Taannoisilta kirjamessuilta jäi käteeni Erkki Tuomiojan kirja Jaan Tönisson ja Viron itsenäisyys. Hämmästyttävän tuottelias mies, ei voi muuta sanoa. Pääsin vaalikaduilla ihmettelemään asiaa hänelle itselleen. Henkireikä, totesi hän. Helsingin yliopiston alumnien mukana olin alkuvuodesta vieraana nuoressa Siltalan kustantamossa ja sieltä tarttui käteeni Wibke Bruhnsin teos Isäni maa, Saksalaisen perheen tarina. Olikin sitten mielenkiintoista lukea kirjat peräjälkeen ja huomata taas kerran, että kolikolla on kaksi puolta. On Viron kansan oma tahto ja valloittajan tahto, milloin Saksan, milloin Venäjän. Bruhnsin kirjassa Viroa oli tarkasteltu saksalaisen valloittajan näkökulmasta.

Eteläinen naapurimaa kiinnostaa, kuten usein on todettu, Viron historiasta ovat kirjoittaneet nimenomaan suomalaiset. Tuomiojan kirja on valaiseva teos tässä sarjassa, yksityiskohtainen selvitys ristiriitaisen poliitikon Tönissonin elämästä. Yksityiskohtainen data vyöryy lukijan ylitse ja tapahtumien määrää on suorastaan vaikea seurata. Ajattelin jopa, että kirja olisi luettava toiseen kertaan, saa nyt sitten nähdä. Tuomioja on tehnyt valtavan työn kahlatessaan lävitse dokumentteja, vaikka hänellä on apuakin ollut. Lukijaa sivistävää kirjassa on se, että siinä kuljetetaan rinnalla Suomen tapahtumia. Kertaus ei ole pahitteeksi. ”Suomi oli kuitenkin vapain osa Venäjän keisarikuntaa. Suomalaiset olivat vallankumousvuonna yltäneet myös yhteen peruuttamattoman suureen saavutukseen, kun vanhat säätyvaltiopäivät oli korvattu ajan moderneimmalla ja demokraattisimmalla, ensimmäisen kerran vuonna 1907 valitulla eduskunnalla, jonka valintaan olivat saaneet osallistua kaikki 24-vuotiaat suomalaiset, mukaan lukien naiset.” Ja nyt sitten on edistytty niin pitkälle, että ”ei kannata äänestää, kun siitä ei ole minulle mitään hyötyä”, kuten tuolla kaduilla vaalimainoksia jakaessa saa kuulla.

Viron kohtalo on historian saatossa määräytynyt Saksan ja Venäjän voimakentässä. Edettäessä 1930-luvulle Hitlerin jatkaessa varusteluaan, nimenomaan Saksa alkoi näyttää Tönissonista suuremmalta uhalta kuin Venäjä. Tässäkin suhteessa kirja tarkastelee myös pohjoista naapurimaata ja sen historiallisia suhteita Venäjään/Neuvostoliittoon ja Saksaan. Kirja on kaikkineen mielenkiintoinen katsaus myös politiikan tekoon ja yksilökohtaisiin pyyteisiin, joskus jopa liiallisuuksiin menevästä henkilöiden valtakilpailusta. Tällaisetkin kun saattavat toimia kansakunnan historian käännekohtina ja vaikuttaa kehityksen suuntaan. Onhan kirjassa myös kiintoisaa Tönissonin suhde Hella Wuolijokeen, jota koskevaa kirjallisuutta olen muutamaan kertaan näilläkin sivuilla tarkastellut. Elokuvakin tuli äskettäin katsotuksi. Tuomiojan kunniaksi on sanottava, että hän ei mitenkään kaunistele isoäitinsä tekemisiä, välillä tuntuu, että ylpeämpikin hän saisi olla.

