakaan ole hihasta reväistyjä, vaan ne perustuvat pitkään perehtymiseen ja sitä kautta tehtyihin valintoihin. Sekä romaanini Hertta että tv-sarja ovat fiktioita, jotka perustuvat oikeisiin henkilöihin ja todellisiin tapahtumiin. Silti ne ovat tulkintoja siitä, mitä on voinut tapahtua", kirjoittaa Köngäs Helsingin Sanomissa 27.12.2015. Nyt sitten lukija ja katsoja alkaa pohtia, mikä on asiapohjaista ja mikä taas ei. Eihän hän itse voi verrata tietoja. Antti Majander sanoo romaanista Hertta, että se on johdonmukainen, ehyt ja hyytävä. Majanderin mielestä hän voi kirjoittaa tällaisen romaanin, vaikka kaikkea ei voi todeksi todistaakaan. "Se (romaani) on tulkinta parista ihmisestä tietyssä tilanteessa."

Elokuva oli enemmän Leino-kuva kuin Hertta-kuva. Siinä mielessä kirja on tasapainoisempi. Johtuisiko elokuvan Leino-painotteisuus Eero Ahon loistavasta näyttelijäsuorituksesta, oli hän sitten todellisuudessa ollut elokuvan kuvaama roisto tai ei. Keskustelussa näyttelijäsuoritukset ja ylipäätään elokuvan arvostelu elokuvana, ovat jääneet vähemmälle tarkastelulle kuin faktapohja. Mielestäni näyttelijätyö oli hyvää, erityisesti Eero Ahon. Netistä löysin kritiikkiä Hertan, ja muidenkin, käyttämistä vääristä termeistä. Kyllähän minäkin olisin vaatimassa siinä mielessä faktaa, että jos kuvataan 1940- ja 1950-lukuja, niin kielen on sovittava siihen historialliseen aikaan. Sillä sitten ei ole merkitystä, onko Hertta tai Yrjö todella niin sanonut. Jos kieli vie draamaa eteenpäin, niin se riittää.

Elokuvaa on verrattu myös aiemmin televisiossa nähtyyn Martta Koskisesta kertovaan, Ville Suhosen ohjaamaan dokumenttiin Ompelijatar. Somessa on sanottu elokuvan häviävän dokumentille. Mutta eihän niitä voi verrata samoin kriteerein, toinen on dokumentti, toinen fiktioelokuva. Jos arvioija on käyttänyt dokumentin arviointiin sille kuuluvia kriteereitä ja fiktioelokuvaan sille kuuluvia kriteereitä ja pystynyt asettamaan näiden perusteella järjestykseen, niin ok. Epäilen.

Vielä viimeisimpänä otan esille Hertta Kuusisen suhteen runoilija Elvi Sinervoon. Netin jostain blogista löysin tiedon, että joku Jaana valmistelee aiheesta väitöskirjaa, sukunimeä en löytänyt. Se olisi tosi mielenkiintoista, istuivathan he kumpikin Hämeenlinnan vankilassa ja Kuusinen oli myös kulttuurista kiinnostunut poliitikko. Faktaa kehiin, huutaa fiktiosta tykkäävä.

Grimmin sanat on merkittävä kirja, monessakin mielessä merkittävä. Se on tekijänsä viimeinen ja kolmas osa hänen elämäkerrallisista teoksistaan. Hieno päätös Nobel-kirjailijalle. Se on merkittävä aiheensa vuoksi. Mikä voisi olla sen merkittävänpää kuin kieli, tässä tapauksessa saksan kieli. Grass tunnustautui saksan kielen rakastajaksi. Kirja on merkittävä myös sanakirjan valmistumisprosessin kuvauksena, Grass kertoo sen kokonaan, vaikka Grimmien osuus jäi vain muutamaan alkuosaan. Merkittävä teos on myös Saksan/Saksojen yhteiskunnallisena ja poliittisena kuvauksena, eihän Grass toki sellaisesta malta pysyä erillään. Jos oli Grimmin veljesten työ sanakirjan aikaansaamiseksi osoitus sitkeydestä, on Grassin elämäkin osoitus sitkeydestä ymmärtää ja yrittää muuttaa maailmaa.

Teoksen kääntäminen on myös merkittävä teko. Kirjan lopussa on suomentajan informatiivinen kirjoitus Sanoista, saduista ja suomennoksesta. Suominen on suomentanut lähes kaikki Grassin teokset. Grass on siitä poikkeuksellinen kirjailija, että hän on pitänyt kääntäjilleen seminaareja, Suominen on osallistunut niihin kaikkiin. Grass oli todennut, että teosta ei voi kääntää muille kielille, siinä määrin se sisältää saksankielisiä termejä ja virkkeitä. Eiväthän saksaksi a-alkuiset sanat ole läheskään aina suomeksi a-alkuisia. Kääntäjän ratkaisu on oivallinen, hän on jättänyt termit kääntämättä. Kirja perustuu sanoihin ja taitavaan sanojen selitykseen ja tulkintaan. Osaan sen verran saksaa, että minulle kirjan lukeminen ei tuottanut vaikeuksia. Saksaa osaamattomille on kirjan lopussa sanaluettelo, mutta tekeehän se lukemisen hitaaksi. Sisältöä voi hyvin seurata myös ymmärtämättä termien merkitystä. Olisi kiintoisaa lukea teos myös alkukielellä, onhan Grass jättänyt kääntäjilleen vapauksia tulkita tekstiä käännettävään kieleen sopivaksi.

Grassin tapa kirjoittaa on herkullinen. Lukija saattaa aluksi kuvitella, että tässä on kyse Grimmin sanakirjan laatimisprosessin kuvauksesta tai ehkä veljesten elämäkerroista, satujen kirjoittamiseenkin kun viitataan. Mutta sitten Grass saa yht’äkkiä sanasta työ (Arbeit)  kimmokkeen siirtyä kertomaan omasta elämästään. Joku toinen sana vie hänet muistelemaan poliittista toimintaansa sosialidemokraattisessa puolueessa. Loistavasti hän sijoittaa tietyllä kirjaimella alkavia sanoja oman elämänsä kuvaukseen. Jostain sanasta hän sujuvasti kääntyy puhumaan Saksojen yhdistymisestä tai jostain muusta yhteiskunnallisesta asiasta. B:n käsittely vie hänet esittelemään tarinaa pronssiveistoksesta. Hän moitiskelee Grimmin veljeksiä joidenkin sanojen puuttumisesta, esimerkiksi sanaa demokratia ei sanakirjasta löydy. Samalla Grass latelee tukun moderniin yhteiskuntaan liittyviä termejä, joita niitäkään ei sanakirjasta löydy. Oman ja veljesten historian kietoutuminen yhteen on jatkuvaa. Grassin kertoo siitä, kuinka Jakob Grimm oli karkotettu maasta hänen kieltäydyttyään professorina vannomasta valaa uudelle kuninkaalle, koska katsoi, että sillä rikotaan aiempi vala. Tästähän Grass pääsee omankin elämänsä kipeään valan vannomiseen, seitsemäntoistavuotiaana Führerille vannottuun valaan talvisella metsäaukiolla. Sodan loppuminen pelasti hänet joutumasta tottelemaan sokeasti sitä, mitä oli tullut nuoruuden huumassa luvanneeksi. Tätä valaa sai Grass sitten elämänsä aikana selittää moneen kertaan.

Grass äityy välillä myös runoiluun, siihen hän saa useimmiten kimmokkeen Grimmin sanoista, välillä myös joku oman elämän tapahtuma kirvoittaa runomuodon. Kieliopin opetusta lukija kohtaa tuon tuosta, saksalaisen kirjallisuuden voittoja ja tappioita kirjailija sisällyttää myös mukaan. Mielenkiintoinen oivallus kirjailijalta on asettua keskustelemaan ja jopa väittelemään Grimmin veljesten kanssa milloin mistäkin asiasta. Hän myös osuu muutaman kerran luentosalin viimeiselle penkille kuuntelemaan Jakob Grimmin esitelmää. Lukijaa ei yhtään häiritse, että miehet ovat eläneet eri vuosisadalla. Grass saa muutoinkin aiheen kirjoittaa historiallisista tapahtumista, yhteiskunnasta tai politiikasta joko siksi, että Grimmin veljekset olivat olleet mukana tai siksi, että he eivät sattuneet olleen juuri tässä tapahtumassa mukana. Kaikenlaiset aasinsillat näyttävät olevan kirjailijalle avoimina. Kirjailija yrittää neuvoa veljeksiä silloin tällöin, esimerkiksi auttaa keksimään m-kirjaimella alkavia sanoja. Sitten kesken kaiken nykyaika saavuttaa hänet ja hänen on todettava, että ”minua surettaa ja inhottaa tämä maa, jonka kieltä rakastan ja hellin”. Kirjan loppu on aivan herkullinen. Siinä Grass keskustelee veljesten kanssa sodassa hävitetyssä autossa. Veljekset eivät tunnu kuuntelevan. Kirjailija puhuu siis kuuroille korville. Ja teoksen oivalluksia noudattaen hän huomauttaa olevansa erityisen hyvä kuuroille korville puhumisessa. Siitä hän on kirjan mittaan nostanut herkullisia esimerkkejä poliittiselta uraltaan. Vanhenevien Grimmien myötä kirjailijan on tietysti pakko pohdiskella omaakin ikääntymistään. Kirjan loppu, Z:aan päätyvänä on melkoisen pessimistinen.

Sana on tärkeä, kirjoitettu sana. Se tulee Grassin kirjassa Grimmin sanat kyllä täysin selväksi. Monet Grassin lausahduksista sopisivat elämänviisauksiksi itse kullekin. Tässähän suorastaan väistämättä tulee mieleen tämä päivä. Mehän myötäänsä varottelemme toisiamme somessa, miten lyhyt matka on sanoista tekoihin ja kyselemme, lankeaako rangaistus jo sanoista vai vasta teoista. Grassin kirja on oivallinen teos sanoista.

Näytelmä on jatkuvasti loppuunmyyty, mitä ei ihmettele luettuaan Suna Vuoren arvioinnin Helsingin Sanomista 18.9.2015. ”Olen harvoin nauttinut nykynäytelmän lukemisesta yhtä paljon kuin Crimpin provosoivan, kerroksellisen ja alati hämmentävän draaman parissa.” Lukijan ei ehkä helposti huomaa, että Vuori kehuu arvioinnissaan pääasiallisesti Crimpin etukäteen lukemaansa tekstiä. Arvioinnin lopussa seuraavat itse esitystä koskevat kyseenalaistukset: ”Minna Leinon pienelle näyttämölle ohjaama tulkinta on huolella mietitty ja rytmitetty ja ehdottoman kiinnostava, mutta ei yhtä nerokas kuin teksti. Varsinkin viimeinen osa tuntuu etäiseltä ja vaikealta. Ensimmäinen osa on hilpeän kaamea, toinen parhaimmillaan tappohauska”. Mielestämme viimeinen osa oli melko käsittämätön, ensimmäinen osa monesti näyttämöllä nähtyä perheen sisäistä riitelyä, jossa parhaiten pärjäsivät vanhat konkarit Kristo Salminen, Terhi Panula ja Markku Maalismaa. Nuoret olivat kankeita, he ”näyttelivät”. Hannu-Pekka Björkman oli myös hyvä, maneereista ei tietoakaan. Mutta ei 20 minuuttia ja muutama hyvä osa koko näytelmää pelasta.