Suosittelen Tuomiojan kirjan lukemista, mutta sujuvasta kielestään huolimatta helppoa lukukokemusta ei voi luvata. Suosittelen myös Bruhnsin Isäni maan lukemista. Se on astetta helppolukuisempi, jopa kepeästi kirjoitettu kirja karmeasta aiheesta. Kirja kertoo Klamrothin perheestä, isä Kurtin menestyksekkäästä tehtailijaurasta ja hänen poikansa HG:n kohtalosta Hitlerin joukoissa. Wibke Bruhns on toimittaja, HG:n nuorin lapsi, joka kiinnostuneena isänsä kohtalosta selvitti valtaisan määrän dokumentteja ja haastatteli laajasti ihmisiä selvittääkseen totuuden isästään. HG joutuu Hitlerin valloitusretkien mukana aina Viroon saakka, mikä asia säväytti minua erityisesti, olinhan juuri lukenut Tönisson-kirjasta saksalaisten maahantunkeutumisesta. Uhrejahan siinä oltiin molemmin puolin, sillä nimenomaan näillä sotaretkillä HG:lle alkoi valjeta joutumisensa Hitlerin propagandan uhriksi.

Valaisevaa tänä maahanmuuttokeskustelun aikana on myös se, miten jonkin maan valloittamista voidaan katsoa eri niin näkökulmista. ”Olisi äärimmäisen suuri virhe ja huutava vääryys, olisi suorastaan julkeaa, mikäli Saksan hallitus joistakin typeristä tunnesyistä Venäjää kohtaan hylkäisi nämä uskolliset, saksalaismieliset ihmiset, jotka vuosikymmeniä ovat janonneet pääsyä Saksan herruuteen ja huolenpitoon, nyt kun heidän toiveidensa täyttymys on lähellä.” Kyse on siis Virossa asuvista saksalaisista, joiden Saksan armeija luonnollisesti arveli haluavan maan miehittämistä. Puhuuhan jo Tuomiojakin kirjassaan joidenkin virolaisten saksalaismielisyydestä, niin että HG:n näkemys ei ollut aivan tuulesta temmattu. Kirja luo ehdottoman mielenkiintoisen näkökulman antisemitismiin ja natsismin nousuun, ja siihen miten ovelasti ihmiset tulevat kiedotuksi uuteen huimia kansallisuustunteita herättävään aatteeseen. Kirjan tarkastelukulma on perheen sisäinen, mikä tuo esille sellaista, mitä ainakaan minä en ole ennen lukenut. Kirja on myös mielenkiintoinen kuvaus isän ja pojan suhteesta ja epätasapainoisesta miehen suhteesta vaimoonsa, jossa mies petettyään vaimonsa kerta toisensa jälkeen odottaa tältä yhä lämpöä ja ihmettelee tämän kylmyyttä. Kirjailija pistää dokumenttien siteeraamisen väliin omia kitkeriäkin kommenttejaan ja hapuilee ymmärtämisen ja tuomitsemisen välimaastossa. Hänen ei ole mitenkään helppoa hyväksyä isänsä tekoja. Tietysti näkökulma on historioitsijan näkökulma, jolloin asioita voidaan katsoa paljon laajemmin kuin niiden keskellä eläessä.

Ikään kuin jatkona edelliselle valitsin lukemattomien kirjojen pinosta Guido Knoppin Hitlerin naiset ja Marlene. En oikein ymmärrä, mitä mielessäni on liikkunut, kun sen olen ostanut. Kirja on vielä kesken, mutta jotenkin tirkistelyltä se tuntuu. Antaahan kirja paljon sellaistakin tietoa Hitlerin lähipiirin maailmasta, jota en ole ennen lukenut ja kiinnostavia naiskohtaloita se kieltämättä sisältää. Natsiaikahan oli korostetusti miesten aikaa, vaikka Bruhnsin kirjoittajan äiti Elsekin oli toiminut aktiivisesta kansallissosialistisessa liikkeessä ja opettanut uskollisesti lapsensakin tekemään natsitervehdyksiä. Ihanteena oli vaalea arjalainen nainen, joka keskittyi kotiin ja lasten kasvatukseen. Mikäli Hitlerin naiset tuo esiin näkökohtia, joiden ilmi tuomiseen näillä sivuilla tunnen pakottavaa tarvetta, palaan asiaan.