Arvelen rohkeasti, että Vuoren mielestä toinen osa oli hyvä, koska hän oli lukenut tekstin ja tiesi, mitä oli odotettavissa. Ajan analyysien heittely ja toistelu seisaallaan tai istumassa olevien näyttelijöiden kesken oli puuduttavaa, olipa joukossa kuinka viiltäviä ajankuvia tahansa. Sanoohan Vuorikin, että ”vaikka pintaa syvyyteen ja sisäistä ulkoiseen sekoittavaa älykästä nihilismiä on ilo lukea, saman esittäminen näyttämöllä ei ole helppo tehtävä”. Voisiko kriitikolta odottaa, että hän arvostelussaan keskittyisi näkemänsä esityksen arviointiin, eikä käyttäisi suurinta osaa tekstistä lukukokemuksensa arviointiin? ”Saako näin raaoille kärjistyksille edes nauraa, tuntui lukevan yhteisessä ajatuskuplassa ensi-iltayleisön yllä”, kysyy kriitikko. Meille ei tällaista ajatuskuplaa näkynyt, näkyi vain hämmennys siitä, että tällainenko se kehuttu näytelmä nyt oli. Eikä ajan kritisointi sinänsä mitään uutta näyttämöllämme ole, onhan poliittisissa näytelmissä niin Kansallisteatterissa ja Ryhmäteatterissakin revitty kaikki pyhät arvot hajalleen jo moneen kertaan. Ei sekään enää oikein enää naurata.

Vuorikin kritisoin Crimpin näytelmäänsä kirjoittamien satiiristen laulujen toteutusta. Meidän mielestämme ne olivat myötähäpeää nostattavan huonoja. Miksi nykyisin aina pitää laulaa, jos ei osata? Vuori arvelee, että niiden tarkoitus olisi ollut muistuttaa karaoken itsehäpäisystä ja laulaa tahallaan huonosti. Tahallaan huonosti laulaminen se taitoa vasta vaatiikin, se ei tullut meille edes mieleen. Näyttelijätyö oli epätasaista. Björkman oli siis hyvä, paitsi että kolmannessa osassa jäi ihmettelemään huutamista. Ensimmäinen osa oli parempi ja näytti, ettei tarvitse rähjätä ollakseen hyvä. Kati Lukan lavastus oli pelkistetty, pelkkiä valokuutioita lähes koko ajan. Niillä häikäistiin katsojatkin välillä pahanpäiväisesti, kaipa silläkin oli tarkoituksensa. Ohjelman lopussa siteerataan Danten Jumalaista näytelmää: ”Taivaassa, jolle valo suurin virtaa, oon ollut, nähnyt seikat, joit’ ei kenkään voi kertoa, ken sieltä astuu alas”. Olisiko tämä vinkki?

Palaan vielä Ehnroothin kirjoitukseen. Se perusteella kyse on todella merkittävästä näytelmästä. ”Eikö ole kummallista, että täydellinen onnellisuus ei riitä? Miksi se mikä tyydyttää luonnon jättää sielun vajaaksi?” Lopputulemana en väitä, että katsominen oli turha, vaikka se turhauttava olikin. Lisäsihän se palan teatterimaailman tuntemisen kokonaiskuvaan. Halusin kirjoittaa tämän paitsi kertoakseni kokemuksesta, myös kysyäkseni sitä, voiko katsoja luottaa niinkin arvovaltaisen tahon kuin Helsingn Sanomien kriitikon arviointiin. Kokemukseen vaikuttaa tosin myös se, mitä itse on aiemmin nähnyt ja mitä odottaa. Kysymään jään, pitäisikö lukea Ehnroothin teksti moneen kertaan ja mennä se takaraivossa katsomaan näytelmä uudelleen. Ehkä se aukeaisi toisin, ehkä ei.

Päällimmäisenä ajatuksena on tietysti Oksasen oma valtaisa tukka, aihekin tuntuu siis luontevalta. Minusta se on rohkea ja rehellinen lähestymistapa. Hän on kiinnostunut tukasta ja ylipäätään naisen olemuksen ympärillä pyörivistä teollisuuden aloista. Hän tietää paljon hiusalasta, hän tietää myös paljon toisesta vielä kipeämmästä naiseuteen liittyvästä kaupanalasta, kohdunvuokrauksesta. Romaanissa näihin kaikkiin liittyy rikollista toimintaa. Oksanen painottaa haastatteluissaan, että naiset kehitysmaissa joutuvat myös myymään hiuksiaan saadakseen rahaa. Sama liittyy kohdun vuokraustoimintaan. Näistä Oksanen on punonut jännittävän ja ainakin minulle aivan uusia näköaloja avaavan, hengästyttävän romaanin.

Lukijalle läväytetään ensimmäisillä sivuilla hautajaiset ja niissä joukko ihmisiä, joiden sukulaisuussuhteista ja yhteyksistä tuntuu olevan vaikea saada selvää. Vähitellen esiin nousee päähenkilö Norma Rossi, hänen romaanin alussa kuollut äitinsä Anita ja Lambertin rikollisklaanin jäsenet, isä  Max ja lapset Marion ja Alvar. Lambertin lasten äiti Helena on Anitan hyvä ystävä, hän näyttäytyy selvimmin Anitan tyttärelleen jättäneiden kirjeiden kautta. Maxin uusi venäläinen vaimo Alla on löytynyt tukkabisneksen myötä. Keskeinen henkilö on Norman kuollut täti Eva, joka omaa samanlaisia yliluonnollisia tukkaan liittyviä kykyjä kuin Norma. Romaanissa liikutaan Helsingissä, Vaasankadulla ja muualla Kalliossa. Tapahtumat keskittyvät Norman kampaamoon Tukkataikaan, joka on erikoistunut tukan pidennyksiin. Anitan tultua irtisanotuksi, hän saa töitä kampaamosta ja hänen mukanaan kuvaan tulee Norman yliluonnollisen nopeasti kasvava tukka, jota kampaamossa käytetään erinomaisen laatunsa vuoksi. Tukan kuvitellaan tulevan Ukrainasta. Oksanen rakentaa romaaninsa taitavasti. Alussa on kiertelyä ja kaartelua, henkilöt tulevat tutuiksi vähitellen, heidät yhteydet toisiinsa, heidän osuutensa tapahtumien eteenpäin viemiseen. Vähitellen kuva alkaa selvitä. Norman äidin jäämistöstä löytyneet videot ja kirjeet yhdistävät historiatapahtumat nykyisyyteen.

Minulla oli lukiessani suurimman osan aikaa hieman kiusaantunut olo. Naisen ruumiin ympärillä pyörivä bisnes, hiustenpidennykset, rakennekynnet ja silikonit ovat sen verran outoja, etten oikein osaa suhtautua niihin vakavana liiketoimintana. Oksasen haastattelujen mukaan sellaisesta kuitenkin on kyse. Ja kun kyseessä ovat hyvät liikeideat, myös rikollinen toiminta tulee helposti kuvaan mukaan. ”Tarjoamme vain materiaalin niin monille kauneusaloille, me tarjoamme työvoiman, me tarjoamme vuosisadasta toiseen kasvomme, hiuksemme, kohtumme, rintamme ja edelleen miehet keräävät taskuihinsa niistä saadut setelit. He johtavat, he omistavat, he ostavat vähänkin menestyneet yritykset heti.”  Erityisen hankalaksi tunsin oloni kirjan käsitellessä kohdunvuokraukseen liittyvää bisnestä ja  ’lapsitehtaita’. Kirjassa puhutaan kohdunvuokrausturismista, jolle Oksasen haastattelujen perusteella löytyy todellisuuspohjaa.  Julkisuudessa kirjan erityisyydeksi on useimmiten esitetty Norman tukan yliluonnollinen kasvu. Tukkaan liittyy myös muita yliluonnollisia kykyjä. Norma tietään kohtaamistaan ihmisistä paljon sellaista, mikä yleensä pysyy salassa. Mielenkiintoiseksi koin sen, että alkusivujen jälkeen tämä sadunomainen piirre muuttui ikään kuin  ’normaaliksi’. Onhan rikollinen bisneskin minulle eräänlaista ’satua’, koska tunnen sitä niin huonosti.

Oksaselta odotettiin Viro-kirjojen neljättä osaa ja yllätyttiin, että Norma onkin jotain aivan muuta. Toisaalta jo Baby Jane käsitteli seksibisnestä, lääkkeiden väärinkäyttöä, huumeita, väkivaltaa ja mielenterveysongelmia. Niitä kaikkia on Normassakin ja osaa ilmiöistä kaikissa Oksasen kirjoissa. Oksanen liikkuu luontevasti elämän varjopuolilla, mitä auttaa hänen perusteellinen perehtyneisyytensä käsittelemiinsä asioihin. Normassa minua ihmetytti Oksasen suvereeni tuntemus erilaisista ruoka-aineista ja lisäravinteista. Luontevaa sinänsä, kyllähän yleisesti tiedetään, että ihmisen elintavat näkyvät hiuksissa.

Kieli on taattua Oksasta, soljuvaa ja värikästä. Yllättäviä hyvin kuvaavia asioiden rinnastuksia on yltä kyllin, kuten seuraavassa: ”Sodan ajattelu murensi hänestä kovuuden kuin marengin lautaselle.” Kieli on ilmauksissaan välillä suorastaan inhorealistista, kuten: ”Vaaleissa tuoleissa viipyi vielä edellisen irtisanotun hiki, käsinojissa näkyi sormenjälkiä, kohtaloaan odottavien puristavasta otteesta irronnutta rasvaa.” Huolesta rapeana –tyyliset ilmaukset ryydittävät tekstiä.

Oksanen on markkinoinut Normaa aiemmin koetusta poikkeavalla tavalla. Hän järjesti Aleksanterin teatterissa kirjan julkistamistilaisuuden. Kieltämättä itsekin vähän hämmennyin. Mutta miksipä ei, järjestetäänhän elokuvillekin ensi-iltoja. Ovatko kirjallisuus, musiikki, teatteri ja ooppera mielessämme niin vakavaa kulttuuria, niin että siihen ei sovi Oksasen kaltainen markkinointi. Hyvin kuitenkin tiedämme, että kaikkia näitä mainostetaan kuten mitä tahansa tuotetta, miksei siis myös näin. Nyt sitten odotetaan Normaan perustuvaa elokuvaa, teatteria, ehkä oopperaakin.

Romaanissa katsotaan maailmaa Stonerin silmin. Isä lähetti hänet maataloustieteen laitokselle odottaen uudistuksia huonosti tuottavalle kotitilalle. Stoner kuitenkin rakastuu ensi tutustumalla yliopistoonsa ja kokee olonsa seestyneeksi ja turvalliseksi. Alusta alkaen suhde selkeä. ”Hän teki työnsä yliopistolla kuten teki työnsä maatilalla: tunnollisesti ja perusteellisesti, vailla mielihyvää tai mielipahaa.” Virassaan hän ei lopulta edennyt apulaisprofessuuria pidemmälle. Alussa kaikki sujui hyvin ja hänelle valkeni, että hänestä olisi ainesta hyväksi opettajaksi. Ratkaiseva käänne tapahtuu toisen vuoden vaatimuksiin kuuluvan pakollisen englanninkielisen kirjallisuuden seminaarin yhteydessä. Opiskelijaksi tulee Charles Walker –niminen jatko-opiskelija, laitoksen johtajan Hollis Lomaxin suosikki. Stoner reputtaa Walkerin seminaarissa, tämä kantelee laitoksen esimiehelle, joka käynnistää katkeran taistelun suojattinsa puolesta. Kuvaus on hyvä ja tuttua suomalaisestakin yliopistomaailmasta. Tyylikkäästi hoidettujen prosessien sisällä käydään mitä katkerinta taistelua. Odotetusti usein voittaa se, jolla on eniten muodollista valtaa, ei se, joka on oikeassa, vaikka kaikki asiantilan myöntäisivät. ”… minä lupaan panna parastani, jotta sinun urasi tyssää tähän. Keinoja kaihtamatta. Otan vaikutusvallastani kaiken irti. Lavastan sinut syylliseksi, jos on tarpeen.” Keskustelut käydään niin taidokkaasti tieteellisiä termejä käyttäen, ettei ulkopuolinen huomaa niihin kätkettyjä sarkastisia piikkejä. Kirjailija Williams tietää, mistä kirjoittaa. Nautin kuvauksesta, vaikka tiesin, että sellaisten takana todellisessa elämässä on surullisia ja lannistettuja lyötyjä ihmisiä. ”Kuulehan minusta tuntuu että sinä olet tässä asiassa oikeassa. Hitto vie, minä tiedän että olet. Mutta ollaanpa pragmaattisia. Hän ei voi erottaa sinua, mutta voi tehdä kutakuinkin mitä tahansa muuta.” 

Yliopiston kuva ei ole kaunis, eivätkä kuvaukset opettajista mairittelevia. Entisiltä ajoilta ei ole vieras Williamsin ajatus, että ”yliopisto on pakopaikka, turvapaikka jossa osattomat ja epäkelvot ovat suojassa maailmalta.” Tänä päivänä puhuttaisiin johtamisongelmasta. Toisaalta ”laitos toimi edelleen voimalla jonka se sai perinteistään ja silkasta olemassaolostaan.” Stonerin ja olemukseltaan ramman mutta ylimielisen Lomaxin suhde on mielenkiintoinen.  Humalassa tämä tulee avautuneeksi lapsuudestaan. ”Hän tiesi, että Lomax oli kokenut eräänlaisen ilmestyksen, kääntynyt oivaltaessaan saaneensa sanojen kautta jotain mitä ei voitu sanoin ilmaista, aivan kuin Stoner aikoinaan Archer Sloanen tunneilla.” Samankaltaisuus, vaikka sitä ei julkisesti tunnustettu, vaikutti Stonerin ja Lomaxin suhteeseen. Lyhyen lähentymisen jälkeen ”oli kuin hän olisi löytänyt vihan, joka pitäisi hänet erossa Stonerista, eikä halunnut päästää siitä irti.” Tässä maailmassa taistelua ollaan käyvinään jostakin tutkimuskysymyksestä, vaikka kyseessä on puhdas ja raaka henkilöiden välinen taistelu. ”Stoner oivalsi kuuntelevansa niin kolossaalista ja rohkeaa hämäystä ettei hänellä ollut heti valmiuksia vastata siihen.” Viime vuosina on puhuttu paljon työpaikkakiusaamisesta ja tämä kirja on oivallinen kuvaus sellaisesta yliopisto-olosuhteissa.

. ”… otti hyllystä kirjan ja piteli sitä isoissa käsissään. Niitä kihelmöi, kun ne aistivat vielä toistaiseksi vieraan selän ja kannen ja pehmeän paperin.” Negatiivisista tapahtumista huolimatta kirja on myös hieno lukemisen ylistys. ”Tristan ja kaunis Isolde astelivat hänen edessään; Paolo ja Francesca pyörivät hohtavassa hämärässä; Helena ja loistava Paris, ilmeet tekojensa seurauksista katkerina, kohosivat pimeästä.” Kirjoita Stoner  löysi ystävänsä toisin kuin opiskelijatovereista. Romaanista löytyy myös lämmin kuvaus opettajien vaikutuksesta opiskelijoihin. Omalaatuinen professori ilmoitti nimittäin jo varsin alkuvaiheessa Stonerille, että hänen tulevaisuutensa on opettajana. ”Se johtuu rakkaudesta. Te olette rakastunut, niin yksinkertaista se on. ”Rakastunut yliopistoon, kirjoihin, opiskeluun. Sitä Stoner oli. ”…hän tunsi saaneensa mahdollisuuden, jolle hän ei tiennyt nimeä.” ”Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi.” Rakkaudesta kirjoihin, tieteeseen ja tutkimukseen kestetään sitten melkein millaista kohtelua tahansa. Eläkkeelle siirtymisestä tulee usein ongelma. Tutulta tuntuu kirjailijan kommentti, että ”hän oli juurtunut yliopiston sisään niin syvään ja oli niin erottamaton osa sen historiaa, ettei kellään ollut rohkeutta vaatia häntä jäämään eläkkeelle, vaikka hän hoiti virkatehtäviään mitä ilmeisimmin epäpätevästi.”

Romaanissa katsotaan yliopistosta myös ulos, katsotaan sotaan ja raskaaseen maatyöhön ja jopa Wall Streetin pörssiromahdukseen. Romaanin aikajakso on pitkä. Nuorena opiskelijana juuri Missourin yliopistossa aloittaneena Stoner menettää toisen kahdesta ystävästään sodalle. Ystävät lähtevät, opettajansa kehotuksesta hän ei, mutta vain toinen palaa. ”On sellaisiakin ihmiskunnan sotia ja voittoja ja tappioita, jotka eivät ole sotilaallisia ja joita ei kirjata historian kronikoihin,” sanoi opettaja Archer Sloane.  Romaanin loppupuolella yliopiston miesluku harvenee taas, kun sekä opettajat että opiskelijat lähtevät 2. maailmansotaan.

Stonerilla ei ole yhtään pitkään kestävää rakastavaa sudetta, jossa tunne olisi ollut molemminpuolinen. Kuvaus syrjähypystä, rakastumisesta Katherine Driscolliin ja lyhyestä suhteesta on kaunis. Suhde oli molemminpuolinen ja tyydyttävä, mutta sillä ei yksinkertaisesti ollut elintilaa. Vaimo Edith Bostwick oli yläluokan nainen, joka osasi soittaa, kirjoa, maalata akvarelleja ja keskustella hillitysti kirjallisuuden saavutuksista. Yhteen mentiin, mutta kummallakaan ei ollut käsitystä tavallisesta perhe-elämästä. Stoner oli alussa vaimoonsa rakastunut, vaimolle avioliitto oli mitä ilmeisimmin vain pako kotoa. Stoner yritti täyttää vaimon vaatimukset, mutta suhteeseen tulee ajan mittaan alakuloisuutta, josta intohimo on täysin poissa. Stonerille perheessä ei yksinkertaisesti ollut tilaa. ”Ajoittain hän tunti itsensä kasvikseksi ja kaipasi jotain, jopa kipua, pistämään häntä, herättämään hänet eloon.” Epätasapainoinen vaimo sotki myös tyttären ja isän välejä, Stoner etääntyy myös tyttärestään. Ymmärrystäkin perheessä oli, mutta ei läheisyyttä. Tyydytystä tuottaa avioliitossa välillä vallitseva ”aselepo, joka muistutti pattitilannetta”.

Kirjassa kulkee muutama muukin henkilökuvaus, kuten konkurssin jälkeen itsemurhan tehnyt appiukko Horace Bostwick. Tytär Gracekin jää sivuhenkilöksi, vaikka kirjan loppupuolella hänen jotensakin onnettomaksi jäänyt elämänsä saa hieman tilaa. Olisi pitänyt lukea jokin toinenkin Williamsin romaani, jotta selviäisi, ovatko hänen naiskuvansa yleensä pääväreiltään negatiivisia. Kuvaus äidistä on karu mutta jollain tapaa herkkä. Vain rakastajatar Driscollin Stoner kuvaa lähes läpeensä hyväksi ihmiseksi.  Yliopistokollegoista vain Gordon Finchin, nuoruuden kaverin kanssa Stonerille syntyi jonkinlainen ystävyyssuhde. Stonerin suhde vanhempiin on etäinen. Vanhemmat hyväksyvät poikansa uravalintaratkaisun, vaikka se käytännössä merkitsi tilan tuhoa. Se oli ehdotonta hyväksyntää. ”… katsoi isän kasvoja, jotka ottivat vastaan nuo sanat kuin kivi ottaa toistuvat nyrkiniskut.” Elämän turhuutta ei voi konkreettisemmin kuvata, kuin Stoner äitinsä hautajaisissa. ”He olivat uhranneet elämänsä ilottomalle raatamiselle, ja heidän tahtonsa oli talttunut, järkensä tylpistynyt. Nyt he makasivat mullassa, jolle olivat antaneet elämänsä, ja hitaasti vuosien mittaan maa ottaisi heidät omakseen. Ja niin heistä tulisi arvoton osa tätä ankaraa maata, jolle he olivat kauan sitten itsensä luovuttaneet.”

Williamsin kieli suoraa ja selkeää, mutta hyvin kuvaavaa. Kesken yliopiston käytävätapahtumaa kuvaus hyppää ulos rakennuksesta. Kirjailija viekin lukijan usein katsomaan tapahtumia kauempaa. ”Aamupäivän puolivälissä kuura kiilsi yhä kanukoiden oksilla. Jesse Hallin pylväiden köynnöksissä välkkyi kiteitä.” Tällaisesta kerronnasta nauttii: ”Hänen kirjontatyönsä oli sievää ja epäkäytännöllistä, hän laveerasi utuisia maisemakuva kelmein vesivärein ja soitti pianoa täsmällisin mutta voimattomin sormin, mutta hän ei ymmärtänyt oman kehon toimintoja eikä ollut yhtenäkään päivänä huolehtinut itse itsestään, eikä hänelle ollut tullut mieleen, että hän saattaisi joskus joutua kantamaan vastuun toisen ihmisen hyvinvoinnista.”

Onko kirja yliopisto- vai yksilöromaani? Stonerin yliopistouran tarina ja hänen elämänsä ja avioliittonsa tarina kulkevat rinnan. Elämä on paikoin julmaa taistelua, jossa keinoja ei kaihdeta, ei työssä eikä kotona. Romaani on siis kumpaakin, minua järkytti enemmän yliopistoelämän katkeransuolainen kuvaus, koska olen elänyt pitkään sellaisessa ympäristössä. Olen nähnyt myrkyttyneiden ihmissuhteiden levittävän pahaa oloa koko yhteisöön. Olen nähnyt, miten vähän yrityksellä keskustella ja ratkaista sitä kautta ongelmia saadaan aikaan. Kyllä romaani yksilön kehitysromaanikin on. Kuvaus Stonerin avioliiton muuttumisesta häilyväisen vaimonsa kanssa on murheellista luettavaa. Ihmiset eivät tavoita toisiaan, vaikka yritystäkin olisi. Joka tapauksessa kirja on rakkaudentunnustus kirjallisuudelle ja lukemiselle.

Murheellista kirjaa koskevan kirjoituksen voi lopettaa seuraavaan sitaattiin: ”Stoner sai synkkää, ironista mielihyvää siitä mahdollisuudesta, että hänen omaksumansa vähäinen oppineisuus oli johdattanut hänet tähän oivallukseen: että pitkällä aikavälillä kaikki, jopa se sivistys jonka ansiosta hän tiedosti tämän seikan, oli turhaa ja sisällyksetöntä ja lopulta surkastui ja hävisi tyhjyyteen, jota mikään ei pystynyt muuttamaan.”

Näissä esityksissä ei ole juonta. Slava taitaa olla oikeastaan musikaali. Musiikin on säveltänyt Jussi Tuurna, ohjaajana toimii Laura Jäntti. Upea lavastus on Kati Lukan käsialaa, näyttämöllä Kristiina Halttu, Leo Honkonen, Katariina Kaitue, Junani Laitala, Markku Maalismaa, Janne Marja-aho, Juha Muje, Aku Sipola, Timo Tuominen, Puntti Varonen ja Tiina Weckström. Slavan tapahtumia yhdistää heikosti konduktöörikaksosten Opedan ja Popedan kohtalo. Pitkään näyttämöllä viihtyvä, hurjia laulu- ja liikuntanumeroita esittävä Volodja muistuttaa mitä ilmeisimmin Vladimir Putinia. Mukaan on mahdutettu niin Kim Jong Uni ja Julia Timosenko kuin Conchita Wurstikin. Historiallisina henkilönä näyttämöllä käväisevät Iivana Julma, Katariina Suuri ja Juri Gagarin. Jo sinänsä naurettava yhdistelmä hahmoja. KOMin Sattumien tapahtumat ovat vielä irrallisempia, oikeastaan kyseessä on sarja sketsejä.  Näytelmän on ohjannut Lauri Maijala ja lavastanut Janne Vasama. Harmsin tekstiä Maijala on täydentänyt ajankohtaisella irvailulla suomalaisesta sosiaalipolitiikasta, mm. vanhusten hoidosta. Rooleissa näyttelivät Laura Malmivaara, Vilma Melasniemi, Eeva Soivio, Arttu Kapulainen, Niko Saarela ja Pekka Valkeejärvi. Näytelmän Kaikki äitini, kaikki tyttäreni tekstin takana ovat Sanna Stellan, Anna Krogerus ja työryhmä. Näyttämöllä Miitta Sorvali, Sanna Stellan ja Pirjo Heikkilä. Näytelmässä luetaan välillä lehtiä, jotta tekstin lähtökohta pysyisi katsojilla selvänä.

Slavan nettiesittelyssä kansallisteatteri käyttää Suna Vuoren arviointia. Sen mukaan näytelmä on sielua kouraiseva komedia, se on hilpeää brechtiläistä demagogiaa, Saision pelottomasti, terävästi ja lennokkaasti kirjoittama kaleidoskooppinen esitys. Hurjan hieno esitys se mielestäni olikin. Siinä oli komeaa menoa ja karskia huumoria. Arvioinnissa todetaan, että vallitsevassa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa teatterintekijät kerjäävät verta Suomi-neidon nenästä koettelemalla Putin-mielisten liipaisinherkkyyttä ja venäläisen panssarinyrkin osumatarkkuutta. En ole kuitenkaan nähnyt julkisuudessa näytelmää kieltämään pyrkiviä mielipiteitä. Sattumaa on, että myös KOMin näytelmä Sattumia käsittelee samaa itäistä naapurimaata. Sattumia perustuu vuosina 1905-1942 eläneen Harmsin teksteihin. Hän oli Neuvostoliiton kirjallisuuden kauhukakara ja radikaali. Häpeämätön ilkikurisuus ja ehtymätön mielikuvitus ovat tehneet hänestä kulttikirjailijan, sanotaan KOMin nettiesittelyssä. Jos näiden kahden näytelmän lähtökohta on yhteiskuntakriittinen, keskittyy näytelmä Kaikki äitini, kakki tyttäreni yksilöön ja naiseuteen, erityisesti äidin ja tyttären suhteeseen. Kritiikki kohdistuu naiskatsojaan itseensä, joko äitinä tai tyttärenä. Hahmot ja tapahtumat tuntuvat katsojasta hyvin tutuilta.

Sitten se huumori. Erilainen huumori puree eri ihmisiin eri tavoin, ei sille mitään mahda. Mieli tekisi myös arvottaa erilaisia huumorin lajeja. En osaa arvostaa Putous-tyyppistä huumoria, sen sijaan Ilkamat oli minusta todella hauska. Senhän tosin muistavat vain suunnilleen minun ikäiseni, mikä pistää miettimään, että liittyykö hauskaksi kokeminen jotenkin ikään. Tarkasti ottaen en osaa analysoida huumorin lajeja, kirjoitan vain, miten olen näytelmät kokenut. Slavan huumori on toisaalta viiltävää, toisaalta jollakin tavalla lämmintä. Katsoja huomaa nauravansa tapahtumille, jotka ovat kauheudessaan ylittämättömiä, kuten lautan vedättäminen kuivalla maalla Venäjän arolla.  Näytelmä on kriittinen karnevaali, hillitön satiiri ja uhmakas läpivalaisu naapurimaan tapahtumiin. Minä pidän tällaisesta huumorista. Ymmärrän kyllä, että kaikki eivät pidä. Pilkka voi osua asioihin, joita on itse joskus pitänyt hyvinkin tärkeinä. KOMin Sattumien esitykseen odottaessani kuuntelin erään katsojan hyvin kriittisiä kommentteja Slavasta. Siinäpä se, mille saa nauraa, mille ei. Siitähän on maailmassa monta katkeraa taistoa käyty.

Sattumissa sitten revitellään mielin määrin karmeuksilla. Mies pureskelee kynsiään ja monitoreista kaikuu äänekäs narskutus saliin, mies syö vähitellen itsensä. Mummot hyppäävät ikkunasta ulos, ihmisiä heitetään kuoppaan kuolemaan, ammutaan ja tapellaan. Hahmot olivat irvokkaita. Merkittävää on, miten tarkoin näyttelijät ja Maijala kaivavat esiin harmsilaiset tunnelmat, juuri absurdin ja groteskin yllätyksen, sanoo Veli-Pekka Leppänen teatterin nettisivulla. Naurun pitäisi arviointien mukaan olla vapauttavaa, minua ei naurattanut lainkaan. Ihmettelin koko ajan, mille tässä pitäisi oikein nauraa, teksteille, hahmoille, tempuille vai mille. Teen sen johtopäätöksen, että en ymmärrä tällaista huumoria. En ylipäätään katso tällaista ja siten näköjään tulen kieltäneeksi itseltäni ymmärtämisen mahdollisuudenkin. Ei varmaankaan ole pakko mennä katsomaan, mutta on minunkin hyväksyttävä, että toiset katsovat ja nauttivat esityksestä.

Aleksanterin teatterin nettiesittelyssä todetaan näytelmän Kaikki äitini, kakki tyttäreni olevan lämmin, viiltävä ja pirullinen esitys äitien ja tyttärien välisestä suhteesta, suorastaan hervottoman hauska. Huumorille saattoi kyllä lämpimästi nauraa ja huomata nauravansa samalla itselleen, mikä on aina vapauttavaa. Paitsi, että minua ei naurattanut, ei sitten yhtään, vaikka koko sali nauroi. Minua ärsytti Miitta Sorvalin maneerisuus niin liikkumisessa kuin puheessakin. Stellan ja Heikkilä olivat hyviä, erityisesti Heikkilä. Tästä johdun pohtimaan, että olisinko ollut tyytyväinen esitykseen, jos Sorvalin tilalla olisi ollut joku toinen. Kuinkahan moni näyttelijä on joutunut humoristisen hahmonsa ansaan, katsoja näkee aina sen saman tyypin, vaikka näyteltävä rooli miten muuttuisi.

Huumori teatterissa on vaikea laji juuri siksi, että me nauramme niin eri asioille. Voi olla kiusallista, jos suurin osa salista nauraa ja välissä istuu katsojia kasvot mutrussa, niin kuin minä sekä KOMissa että Aleksanterin teatterissa. Yhtä kiusallista on, jos muutama katsomossa nauraa äänekkäästi valtaosan katsojista istuessa vaiti. Tällainen tilanne oli Kansallisteatterin näytelmässä Idiootti, jossa yksi katsoja purskahti äänekkääseen nauruun aina Hannu-Pekka Björkmanin ilmaantuessa näyttämölle. Hän ei lopettanut, vaikka moni lähellä istuja kääntyi katsomaan vihaisesti, poistui onneksi väliajalla. Samankaltainen tilanne oli vuosia sitten Vaasan teatterin Kiannon Ryysyrannan Jooseppi –näytelmässä. Osa katsomosta nauroi aina resuisen Joosepin ilmaantuessa näyttämölle, vaikka kyseessä oli äärimmäisen köyhyyden ilmentymä. Tulee ajatelleeksi, että jos teatterista haetaan vain hauskuutta, sitä nähdään, vaikka sitä ei oikeasti näytelmässä olisikaan.

Pidän hyvänä, että teattereissamme voi nähdä erilaisia esityksiä. Erittäin harvoin ajattelen, että raha menee hukkaan, jos en pidä esityksestä. En minä teatteriin mene ”pitämään” esityksistä, menen saamaan erilaisia elämyksiä. Jos en ymmärrä näytelmää, yritän selvittää, mikä sanoma kirjailijalla tai ohjaajalla mahtoi olla, sanoma, jota en itse ole ymmärtänyt. Miten me näkemättä erilaisia esityksiä kykenisimme erottamaan hyvän huonosta, vaikka olisikin kyse vain omasta hyvä-huono  –asetelmasta.  KOMin Sattumiin liittyy pieni face book –episodi. Olin tehnyt postauksen, josta kävi ilmi, että en pitänyt näytelmän huumorista. Sivulleni oli ilmestynyt kommentti: ”Älä silmä pieni katso mihin vain (Piispa Huovinen). Mikäli kommentti olisi ollut ilman piispaan viittaamista, olisin pitänyt sitä humoristisena. Ilmeisesti piispasta auktoriteettia hakeva fb-kaverini halusi kuitenkin antaa minulle opetuksen. En pitänyt ajatuksesta ja poistin koko postauksen. Omakin tekstini voi siis saada erilaisia reaktioita toisissa lukijoissa, aivan samalla tavalla kuin näytelmien tekstit minussa.